Odotan kolmatta lastamme. Edelliset lapset nyt 4v3kk ja 2v3kk. Raskausviikkoja 12 2 nyt. Sydänäänet on kuultu ja ultrassa nähty, että kaikki on hyvin. Kaikenkaikkiaan minulla on ollut ihan hyvä fiilis tämän raskauden suhteen. Ihan aluksi hetken hätäilin keskenmenopelon kanssa, mutta se meni pian ohi ja aloin luottaa siihen, että maalis-huhtikuussa meille tulee ihana kolmas lapsi.
Miehelläni oli viime vuonna imusolmukesyöpä ja hän parantui siitä hienosti. Viikko ennen kuin miehen tauti todettiin niin todettiin hänen äidillään syöpä. Hän on käynyt läpi todella rankat hoidot, mutta hänelläkin nyt kaikki hyvin.
Olen aina ollut sellainen hiukan luulosairas ja lapsesta asti pelännyt kaikkea mm. syöpää. Minulla on luomia aika paljon ja niitä olen kytänny ihan ala-asteelta saakka. Sen lisäksi on aika ajoin sitten ollut jotain muita tauteja mitä olen pelännyt, kaikenlaista reumasta ms-tautiin ja ihan verenmyrkytykseen. Tosiasiassa olen kuitenkin aina ollut erittäin terve enkä ole sairastanut kuin jotain satunnaisia flunssia. Nyt en edes muista, koska olisin viimeksi ollut vähän kipeänä. (Nyt pitää koputtaa puuta tässä kohtaa.)
Nyt alkuraskaudesta asti on sitten heitellyt kaikenlaisia pelkoja päässä. Ihan alussa kun se keskenmenopelko meni ohi niin iski se ihosyöpäpelko taas hirveänä. Luulin jo niiden syöpäpeikkojen hellittäneen otettaan mieheni taudin jälkeen, mutta nyt ne palasikin kahta kauheempina. Lisäksi kuulin kesällä naisesta, joka joutui tekemään abortin, koska sai tietää sairastavansa syöpää ja kuolikin siihen sitten hyvin pian toteamisen jälkeen. :(((
No siinä meni sitten viikko, kun pelkäsin sitä syöpää. Vaihdoin välillä luomea eli hepuli siirtyi luomesta toiseen.
Sen jälkeen olen siirtänyt huoleni vauvaan eli olen pelännyt listeriaa ja toksoplasmoosia ja sen sellaista ruoka-aineisiin liittyvää. Olen saattanut säikähtää jotain ihan typeräksi tietämääni juttua ihan kauheasti ja miettiä sitä sitten yhden illan.
No nyt sitten torstaina luin rintasyövästä ja pelästyin sitten sitä. Sen jälkeen olen tutkinut ja mälvännyt rintojani. Ja koska imetän edelleen tuota 2v3kk ikäistä niin rintanihan ovat mitkä ovat. Toista rintaa lapsi ei ole nyt imenyt enää kuin hyvin satunnaisesti muutaman kuukauden aikana , mutta toista ihan päivittäin. Se rinta joka on käytössä edelleen on koko ajan ollut se ns. parempi rinta ja lapsi on suosinut sitä. Se rinta tuntuukin tällä hetkellä maidontuotannosta huolimatta sellaiselta plussukalta, koska tyttö imee sitä yhtenään. Eihän se maito enää tässä vaiheessa pakkaanu niin. Toinen rinta onkin sitten hiukan täyteläisemmän tuntuinen vaikkakin ulospäin näyttävät samalta.
Tässä käytetymmässä rinnassa sen sijaan joskus näkyy nännipihassa sellainen uurre, joka minua nyt sitten alkoi vaivata. Onko se vain verisuonten aikaansaamaa muutosta rinnassa, joka on kuin tyhjä nahkapussi vai jokin vanha haalistunut raskausarpi joka käyttäytyy miten käyttäytyy. Vai vaan nahan ja kudosten venymistä. Joka tapauksessa se näkyy vain joskus enkä ole koskaan aikaisemmin piitannut siitä, koska se ei ole pysyvästi näkyvissä ja kun rinnat tosiaan imetysaikan kärsivät venymisestä ja sen sellaisesta.
Nyt oikeastaan alkaa taas jo järki vähitellen voittaa tämän asian suhteen enkä ole enää niin hepulissa mitä pari päivää sitten, mutta on tämä kurjaa kun miettii että mitähän keksin kuukauden päästä.
Pitäisikö varata aika jollekin psykologille ja jutella näistä vai mitä kannattaisi tehdä?
Tiedän, että raskaushormonit saa aikaan hyvinkin voimakkaita mielialavaihteluita ja monet pelkää täysin järjettömiä asioita odotusaikana. Itse olen aiemmissa raskauksissani ollut paljon tasaisempi mitä nyt. Toisaalta nyt kun on lapsia ja lisäksi taustalla näitä muita kauheuksia ihan hiljattain niin kai ne tekee oman lisänsä.
Lisään vielä, että olen 28 vuotias ja suvussamme ei ole rintasyöpää eikä mitään muutakaan syöpää. Eikö ole siis aika järjetöntä pelätä, että tälläisen näin pitkään kestäneen hyvin aktiivisen imetyksen kesken saisin muka jostain rintasyövän itselleni. Rinnassa en tunne kertakaikkiaan mitään epäilyttävää.
Toivottavasti joku osaa rauhoittaa ja sanoa jotain muutakin järkevää kuin että mene lääkäriin. Sen olen jo kuullut.
Millaisia pelkoja teillä on ollut raskausaikana?
Miehelläni oli viime vuonna imusolmukesyöpä ja hän parantui siitä hienosti. Viikko ennen kuin miehen tauti todettiin niin todettiin hänen äidillään syöpä. Hän on käynyt läpi todella rankat hoidot, mutta hänelläkin nyt kaikki hyvin.
Olen aina ollut sellainen hiukan luulosairas ja lapsesta asti pelännyt kaikkea mm. syöpää. Minulla on luomia aika paljon ja niitä olen kytänny ihan ala-asteelta saakka. Sen lisäksi on aika ajoin sitten ollut jotain muita tauteja mitä olen pelännyt, kaikenlaista reumasta ms-tautiin ja ihan verenmyrkytykseen. Tosiasiassa olen kuitenkin aina ollut erittäin terve enkä ole sairastanut kuin jotain satunnaisia flunssia. Nyt en edes muista, koska olisin viimeksi ollut vähän kipeänä. (Nyt pitää koputtaa puuta tässä kohtaa.)
Nyt alkuraskaudesta asti on sitten heitellyt kaikenlaisia pelkoja päässä. Ihan alussa kun se keskenmenopelko meni ohi niin iski se ihosyöpäpelko taas hirveänä. Luulin jo niiden syöpäpeikkojen hellittäneen otettaan mieheni taudin jälkeen, mutta nyt ne palasikin kahta kauheempina. Lisäksi kuulin kesällä naisesta, joka joutui tekemään abortin, koska sai tietää sairastavansa syöpää ja kuolikin siihen sitten hyvin pian toteamisen jälkeen. :(((
No siinä meni sitten viikko, kun pelkäsin sitä syöpää. Vaihdoin välillä luomea eli hepuli siirtyi luomesta toiseen.
Sen jälkeen olen siirtänyt huoleni vauvaan eli olen pelännyt listeriaa ja toksoplasmoosia ja sen sellaista ruoka-aineisiin liittyvää. Olen saattanut säikähtää jotain ihan typeräksi tietämääni juttua ihan kauheasti ja miettiä sitä sitten yhden illan.
No nyt sitten torstaina luin rintasyövästä ja pelästyin sitten sitä. Sen jälkeen olen tutkinut ja mälvännyt rintojani. Ja koska imetän edelleen tuota 2v3kk ikäistä niin rintanihan ovat mitkä ovat. Toista rintaa lapsi ei ole nyt imenyt enää kuin hyvin satunnaisesti muutaman kuukauden aikana , mutta toista ihan päivittäin. Se rinta joka on käytössä edelleen on koko ajan ollut se ns. parempi rinta ja lapsi on suosinut sitä. Se rinta tuntuukin tällä hetkellä maidontuotannosta huolimatta sellaiselta plussukalta, koska tyttö imee sitä yhtenään. Eihän se maito enää tässä vaiheessa pakkaanu niin. Toinen rinta onkin sitten hiukan täyteläisemmän tuntuinen vaikkakin ulospäin näyttävät samalta.
Tässä käytetymmässä rinnassa sen sijaan joskus näkyy nännipihassa sellainen uurre, joka minua nyt sitten alkoi vaivata. Onko se vain verisuonten aikaansaamaa muutosta rinnassa, joka on kuin tyhjä nahkapussi vai jokin vanha haalistunut raskausarpi joka käyttäytyy miten käyttäytyy. Vai vaan nahan ja kudosten venymistä. Joka tapauksessa se näkyy vain joskus enkä ole koskaan aikaisemmin piitannut siitä, koska se ei ole pysyvästi näkyvissä ja kun rinnat tosiaan imetysaikan kärsivät venymisestä ja sen sellaisesta.
Nyt oikeastaan alkaa taas jo järki vähitellen voittaa tämän asian suhteen enkä ole enää niin hepulissa mitä pari päivää sitten, mutta on tämä kurjaa kun miettii että mitähän keksin kuukauden päästä.
Pitäisikö varata aika jollekin psykologille ja jutella näistä vai mitä kannattaisi tehdä?
Tiedän, että raskaushormonit saa aikaan hyvinkin voimakkaita mielialavaihteluita ja monet pelkää täysin järjettömiä asioita odotusaikana. Itse olen aiemmissa raskauksissani ollut paljon tasaisempi mitä nyt. Toisaalta nyt kun on lapsia ja lisäksi taustalla näitä muita kauheuksia ihan hiljattain niin kai ne tekee oman lisänsä.
Lisään vielä, että olen 28 vuotias ja suvussamme ei ole rintasyöpää eikä mitään muutakaan syöpää. Eikö ole siis aika järjetöntä pelätä, että tälläisen näin pitkään kestäneen hyvin aktiivisen imetyksen kesken saisin muka jostain rintasyövän itselleni. Rinnassa en tunne kertakaikkiaan mitään epäilyttävää.
Toivottavasti joku osaa rauhoittaa ja sanoa jotain muutakin järkevää kuin että mene lääkäriin. Sen olen jo kuullut.
Millaisia pelkoja teillä on ollut raskausaikana?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuo sun juttu oli kuin mun omia ajatuksia. Itse olen ollut lapsuudesta saakka hyvin luulosairas ja tarkkaillut itseäni kriittisesti. Tämä johtunee ehkä siitä että mulla myös on ollut paljon luomia joista isoimmat on poistettu, sekä lisäksi perinnöllinen ihotauti jota olen lapsesta saakka hävennyt. Aikuisena se ei enää tosin niin paljon haittaa, kun sitä ymmärtää että jokaisella on vikansa.
Mutta ehkä noiden asioiden takia olen myös tarkkaillut kropan kaikkia toimintoja vuosikaudet hyvin tarkasti ja pelännyt yhtä sun toista vakavaa tautia, ihan samoja kuin sinä, syöpää, reumaa, ms-tautia... Olen aina jostain kohtaa kipeä ja hermostutan muita ihmisiä valituksellani. Noiden sairauspelkojen takia mule nuorena tulikin paniikkihäiriö, joka tänä päivänäkin vaivaa silloin tällöin.
Tosiasia on se, että yhdessäkään terveystarkastuksessa musta ei oo löytynyt mitään vikaa. Kaikki arvot on hyvät, ei verenpainetta, ei kolesterolia, ei liikaa sokeria, ei tulehduksia, ei mitään hälyttävää. Eikä missään OIKEASTI ole kipuja, paitsi korvien välissä.
Mun mielestä tämä asia on sellainen, että kun sen itse tiedostaa luulosairaudeksi, niin homma on aika hyvin hanskassa. Toki psykologille puhuminen auttaa jos tuntee että asia painaa mieltä liikaa ja luulottelusta haluaa päästä eroon, mutta itse olen oppinut jo nauramaan omille ajatuksilleni ja pidän itseäni tyhmänä aina kun joku luulottelu päähän iskee.
Tai sitten menee yksinkertaisesti lääkäriin ja sanoo, että tutkikaa mut päästä varpaisiin, niin eiköhän sitten viimeistään tule tuomio suuntaan tai toiseen. :)
Reumakokeisiin olen kyllä nyt piakkoin menossa kun suvussa on alenevassa polvessa reumaa ja itsellä särkee niveliä jatkuvasti. :) Kuvitelmaa sekin taitaa olla, mutta tuleepahan tutkittua.
Yksi negatiivinen ajatus raskauden aikana on nyt ollut se, että pelkään kuolevani jossain onnettomuudessa (tai johonkin tautiin) ennenkuin lapsi syntyy tai heti sen jälkeen. Tai en pelkää sitä, mutta olen ajatellut että mitä jos niin käy.
että pelkään kuolevani synnytyksen aikana, heti jälkeen tai pikapuoliin jossain onnettomuudessa tai vaikka veritulppaan. viimeraskaudessa miedän pienelle kävi huonosti.. ja nyt toisella kerralla ei päähäni tahdo mahtua ajatus siitä, että me molemmat voimme selvitä hengissä, päästä kotiin ja olla onnellinen perhe. pelkään tosissaan että jollekkin käy hunosti.. =0(
Menkää naise puhumaan jonkun kanssa peloistanne, helpottaa huomattavasti. Alkuperäiselle kirjoittajalle suosittelen kyllä ihan psykiatria eikä psykologia, se voisi auttaa sua ihan oikeasti noiden ajatuksies kanssa. Ihan alan ammattilaisena pyydän menemään, ajattele lapsiasi ellet itseäsi. Ethän halua kasvattaa lapsiasi pelkäämään samoja asioita ja olemaan noin sairaalloisen luulosairas? Ei pahalla - vain hyvällä.
että en siirrä omia pelkojani lapsiini. Ja onhan heillä isäkin, joka on omasta sairastetusta syövästä huolimatta järkevyyden perikuva. Mutta ilmanmuuta pyrin siihen, että en heille näitä siirrä. Ihan omasta hammaslääkärikammostani alkaen pyrin siihen.
Ja tiedän, että pitäisi mennä puhumaan ja se olisi järkevintä. Aionkin sen tehdä jossain vaiheessa. Nyt olen päättänyt, että seuraavalla neuvolareissulla puhun näistä mielessäni risteilevistä erilaisista jutuista. Katson sitten, että menenkö muualle vai miten teen.
Minulle on joka tapauksessa tapahtunut jo viime vuoden aikana niin paljon kaikkea, että selvää on, että ei kenenkään pääkoppa näitä kestä. Lapsella yllättävä lonkkaluksaati, joka raastoi minut täysin rikki. Miehen syöpä ja viikkoa sitä ennen anopin syöpädiagnoosi. Äitini ja isäni repivät riidat, joiden keskelle jouduin ja olin murentua. Isäni alkoholismi. Veljeni kaksi mystistä epilepsiakohtausta ilman järkevää selitystä. Lista on lähes loputon ja nyt puhun kuitenkin vain viime vuodesta. Kokemuksiini nähden olen selvinnyt hyvin. Paras ystäväni pitää minua ihailtavan vahvana. Silti mielessä risteilee kaikkea hullua, mutta eihän se ihme ole. Valmiiksi jo lievästi neuroottinen ja sitten tämä kaikki ja raskaushormonit päälle niin jo on soppa valmis.
Saanko vielä kysyä, että minkä alan ammattilainen siis olet? Mitä työtä teet?
Niinkuin edelliset kirjoittajat ovat tässä neuvoneet, niin sä tarvitset aikalisän. En epäile yhtään että olet tehnyt kaikkesi ettet olisi siirtänyt pelkojasi lapsiin. Varmasti hyvänä äitinä sen olet tehnytkin, koska tiedät miten tuskasta on kamppailla niiden tunteiden kanssa. Suosittelen sulle silti ihan vilpittömästi sitä puhumista ammattilaisen kanssa. Kärsit selvästi siitä "vaivasta" ja neuvolatäti tai ystäväsi eivät voi sinua auttaa samalla tasolla kuin ammattilainen ihminen, joka on kuullut vastaavia tarinoita PALJON. Ystävät ja neuvolatädit voivat korkeintaan sinua kuunnella ja tukea, mutta siihen se jää. Jos haluat oikeasti päästä yli peloistasi ja jatkaa pelotonta, normaalia elämää, sä tiedätkin jo mitä sun pitää tehdä. Niinkuin jo kirjoituksessasi hyvin itseäsi arvioit "Valmiiksi jo lievästi neuroottinen ja sitten tämä kaikki ja raskaushormonit päälle niin jo on soppa valmis.".
En osaa muuta sanoa noihin sun pelkoihin kuin että kun mulle itselleni tulee tuollaisia epämääräisiä pelkoja, niin kyse on alkavasta burn outista tai masennuksesta tai yliväsymyksestä tai mikä sitten lienee onkaan. Mulla tila menee ohi sillä, että totaalisesti rauhoitan elämäni, haen pari kolme viikkoa sairauslomaa ja nukun, nukun, nukun, ehkä luen kirjan välissä ja taas nukun.
Asiasta toiseen. Odotat vauvaa suunnilleen samoilla viikoilla kun minä ja imetät yli kaksivuotiasta samalla. Mitä olet ajatellut tehdä imetyksen kanssa? Mulla on juniori kohta kaksi ja ihan tissiriippuvainen. En millään jaksaisi alkaa nyt tämän väsymyksen ja pahoinvoinnin keskellä vierottamaan, mutta jossain vaiheessa ois kai pakko...
Itsestään meinaan. Olen kyllä kieltäytynyt imetyksestä mitä en aiemmin ole tehnyt.
Selvästi huomaan, että ei sitä maitoa taida ihan sillä tavalla tulla mitä aiemmin. Vaikka toisaalta kyllä sitä edelleen tulee kuitenkin, koska tyttö sanoo tuosta toisesta rinnasta että se on tyhjä. Eli toinen ei ole tyhjä.
Kauhea huuto siitä seuraisi, jos väkisin lopettaisin joten olen ajatellut että antaa tytön itse lopettaa. Ellei nyt sitten kävisi niin, että se vaan näyttäisi jatkuvan lähelle synnytystä. Sitten se on pakko katkaista itse.
Neuvolassa sanoi, että voisit sen vähitellen lopettaa mutta ei muuta. Eikä enää seuraavalla kerralla kysynyt asiasta mitään. Katsotaan kyseleekö vielä.
Ystäväni imetti jonnekin tuonne rv 17 asti ja tyttö unohti sitten vähitellen itse sen tissin. Hän ei edes mitenkään toppuutellut asiaa. Tyttö oli lopettaessaan vähän alle 2v.
Olen toisaalta ihan hyvilläni tästä, että imetys on jatkunut näin pitkään näin hienosti. Helpommin varmaan lähtee sitten seuraavan kanssa jatkumaan tämä imetys eikä varmaan ole rinnoille sellainen "shokki" mitä viimeksi, kun ne oli niin hiton kipeet ekan viikon. :))
ymmärrän että mielessä pyörii ihan kamalia asioita kun on tapahtunut noin paljon.
elämässä ei saisi vaan jo valmiiksi pelätä asioita mitä ei ole vielä tapahtunut. Mulla itselläni on myös aika kamalia tapahtunut elämässä.Ja lapsen isäkään ei ole tukenani. Mutta olen silti todella onnellinen odotuksestani. Se mitä mietin kohdallasi on sama mitä neuvoja olet jo saanut, eli lepää ja anna muiden ottaa enemmän vastuuta. Edes hetken. Raskaana oleminen tuo niin paljon uusia ajatuksia päähän että siinä voi järkeväkin ihminen seota.. Täytyyhän sun pitää itsestäsi huolta jotta jaksat taas uudestaan pitää huolta tulevasta vauvastasi.