36 vuotias ystäväni sai kuulla sairastavansa epilepsiaa, haluaisin kuulla miten ko sairaus vaikuttaa arkeen,kotona ja töissä. miten voisin auttaa?
Etsin tietoa
avittaja
7500
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jos lääkitys alkaa tehoamaan ei sairaus
vaikuta mitenkään.
Työtä voi tehdä, ajokortti voi olla jos ei ole kohtauksia. epilepsialiitto.fi (lisä tietoa)
Olen elänyt 45 vuotta normaalisti kunnes
ikä ei pitänyt epilepsiaa kurissa ja aloin saamaan paljon kohtauksia, silloin
jouduin luopumaan työstä ja raskaampi lääkitys väsyttää.
Hyvän kunnon säilyttäminen on a ja o .
epi ei pääse putkahtamaan esiin näin kuin minulla jolla on huono kunto.
t. tb
Saattaa olla ettei vaikuta mitenkään.
Riippuu lääkityksen onnistumisesta.
Miten voit auttaa?
Ole tukena ja turvana myös pahoina
päivinä, sillä Hän itse ei voi
kohtauksilleen mitään.
Täältä palstalta saat hyviä neuvoja
ja tietoa yleisesti löytyy täältä:
http://www.epilepsia.fi/
Stressi, liiallinen alkoholi, valvominen
pitäisi saada poistettua.
Onko kyseessä tosiaan epilepsia vai
epileptiset kohtaukset??
Tuokin olisi hyvä tietää.
Ykshailee kumpi, sillä kaverisi
kuitenkin tarvitsee tukeasi enemmän,
kuin aikaisemmin.
ps.ei ole tarttuva "tauti", joten tue
parhaasi mukaan.
on, kuten Pärre jo tokaisi.
Omia mielipiteitäni vasta hiljattain (alle 1 v.) sairastuneena: Vaikutus työelämään riippuu tietysti ensisijaisesti epin tyypistä ja oireilusta mutta yhtälailla työn laadusta. Enkä tarkoita nyt ammattiautoilua yms. Töitä voi niitä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta jatkaa mutta suoritus saattaa kärsiä. Tällä viittaan siihen, että epileptikon ei suositusten mukaisesti pitäisi tehdä pitkiä päiviä eikä kovin stressaavaa työtä. Esim. itse olen yrittänyt lyhentää työpäiväni 8-9 tuntisiksi mutta työnkuvani on sellainen, että se ei oikein riitä ja tämän seurauksena olen jatkuvasti stressaantunut tekemättömistä hommista jne. (nyt on lounastunti meneillään:)). Eli pidemmän päälle itseäni mietityttää millaisessa duunissa lopulta pystyn olemaan, sillä en haluaisi pahentaa terveydentilaani liialla työmäärällä. (Olen vielä useampia vuosia ystävääsi nuorempi.)
Kotona ei varmaankaan isoja muutoksia tarvitse, itse olisin vähän turvallisimilla mielin, jos asuisi jonkun kanssa. Ylimääräisiä palovaroittimia hommailin, ehkä naurettavaa jonkun mielestä mutta..:)
Auttamiseen/tukemiseen sanoisin, että ns. turhaa vähättelyä välttäisin. Ei asiasta numeroa tarvitse tehdä mutta ne usein esiintyvät "mikäs siinä, syöt vain niitä lääkkeitä ja kaikki on ok" ja "vois olla pahemminkin" eivät ole mielstäni tarpeellisia. Jos joskus tuntuu, ettei osaa sanoa mitään kun toinen tilittää, niin pelkkä kuuntelu on paljon. Aina ei sanoja tarvitse, ymmärtäväinen hymy antaa paljon enemmän. Jos menee liialliseksi valittamiseksi toisen puolelta, siitäkin saa sanoa! Riippuu luonteesta tietty mutta ei me rikki mennä. Normaali kohtelu on kuitenkin kaiken a ja o hyväksymisessä ja sopeutumisessa.
Kivasti ajateltu sinulta. Luulen, että voit tarjota paljon ystävällesi.
on mielestäni lähtökohta. Pikkusiskoni sanoi sairastuttuani, että "mitäs tuosta, syö lääkkeitä". Niinpä, niitä syön, mutta vapauttava apu on vielä kaukana.
Todellakin työn stressaavuus vaikuttaa epileptikon suoritukseen. Itse en juuri nyt tee mitään, mutta ajatellessani sitä rakkainta ammattiani (kääntäjä), aivoni menevät ihan solmuun. En ole yli vuoteen tehnyt mitään, mitä nyt omia runojani kääntänyt englanniksi: vaikeus on siinä, että muisti on huonontunut huomattavasti!
Ymmärtävä kuuntelu on tosiaankin jo sinällään suuri apu, ihan niin kuin taudin kuin taudin kanssa panijalle. Eihän maallikko tietenkään voi kohtauksia estää; ne tulevat jos ovat tullakseen. On neurologien asia voittaa ne.
Itselleni suurin apu on ollut se, että minua kannustettu antamaan itselleni aikaa toipua. Aluksi olin ihan paniikissa ja yritin joka päivä rynnätä liikkeelle, kunnes tajusin, että se ei onnistu. Nyt tässä sitten oleskellaan.
tämä on tietenkin minun mielipide
mutta älä tuputa itseäsi.
minulla pinna paloi siskooni on kylläkin
hyvät välit mutta liika huolehtiminen on
inhottavaa.
aina kun aivastin,yskäsin ym hän katsoi
tarkkaavaisesti että onko kaikki ok.
ehkä minä ihmisenä en tykkää vain siittä
että joku on koko ajan niskan päällä
siksi hirvittääkin lähteä kuopioon
siihen viikon reissuun jos kerta koko ajan
joku on samassa huoneessa
hankala kysymys, sillä jokainen kokee avun omalla tavallaan.
Minua itseäni raivostutti ylihuolehtiminen, aivan kuin en itse olisi pystynyt tekemään mitään. Itse korostaisin kuuntelemisen osuutta. Tuossa tilanteessa ystäväsi toivoo luultavasti, että hänellä olisi joku jolle hän voisi kertoa mieltä painavia asioita. Auttavan käden voit huomaamattomasti ojentaa, mutta älä pakolla, jos ystäväsi ei sitä haluakaan. Tämähän on helppo sanoa, mutta sen toteuttaminen on toinen juttu.
Arvostan asennettasi tässä asiassa.
Tuosta miten epilepsia vaikuttaa arkeen vaikuttaa niin paljon se millainen epilepsia on kyseessä. Minulla se ei ole oikeastaan vaikuttanut muuten kuin, kuin etten ajokorttia ole saanut ja lääkkeitä syön. En anna epilepsian rajoittaa elämääni se on osa elämää kylläkin.
Voimia Sinulle.
teille kaikille asiallisista vastauksista, osaan nyt olla tukena enkä käy liikaa "iholle",ehkä voin myös lieventää stressin aiheuttamia asioita, nyt kun tiedän että stressiä pitää välttää.Voimia teille kaikille ja nauttikaa syksyn raikkaudesta ja väreistä.