Armeija on takanapäin ja kohtalaisen hyvä vakinainen työkin löytyy eli elämän pitäisi olla kaikin puolin kohdallaan, enään ei mitään velvollisuuksia suoritettavana kuten armeijaa, koulua, yms... Saisi elää kaikessa rauhassa elämäänsä mutta jotenkin on vain tyhjä ja tarkoitukseton tunne. Miksi oikein edes käyn töissä?... siksi että pystyn elättämään itseni ja pysymään yhteiskunnan oravan pyörän mukana. Mutta miksi pysyä kiinni ns. normaali elämässä, mitään syytä ei ole, ei vaimoa ja lapsia vaikka heidät haluaisinkin. Mitään en harrasta, liikunnasta en edes pidä jos joku sitä ehdottaa koulun liikunta tunnit olivat täyttä tuskaa. Miksi elää vain itseään varten mitään ei siitä kuitenkaan hyödy paljon mukavampaa olisi elää toista ihmistä varten nyt ei iloa elämässä juurikaan ole tyhjän kun saa pyytämättäkin.
Elämän ilo hukassa
jokuvaan98665341
1197
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Samat ajatukset ollut armeijan jälkeen. Velvollisuudet takana ja elämä edessä. Jokainenhan elää itselleen. Työelämästä ja vapaasta pitäisi kyetä muokkaamaan itselleen mielekkään. Minun työstä muodostautui rangaistuksenomainen velvollisuus jossa vaivalla hankittua hyvinvointia ei sallittu. Minulle tuli erittäin helpoksi jättäytyä hetkeksi pois harrastuksen tapaisesta työelämästä ja tästä jättäytymisetähän tuli jälleen oma mielenterveydellinen numeronsa. Pidemmälle asian kehkeytyessä en sitten enäää ollutkaan naispuolisten viranomaisten mielestäni velvollisuuksiani suorittanut tai että minulta vaadittaisiin edelleen jotakin lisää aivan kuten en olisi edes täysi-ikäinen. Kauhulla katselen peruskoulun keskeenjättäneitä yh-äitejä, eikö heillä ole velvollisuuksia? Pitääkö minun elää yksin, tehtailla lapsilisärahaa lapsiperheille, viettää vapaa-aikani työnantajan taikka viranomaisen mielihalujenmukaisesti ja vielä puolustaa tätä teidän yhteiskuntaa? Eikö minulla ole elämää taikka oikeuksia laisinkaan?