Elikkä mikä on/oli ihan pahinta (sattui eniten) koko "lapsen saamis-projektissasi"? Siis ihan raskauden alusta siihen kun synnytyksen jälkikivut loppuu? Oliko se joku kohta itse synnytyksessä vai joku muu...?
T: Synnytyspelkoinen joka toivoo pääsevänsä pelosta eroon =)
T: Synnytyspelkoinen joka toivoo pääsevänsä pelosta eroon =)
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mutta pahin oli ponnistusvaihe.. Ja se ettei kivunlievitys auttanut..
avautumisvaiheen supistuskivut, ennen kuin esim. epiduraali on mahdollista. Ponnistusvaihe ei mielestäni paha, paitsi sitten se muutaman sekunnin helvetillinen kipu, kun hartiat tulevat pään jälkeen ulos :-o
Mutta älä turhaan itseäsi stressaa ja pelkää, kyllä sen sitten kukin aikanaan kestää - toiset paremmin toiset huonommin :)
Synnytyksessä tehty eppari ja repeämä aukesivat uudestaan viikon päästä synnytyksestä, kipu oli hirveä enkä voinut olla missään asennossa. Istuin vasta monien viikkojen päästä synnytyksestä. Synnytys itsessään oli kamalaa sekin koska en ehtinyt saada kivunlievitystä ja supistuksilla oli max. 1min väli mutta koska synnytys kuitenkin on suhteessa aika lyhyt aika verrattuna edellä mainittuun niin siksi tuo pahinta vauvaprojektissa.
Mun synnytys oli suhteellisen helppo, mutta pahinta siinä oli varmaan just ne ekat tosi kipeät supistukset, ku jotain supistuksia oli tullu jo koko päivän ja oli jo ehtiny miettiä, että jaa, eikö tämän pahempaa! Ja sitten tosiaan ne supistukset pahenija åaheni, ja tuntui ensin, että mikään ei auta! Ilokaasu auttoi ja myöhemmin myös epiduraali, ponnistusvaihe menee ohi nopeasti jos kaikki sujuu suhteellisen ok. Epämiellyttävää oli myös reilu 0,5h matka kotiin autossa neljä päivää synnytyksen jälkeen, kun istuminen ei oikein onnistunut (epparin takia..)..
Kivuliainta olivat varmaan synnytyssupistukset avautumiseta odotellessa. Minulla ne kivut hävisivät tyystin epiduraalin avulla. Mutta pahinta raskaudessa/synnytyksessä eivät olleet kivut vaan se, kun synnytys oli niin pitkä ja tuntui ettei se etene ollenkaan.
mulla oli tosiaan kovimmat kivut supistuksista eli melkein heti alkoi ku lapsivedet meni(klo.23) mut helpotti heti kun sain epiduraalin,ponnistaminen(klo.11)(kesto44min.) ei niinkään sattunut mut en vaan enää jaksanut ku olin ollut niin tuskissani niiden supistuksien aikana. mut ota ihan rennosti,mulla on synnytyksestä nyt 3kk ja olisin valmis menemään uudestaan synnyttämään=)eikä edes ollu mikään nopea synnytys,ajatella niitä ku ponnistaa vaan jonkun 6min vaikka on ensi synnyttäjä.....
Eli viimenen tunti oli yhtä helvettiä. Muuten kesti aika hyvin ilokaasun avulla. Spinaalipuuduksen sain ja se autto vain hetken, harmitti kun en pitäny päätäni ja pyytäny epiduraalia joka auttoi minulla toisen lapsen synnytyksessä todella hyvin. Sen päätin etten enää koskaan synnytä, jos raskaaksi tulen vaadin leikkauksen.
olin kuunnellut kavereideni juttuja luonnollisesta synnytyksestä, ja päätin, etten ota mitään kivunlievitystä. Joten purin hammasta, tyhmä minä, ja sitten sain lopulta epiduraalin (suosittelen, jos tekisin kaiken uusiksi, ottaisin epiduraalin aiemmin!!!!). Siihen mennessä kaikki oli "helvettiä", sen jälkeen kaikki sujui tosi mainiosti. Kaiken lisäksi päädyttiin hätäsektioon, mutta sekin sujui mainiosti (epiduraalissa edelleen). Älä pelkää, ei se niin kamalaa ole ja minulla oli itse asiassa aika hurja synnytys!
hämmästelen kummastelen, sillä HÄTÄsektiossa on yleensä HÄTÄ eikä ehditä odottamaan sitä 15-20 min jonka leikkaukseen riittävä epiduraalipuuduteannos tarvitsee vaikuttaakseen. HÄTÄsektio tehdään nukutuksessa alakeskiviillosta että lapsi saadaan syntymään parin minuutin sisällä. Kaikki muut ovat kiireellisiä sektioita.
Minulla on tosiaan nejä raskautta takana ja näinollen noin PUOLITOISTA VUOTTA raskauspahoinvointia ja oksentamista! Se on ehdottomasti ollut pahinta. Synnytys oli kivaa pahoinvointiin verrattuna. Ja muutenkin olen nauttinut kahdesta viimeisestä synnytyksestäni. Ilokaasu antaa autuaallisen olon ja minä olen nauttinut uuden elämän luomisesta. Oma asenne vaikutta paljon siihen, miten synnytyksen kokee. Kahta ekaa synnytystä pelkäsin ja ne tuntuikin pahemmilta, vaikka toisessa synnytyksessä minulla oli KAKSI kipeää supistusta ja sitten syntyi vauva (siis oikeasti TOSI helppo synnytys, mutta jännityksen vuoksi tuntui vaikealta). Sitten tajusin jotain oleellista: minut on luotu synnyttämään ja se on luonnollista ja ihanaa. Kohtu avautuu ja se sattuu. Rentouduin aina oikeen joka solullani kun supistus tuli ja otin ilokaasua.Ajattelin että mitä enemmän sattuu sitä enemmän aukeaa ja sitä lähempänä vauva on! Positiivisuus auttoi! Synnytys oli hyvä kokemus!
Mutta se oksentaminen ei ole hyvä kokemus, vaikka kuinka psyykkaisi itseään... ;)
Neljä lasta saaneena allekirjoitan tämän.
Tiedätkö, että tutkimustenkin mukaan ihmiset käyttävät aikaansa ja ajatuskuvioitaan turhan pelkäämiseen ja murehtimiseen n. 80% ajastaan.
Ajattele, mitä tuhlausta.
Lisäksi pelko ja murehtiminen saavat aikaan elimistössä stressihormonien "lisääntymisen", mikä ei suinkaan edesauta lihaksia rentoutumaan, mikä on yksi tärkeä tekijä vaivattomammalle synnytyksen kululle, jopa hedelmöittymiselle.
Siis mitä pelkäät ja miksi?
Älä pelkää, usko vain.
ja sen riittävyydestä.
oli ompelu (kätilö ei pyynnöstäni huolimatta lisännyt puudutetta) ja se kun synnytyksen jälkeen oli kuolemanväsynyt (edellinen yö tuli valvottua ja synnytin illalla) ja sitten vauva halusikin imeä koko yön... Siinä se itku tuli, ei muuten. Mutta ymmärtäväinen lastenhoitaja hörpytti parikyt milliä maitoa ja nukuttiin vihdoin molemmat, vauva ja minä.
Synnytys ei ollut ollenkaan paha, onhan siinä nyt kipua mutta sen sietää yllättävän hyvin - joku joskus sanoikin että "ei se ole niin inhaa kuin vaikka hammassärky", eikä ollutkaan. Tulee ja menee aaltoina, minä kotona sinnittelin itseasiassa niin pitkään että hyvä ettei punttiin tullut. Hengittelin ja liikuskelin ympäriinsä. Pahinta oli varmaan se lasketun ajan yli menneellä viikolla tuskittelu ja puhelimeen vastailun välttely! Kyllä se henkinen v***us aina ruumiilliset kivut voittaa mitä kärsimykseen tulee...Ja muakin synnytys etukäteen hermostutti, mutta sitten kun se tilanne on "päällä" niin ei siinä sitten muuta kuin menee hetkissä mukana.
Hrr. vieläkin saa väreitä jos koettaa ajatellakkin synnytystä. Eihän siitä ole kulunut kuin 4kk.
Ponnistus oli ehdottomasti kauhein ja epämiellyttävin, tuskasin kohta. Meni ilman puudutusta, kuten myös paikkaa leikattiin ilman puudutusta hädän takia. Huusin kivusta niin että tuntui ettei selviä.
Ei ikinä enään. Ensimmäinen syntyi sektiolla, se oli miellyttävää. Jälkikivut huomattavasti pienemmät ja vähemmän aikaa. Synnytyksestä "kärsi" jälkikäteen noin kuukauden.
Mulla ei synnytys sattunut oikeen yhtään mutta sen jälkeinen aika oli aivan hirveätä! Ei pystynyt syömään eikä juomaan kun sattui niin paljon käydä vessassa. Se kesti noin kuukauden. En kyllä mitään kipulääkkeitä käynyt edes pyytämässä mistään kun ajattelin että kai se kaikilla on sama juttu. Mulla ei tullut edes mitään suurempia haavoja, kaksi pientä tikkiä jouduttiin vain laittamaan.
Kivuliainta koko raskaus-/synnytys- ja synnytyksen jälkeisenä aikana oli pieleen mennyt epiduraali! Auttoi synnytyksen aikana ja vei kivut tosiaan mutta siitä se helvetti sitten alkoikin kolmeksi päiväksi.. Ei pystynyt mitään tekemään ennen kuin epiduraalitila paikattiin mun omalla verellä.
En kyllä vieläkään tiedä miten selviän synnytyksestä, mutta kiva kuulla että kaikista kivuista huolimatta noinkin moni on selvinnyt hengissä, ehkä minäkin sitten =)
Ja että kaikki synnytykset eivät ole edes kauhean kivuliaita... Pelottaa vaan että omassa menee kaikki päin mäntyä. Turha sitä kyllä on etukäteen tuskailla! Jospa tämä tästä vielä helpottaisi =)
Olen synnyttänyt esikoiseni 13 v. sitten ja kohta syntyy toinen lapseni. Esikoista odottaessani pelkäsin synnytystä varsinkin raskauden alku- ja keskivaiheessa niin, että toivoin / suunnittelin "salaa", miten saisi sektion, ettei tarvitsisi...Pelkäsin synnytyksen sattuvan vauvan koon vuoksi (oli minkä kokoinen hyvänsä!), repeämisiä ja miten siitä ikinä muka palautuu. Synnytyksessä yllätti se, että kivuliainta olivat supistukset avautumisvaiheessa, ei itse vauvan syntymä, mikä ei sattunut enää ollenkaan: kätilön mukaan "kehon omat puudutteet" toimivat jo tuolloin, kun vauvan pää painaa synnytyskanavaa; se ikään kuin puutuu. Jälkeenpäin olen ollut todella onnellinen, että synnytin luonnollisesti alateitse,monesta eri syystä:sitä seurasi mahtava endorfiiniryöppy ja suunnaton onnen tunne seuraavina päivinä. Siitä selviytyy hengissä ja palautuukin lopulta hyvin, usko tai älä. Synnytyksen ja äitiyden myötä aloin tuntea suurta ylpeyttä siitä, että olen nainen ja SAAN kokea tällaisen ihmeen. Mitään "vahinkoa" naiseudelleni ja seksuaalisuudelleni ei tapahtunut, päin vastoin: aloin esim. kokea orgasmeja yhdynnässä vasta lapsen syntymän jälkeen tultuani "sinuiksi" itseni kanssa, varmastikin. Synnytyskokemusta voi käyttää erityisenä voimavarana ja itsetunnon boostaajana tulevaisuudessa: vaikeiden tilanteiden ja kovien haasteiden edessä joskus sanon itselleni, että "Piru vie, mä olen synnyttänytkin!" -Ja kummasti löytyy voimia selviytyä. Nainen on vahva ja synnyttäminen luonnollista. Se on naisen ikioma "siirtymä-riitti" vastuulliseen aikuisuuteen ja vanhemmuuteen, ja siinä kivulla on erityinen hyvää tekevä ja kasvattava merkitys. Onnea matkaan, selviydyt hienosti!
Kiitos paljon rohkaisevista sanoista!=)
Pahinta oli, kun tyttö oli jo onnellisesti syntynyt,
mutta istukka ja muut "vermeet" eivät meinanneet suostua irtoamaan tarpeeksi nopeasti.
Kätilöillä oli kiire viereiseen huoneeseen auttamaan,
ja uhkailivat jo "humautuksella" ja leikkaussaliin viennillä :-(
Cytotec-puolikas/neljännes onneksi sitten irrotti istukan :-)
En myöskään tykännyt, kun piti laittaa antibioottitippa käteen,
kun lapsivedet meni pari vuorokautta aiemmin ja pikkuisella tuli tulehdusvaara.
Muuten kokemus oli mukava ja tapahtuma aika rauhallinen.
Mulla oli ihana rauhallinen, todella pro kätilö, joka ihmetteli,
että harvoin tapaa kaltaisiani rauhallisia ensisynnyttäjiä :-)
Noh, ajattelin että ei mulla liene hätää, kun kätilökin oli niin rauhallinen ;-)
Tyttö syntyi 3 h saliin menon jälkeen.
Pahinta oli supistuskivut ennen puudutuksia (ensin kohdunkaula ja sitten spinaali), koska niitä paljonpuhuttuja "taukoja joiden aikana voi rentoutua" ei ollut OLLENKAAN. Ponnistaminen sattui yllättävän vähän.
Kaikista pahinta kuitenkin oli, kun istukkaa yritettiin irrottaa painelemalla. Se oli niin helvetillistä että ihan ilomielin lähdin leikkaussaliin ja humautukseen.