Onko muilla tätä? Tai siis olen ollut jo pienempänä ujo ja hiljainen ja kiusattu, mutta aikuisiällä se on jäänyt taakse, tai niin ainakin luulin.
Nykyisessä työpaikassa jotenkin aistin sinne heti tullessani että minua ei olisi haluttu sinne. En sitten työntekijöiden kanssa juuri muuta puhellut kuin huomenet ja apua välillä kysyin. Nyt olen jotenkin "umpiutunut" itseeni. Puhuminen tuottaa jotenkin vaikeuksia ja olen koko ajan omissa ajatuksissa ja pelkään jos joku tulee jotain kysymään. Päivät menevät kuin sumussa... Minulle onkin tullut valtavasti poissaoloja ja harkitsen jo töistä lähtöä. En vain jaksa enää tätä. Häpeän minkälaiseksi olen muuttunut, hyvin epäsosiaaliseksi ja oudoksi. Kuulen välillä kun minusta kuiskitaan töissä jotain ja katsotaan merkitsevästi, mutta kukaan ei sano suoraan mitään. ja nykyään jos kysyn jotain kukaan ei vastaa. Tämä on kamalaa. Tulen hulluksi. Olen kai jo jotenkin masentunut tästä. Miksi en voi olla normaali. Olen aikuinen ihminen ja pitäisi pärjätä, mutta tunnen etten pärjää enää... Muistan vain alakoulusta opettajan sanat etten ikinä pärjää elämässä kun olen näin ujo ja hiljainen
Nykyisessä työpaikassa jotenkin aistin sinne heti tullessani että minua ei olisi haluttu sinne. En sitten työntekijöiden kanssa juuri muuta puhellut kuin huomenet ja apua välillä kysyin. Nyt olen jotenkin "umpiutunut" itseeni. Puhuminen tuottaa jotenkin vaikeuksia ja olen koko ajan omissa ajatuksissa ja pelkään jos joku tulee jotain kysymään. Päivät menevät kuin sumussa... Minulle onkin tullut valtavasti poissaoloja ja harkitsen jo töistä lähtöä. En vain jaksa enää tätä. Häpeän minkälaiseksi olen muuttunut, hyvin epäsosiaaliseksi ja oudoksi. Kuulen välillä kun minusta kuiskitaan töissä jotain ja katsotaan merkitsevästi, mutta kukaan ei sano suoraan mitään. ja nykyään jos kysyn jotain kukaan ei vastaa. Tämä on kamalaa. Tulen hulluksi. Olen kai jo jotenkin masentunut tästä. Miksi en voi olla normaali. Olen aikuinen ihminen ja pitäisi pärjätä, mutta tunnen etten pärjää enää... Muistan vain alakoulusta opettajan sanat etten ikinä pärjää elämässä kun olen näin ujo ja hiljainen
Vastaukset 5
Vanhimmat
toiset sosiaalisia.toiset ujoja ja hyvä niin.
Hae itsellesi apua,jos liian vaikeaksi käy
vaikka tervarista.
Et usko sitä opettajaa, opettaja oli kovin epäkypsä ja negatiivinen. Viisas opettaja kannustaisi ja uskoisi. Usko sä itseesi. Jokaisessa on potentiaali.
saada potkut. Totuus on, että aika moni ujo ja hiljainen on pärjännyt maailmalla erinomaisesti. Esimerkiksi useat huippunäyttelijät, joista ei asiaa ikinä uskoisi, kärsivät myös ujoudesta. Se, joka morkkaa ujoja, ei oikeasti tiedä mitä ujous on. Olen jostakin joskus lukenut, että usein sosiaalisista tilanteista pelkäävät ovat älykkäitä. Ehkä muut ihmiset tietävät tämän ja yrittävät siksi lannistaa. Mutta mehän emme lannistu, vai mitä;)
Jotenkin kuulostaa hyvin samantyyppiseltä sisäinen olosi, kuin minulla välillä, vaikka elämäntilanteeni nyt on ehkä hiukan erilainen. Minä muistan myös kouluajoilta useita tilanteita, joissa sain kuulla hiljaisuudestani, kiltteydestäni, ujoudestakin. Mm. alakoulun opettaja ymmärsi "kiltteyttäni" niin paljon, että puhui lässytellen (olin ehkä herkkkä itkemään pienenä) minulle, jotenkin erilailla kuin muille??? "Trauman" jätti myös tapahtuma, jossa yläasteella luokkakaveri sanoi jossain tilanteessa muiden luokkalaisten kuullen, minun olevan varmaan luokan "kiltein". Siihen olisin halunnut huutaa, enkä ole (mutta olin hiljaa), koska siinä ikävaiheessa se ei ole mikään ihailtu ominaisuus. Syy siihen, miksi en kuitenkaan lähtenyt mukaan moniin tempauksiin, oli se, että ne olivat mielestäni typeriä, uskaltamisesta ei ollut aina kyse.
Olen silti ollut pitkään sitä mieltä, että en ole ujo. Arka taidan loppujen lopuksi olla, vaikka luulin siitä päässeeni aikuisiällä eroon. Nämä tunteet aiheuttavat minulle haittaa elämässä, vaikka opiskelinkin pitkään, en saavuttanut kaikkia tavoitteitani. Näin kävi, koska aina lopulta usko itseen loppuu asiassa kuin asiassa. Arkuuden arvelen olevan sekä geneettistä että kasvatuksen tuomaa.
En kuitenkaan koe olevani mielenterveyspalvelujen tarpeessa, koska olen ihan terve (niinkuin sinäkin!), mitä se sitten tarkoittaneekin. Normaali sanaa en uskalla käyttää, koska sellaista ihmistä ei olekaan. Ja minusta kaikkea ei pitäisi ihan niin pitkälle psykologisoida...
Se mikä minua voisi auttaa, olisi ehkä keskustelut jonkun samoin kokevan kanssa. Siitä tulikin mieleeni, että jos yhtään tuntui tutulta tämä vuodatus, niin ehkä voisimme kirjoitella lisää?
Itse olen kärsinyt ns. sosiaalisten tilanteiden pelosta jo muutaman vuoden. Kaikki alkoi yläasteella, muistan kun esitelmää pidettäessä joku alkoi nauraa ja otin sen tosi henkilökohtaisesti. Aloin myöhemmin ajatella, että ehkä minussa onkin oikeasti jotain vikaa, ehkä näytän hölmöltä luokan edessä jne. Sydän pamppaili ihan mitättömissäkin tilanteissa ja koin sen tosi kiusallisena ja minusta tuntui, että "nyt varmaan kaikki näkivät minun olevan tälläinen hermoheikko luuseri". Ongelma meni niin pahaksi, etten enää uskaltanut liikkua esim. metrolla, kun pelkäsin että ihmiset pitää minua ihan kahjona.
Lopulta uskaltauduin psykiatrille ja minulla todettiin paniikkihäiriö. Meillä on siihen vieläpä suvussa taipumusta. Sain vaivaani lääkkeet ja päätin ottaa itseäni "niskasta kiinni": hankkiuduin tilanteisiin, jotka ennen koin sietämättömiksi. Aloin jutella entistä enemmän ihmisten kanssa eri paikoissa ja rohkaisin mieleni kokeilla uusia asioita. Se on tosi kova askel, että uskaltaa ottaa askeleen eteenpäin. Luin yhden fobioita käsittelevän kirjan, jossa kehoitetaan pohtimaan omia pelkoja ja kyseenalaistamaan ne: "esim. ajattelevatko ihmiset tosiaan minusta niin kuten luulen heidän ajattelevan?" Kirjassa myös kannustetaan siihen, että hyväksyy itse sen, millainen on, eikä häpeä itseään/oloaan. Että vaikka muut ajattelisivat minusta mitä tahansa, niin "So what?".
Itse olen sosiaalistunut kunnolla tätä nykyä. Matkustan jopa metrolla, mihin en ennen pystynyt.
Perusluonteeltani olen kuitenkin puhelias ja seurallinen, joten luonteenmuutosta ei minun ole tarvinnut tehdä. Uskallan jopa nauraa omille ongelmilleni.
Joten, psyykkaa reilusti itseäsi, so what mitä muut ajattelee? Suosittelen myös lämpimästi psykologilla ym. käyntiä, siellä voi ihan vakavasti jutella tällaisista ongelmista. Tsemppiä.