En tiedä enää miten jaksan. Itsemurha tuntuu olevan ainut reitti pois täältä. Pääni sisällä kaikki on yhtä helvettiä. en enää hallitse ajatuksiani.. Koko päivän olen vain vieraillut itsemurhaa käsittelevillä sivuilla.
Olen niin lopussa. Olen opiskellut jo kuusi vuotta samaa alaa, vvälillä pitkiä pätkiä pois sairaslomien vuoksi. Osastolla ollut keran, kerran yrittänyt aikaisemmin itsemurhaa.
Jotenkin olen vain tännekin asti sinnitellyt. Minulla on ihana mies jota rakastan, mutta jotenkin hän ei halua/pysty/osaa ymmärtää tätä ahdistusta mikä minussa on. Tuntuu pahalta hänen puolestaan kun olen tällainen. Haluaisin hänelle täydellisen onnen ja masennun kun tiedän että minun kanssani se on kaikkea muuta. Kuitenkin pelkään jos hän jättää minut yksin tähän, silloin viimeistään kaikki romahtaa. Eikä ole oikein ketään kohtaan myrkyttää ja sairastuttaa toinenkin oman pahan olonsa vuoksi.
Hoidossa käyn ja lääkkeitä syön, mutta jotenkin olen lopussa siihenkin. Tuntuu ettei minua auta enää mikään pois tästä. Muiden odotukset ja toiveet kuormittavat minua liikaa ja haluaisin niin kovasti olla hyvä ja ahkera ja kaikkea, mutta kun en vain voi...
Saan väliin kamalia itkukohtauksia ja ruokaa laittaessa saatan monesti jättää kaiken kesken, en jaksa pidellä edes kauhaa kädessäni.
En jaksa enää elää. En halua antaa muille sitä ahdistusta joka itseni tappamisesta jää, enkä syyllisyyttä. Tavallaan haluaisin että katoaisin, ettei minua olisi koskaan ollut tai kukaan enää muistaisi. Ja tavallaan haluaisin että joku pitäisi minua sylissä ja lupaisi kaiken kääntyvän hyvään. kantaisi minun elämääni että jaksaisin. mutta ei kukaan voi ottaa toisen elämää kantaakseen...
voi ei, en enää tiedä. Kirjoittaminenkin tuntuu niin vaikealta enkä tiedä saako tästä kukaan mitään järjellistä tolkkua... Miten minun käy?
Miten ihminen voi pärjätä täällä ilman ammatillista koulutusta. sitä minulle ei koskaan tule, en enää jaksa samaa rääkkiä vuodesta toiseen. Auttaako tämä yhteiskunta mitenkään? olen 22 ja työvoimatoimistosta varmaan pakotwetaan vain hakemaan kouluun ja... ei minusta ole enää tähän maailmaan
Olen niin lopussa. Olen opiskellut jo kuusi vuotta samaa alaa, vvälillä pitkiä pätkiä pois sairaslomien vuoksi. Osastolla ollut keran, kerran yrittänyt aikaisemmin itsemurhaa.
Jotenkin olen vain tännekin asti sinnitellyt. Minulla on ihana mies jota rakastan, mutta jotenkin hän ei halua/pysty/osaa ymmärtää tätä ahdistusta mikä minussa on. Tuntuu pahalta hänen puolestaan kun olen tällainen. Haluaisin hänelle täydellisen onnen ja masennun kun tiedän että minun kanssani se on kaikkea muuta. Kuitenkin pelkään jos hän jättää minut yksin tähän, silloin viimeistään kaikki romahtaa. Eikä ole oikein ketään kohtaan myrkyttää ja sairastuttaa toinenkin oman pahan olonsa vuoksi.
Hoidossa käyn ja lääkkeitä syön, mutta jotenkin olen lopussa siihenkin. Tuntuu ettei minua auta enää mikään pois tästä. Muiden odotukset ja toiveet kuormittavat minua liikaa ja haluaisin niin kovasti olla hyvä ja ahkera ja kaikkea, mutta kun en vain voi...
Saan väliin kamalia itkukohtauksia ja ruokaa laittaessa saatan monesti jättää kaiken kesken, en jaksa pidellä edes kauhaa kädessäni.
En jaksa enää elää. En halua antaa muille sitä ahdistusta joka itseni tappamisesta jää, enkä syyllisyyttä. Tavallaan haluaisin että katoaisin, ettei minua olisi koskaan ollut tai kukaan enää muistaisi. Ja tavallaan haluaisin että joku pitäisi minua sylissä ja lupaisi kaiken kääntyvän hyvään. kantaisi minun elämääni että jaksaisin. mutta ei kukaan voi ottaa toisen elämää kantaakseen...
voi ei, en enää tiedä. Kirjoittaminenkin tuntuu niin vaikealta enkä tiedä saako tästä kukaan mitään järjellistä tolkkua... Miten minun käy?
Miten ihminen voi pärjätä täällä ilman ammatillista koulutusta. sitä minulle ei koskaan tule, en enää jaksa samaa rääkkiä vuodesta toiseen. Auttaako tämä yhteiskunta mitenkään? olen 22 ja työvoimatoimistosta varmaan pakotwetaan vain hakemaan kouluun ja... ei minusta ole enää tähän maailmaan
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kertomasi on minulle tuttu , olen käynyt saman läpi. Toivut varmasti jos suostut hyväksymään itsesi erinlaisena kuin toisten odotukset, jopa yhteiskunnan odotukset. Lähdetään siitä että olet nyt niin "sairas" ettet saa mitään aikaan. Hyväksy se ja ajattele ettei asiat mahdollisesti siitä muutu , mutta olet ihminen ja oikeutettu elämään...vaikka eläkeläisenä. Tee vain välttämätön, syö , nuku ja käy kävelyllä ulkona ja anna toisten odotuksille piut paut....voihan olla että oletkin toisenlainen ihminen kuin itse luuletkaan.Opinnot ei auta jos väkisin yrität vääntää itseäsi johonkin muottiin, luovuta.
Madalla rimaa...katso sivut http://www.tiedostamaton.net
Mä mietin joka päivä että haluisin kuolla. Hakkasin jopa itseni yks pvä,koska vaihtoehtona olisin tappanut itteni. Minulla on ihana poikaystävä ja kaksi ihanaa lasta. Voin kertoa että syy miksi en ole luovuttanut,on mun lapset. Tiedän että ne tarvii mua..Mäki haluisin vaan kuolla sillain et lakkaisin vaan olemasta..en olis ikinä ollukkaan täälä.Mul on syyllinen olo joka asiasta..kun en jaksa enää olla se mikä olin..Tunnen vaan olevani niin mitätön,et mitä vitun välii oonks mä täälä..muuten ei oliskaan..lasteni takia taistelen..Mun poikaystävä on nähny kans kaiken mahollisen mun sekoomisen..ei ole siis lasteni isä..sen syytä taas on suurimmalta osaltaan et mä oon sairastunu.Hei,ehdota sun miehelle et se ottas selvää masennuksesta ja noista jutuista,ni jos se sit ymmärtäs vähä paremmin..Tuttu tunne ku odottaa tai luulee et toinen odottaa sulta jotain tiettyjä juttuja ollakseen onnellinen..sit vaan syyllistää itteensä ku ei voi sille mitään et olo on vaan niin paska ja sillä selvä...Nii ja ookko miettiny haluut sä oikeesti käydä sitä koulua..onko se sun haave..tee jotain pikkujuttuja,mitä tahansa vaik älyvapaataki mikä vois olla kivaa..älä vaadi itseltäsi liikoja..tarvit paljon aikaa toipua..niin minäkin..Muista et oo yksin..mä taistelen näiden asioiden kans joka pvä ja moni muukin..Hei me eletään vaan kerran ei ny ainakaa vapaaehtosesti lähetä!voimia!
Tiedän miten raskasta on kantaa tuota viittaa. Itse kävin enkelin portilla. Aika ei ollut vielä mennä.,..,.,.,
Olen kovan tahdonvoimalla parantunut masennuksesta. Luin kirjallisuutta, joka käsitteli masennusta. Sieltä löysin itseni ja itkien purkaannuin. Näistä asioista sitten osasin kertoa psykologille ja keskusteltiin myös... Tie on pitkä kulkea. Sinä olet sairastanut monta vuotta. Niin myös toipumiseen menee. Ulkoile, lue kun jaksat vaikka muistiin ei tahdo jäädä mitään, turhauttavaa. Tärkeä on että ulkoilet ja lenkkeilet ettei sinun fyysinen olemus kovin rapistu alas.
Hyvä kun jaksoit kirjoittaa. Sinulla mies, otappa myös hänet mukaan terapiaan. Juttelette siellä asioista yhdessä. Tee muistiinpanoja päivän tapahtumista, siis aivan kaikkesta kirjoitat ylös. Ajatukset teot suunnittelmat jne.....
Löydä hyvä psykologi, hän pääsee sinun ajatusmaailmaan käsiksi. Ole itse myös rohkea, puhu kaikesta mikä sinua askarruttaa. Älä pidättele mitään sisälläsi. Onko lapsuudessa tapahtunut jotain kuin minulla koulukiusatulla..
Kaikkea hyvää ja jaksamista:::: t. 54v. mies
jossain joku toinen.Minulta vaaditaan rahaa ja olen miettinyt mistä sitä saa.Nyt alkoi iltapäivästä jatkuvat itsemurha-ajatukset.Mitään muuta ei ole mielessä kuin itsemurha.Se alkaa ajatuksella,että kaikki on aivan samantekevää.Nyt ei ole enää elämällä mitään väliäEnsimmäisen kerran tuli mieleen,että;"Antaa mennä"tyylinen elämä olisi yksi vaihtoehto.Se voisi olla helppoa.Samantien saisi sen nautinnon,että olen toisen ihmisen tekojen seuraus.
mulla 20000 maksamaton laina ulosotossa painaa mieltä alas .... eikä huvita mikään