Päätin kirjoittaa tänne, kun tuntuu ettei ole ketään muuta jolla olisi samat ongelmat kuin mulla. 4 vuotta sitten sairastuin masennukseen ja lievään paniikkihäiriöön, kävin terapiassa ja sain lääkityksen ja niin paranin ajan kanssa. kaksi vuotta sitten paniikkihäiriö alkoi tulla takaisin. ensin pienin määrin sitten kokoajan kasvaen ja voimistuen. Nyt oleilen suurimman osan aikaani kotona. en ole lähtenyt selvittämään asiaa mielenterveystoimistoon vaikka tajuan etä sieltä apu löytyisi, vaan siirrän sitä aina eteenpäin. tämän lisäksi minulla on yliaktiivinen virtsarakko, vaiva on huonontanut elämisen laatua jo noin vuoden verran. Tämä yhdistettynä paniikkihäiriöön ei ole mitenkään mukavaa! paniikkikohtaukseni tulevat tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, ja kun paniikkikohtaus on tuloillaan muistuttaa myös rakkoni itsestään joten nämä vaivat ns. ruokkivat toisiaan. Lyhyesti; minun täytyy suunnitella menemiseni tarkasti etukäteen, en lähde mihinkään sellaisiin paikkoihin missä ei ole vessaa lähettyvillä, esim.elokuviin. Automatkat kestän jos olemme mieheni kanssa kahdestaan ja tiedän että matkan varrella on huoltoasemia, mutta jos kyydissä on muita, saan kohtauksen. ruokakaupassa voin käydä ilman kohtausta jos se hoituu äkkiä, eivätkä esim.jonot ole pitkiä. Tämä varjostaa elämääni tosi pahasti, ja haluasin elää normaalisti kuten muutkin, mutta en saa lähdettyä lääkäriin koska jotenkin häpeän vaivojani vaikka lääkäri on todennäköisesti jo kuullut kaiken mahdollisen. miehelläni ja minulla on useasti riitoja kun en suostu lähtemään jonnekin mihin hän ehdottaa ja pelkään tämän kohta vaikuttavan avioliittoomme. olen 24-vuotias, elämän pitäisi siis olla edessä, mutta...Muutamme uudelle paikkakunnalle muutaman kuukauden kuluttua, saan ahdistuksia asiasta jo nyt, kaikenlaiset uhkakuvat pyörivät päässäni ja pelkään että sekoan totaalisesti ennen muuttopäivää. Haluaisin siis tietää onko ketään kohtalotovereita jolla olisi samat ongelmat ja kuinka sait niihin apua, sekä tärkeintä, auttoiko lääkkeet/terapia?
PANIIKISSA
Blueme
8816
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen jo vähän vanhempi daami, ja huomannut noita paniikintunteita vasta nyt. Apua kannattaa aina hakea ja se onkin se isoin kynnys. Hain ja sain. Miehesi tukee sinua varmasti myös. Saat etähalauksen ja voimia.
Kandee vähän ruoskia itteensä. Voisit vaikka aloittaa jonkun todella raskaan ruumiillisen työn. Olet niin rätti ja poikki, että paniikki häviää kuin itsestään. Kantsii myös vetää viinaa ennen ahdistavia tilanteita. Pissajuttuun en tiedä apua, sori.
/apu tarjottu
Ootko ihan järjissäsi vai mikä vialla?
Onko sulla todella noin paha olo, että sun täytyy tulla tänne kirjotteleen tollasta ihmisille joilla oikeesti on hätä ja oikeesti
paniikkia ym.
Toivon todella, että kokisit edes kerran mitä on kun on ihan paniikissa.
Viinaa??? Voi Juma.......´Sehän nyt on ihan viiminen lääke yhtään mihinkään. Hukuta ittes vaikka pulloon, jos se sua helpottaa ja jätä ihmisten kiusaaminen. Imbesilli.
Mulla on kans nuita paniikkikohtauksia. En mee mielelläni isoihin kauppoihin, tosin nyt oon kyllä alkanu vähän pakottamaan itteäni niihin tilanteisiin missä paniikkia on tullu. Oonki huomannu sen aika hyväksi keinoksi. Jos en pakottais itteäni mihinkään, oisin enimmäkseen neljän seinän sisällä ja kävisin korkeintaan lähi Siwassa ruokaostoksilla.
Käytän nyt Sepramia ja lisäks teen semmosia rentoutumisharjotuksia, ne auttaa mutta Sepramista en vielä tiiä ku oon syöny sitä vasta viikon. Ei mulla siitä ainakaan mittään haittavaikutuksia ennään onneks oo.
Sain kinesioterapiasta paljon apua. Se oli kyllä kallista, mutta hintansa väärti. Maksuajastaki pysty neuvottelemaan.
Kannattaa selvittää onko sielläpäin kinesiologeja, sitä terapiaa voin kyllä suositella!
Tiiäkkö, mulla on samanlainen ongelma kun sulla, ja tuntuu uskomattomalta, että viimein löysin tällaisen ihmisen!
Olen 17-vuotias ja vaivani alkoi 5 vuotta sitten. Olin ala-asteella. Aluksi lyhyetkin automatkat alkoivat tuntua vaikeilta, tarkoitan todella lyhyitä matkoja, noin 2 km. Sitten oppitunnit koulussa alkoivat tuntua sietämättömiltä. En saanut enkä saa nykyään kohtauksia usein, mutta itse kohtauksen pelko on melkein pahempaa.
No menin sitten käymään terveydenhoitajalla äidin kanssa ja asiaa alettiin selvittää. Ensin suljettiin pois tulehdusten ja rakenteellisten vikojen mahdollisuus monien tutkimusten avulla. Sitten mistään mitään tietämättä lääkäri kirjoitti minulle reseptin yliaktiivisen rakon hoitoon, jota paniikkikohtaukset eivät todellakaan ole. (Pystyn sis kotona olemaan esimerkiksi 8-10 tuntia unohtaen vessassa käynnin kokonaan.)
Söin tehottomia lääkkeitä kaksi pitkää kuuria, minkä jälkeen asia unohdettiin lääkärin, terveydenhoitajan ja äidin osalta. Kaikki oli pistetty sen piikkiin, että olin vain lapsi, joka halusi joillain keinoin saada itseään esille.
En uskaltanut puhua asiasta kenellekään pariin vuoteen. Yläasteella masennuin. Tuntui että kaikki romahti, kun oikeasti tajusin, ettei elämästäni tulisi mitään jos olisin aina tällainen. Jätin luokkaretkiä ja muita kavereiden kanssa tehtäviä matkoja väliin. Myös monet illat olen ollut kotona yksin vain sen takia, ettei illasta ole ollut kavereiden kanssa tarkkaa suunnitelmaa, jolloin saatetaan esim. ajella autolla tai kävellä ulkona putkeen monta tuntia. Silloin paniikkikohtauksen pelko saa täysin vallan eikä muulla ole mitään väliä.
Shoppailureissut olen suurimmaksi osaksi tehnyt yksin, koska tuntuu niin nololta jos monta kertaa päivän aikana pitäisi lähteä vessaan. Tai jos kaveri on sovituskopissa 20 vaatekappaleen kanssa, niin miten sanot että pitäis päästä kaupungin toiselle puolelle vessaan. Uskon että monet noista tunteista on sulle tuttuja, mutta haluan kirjoittaa ne tähän, koska se ihan oikeasti helpottaa.
Toiseksi, kouluterveydenhoitajani, jolla olen käynyt vuoden aikana muutaman kerran, pyysi oikeasti kirjoittamaan tästä asiasta. Aloin siis vuosi sitten käydä uudelleen terkkarilla ja lääkärillä, jotka määräsivät jälleen uuden, tehottoman lääkereseptin. Vasta tänä syksynä sain varattua erityisiä keskusteluaikoja terkkarille, jotta asiaa voitaisiin ihan oikeasti ja kunnolla alkaa selvittämään. Nyt syksyn aikana olen käynyt siellä kahdesti, mikä on jo auttanut ihan suunnattomasti; sain puhuttua asiasta taas äidilleni ja yhdelle ystävistäni.
Nyt vasta tajuan todella, että tämä ongelma todella on psyykkinen, eikä asia riipu minusta. Uskon, että näiden terkkarikäyntien myötä alan pikkuhiljaa rohkaistua puhumaan asiasta myös muille läheisille(sillä on ihan oikeasti uskomattoman suuri merkitys!) ja tämän kautta taas pääsemään eroon paniikkihäiriöstä ja paniikkikohtausten pelosta. Välillä tuntuu, että haluaisin kokeilla myös jonkinlaista lääkitystä, jos asia ei alakaan selviytymään.
Toivon, että saat mentyä terveydenhoitajalle tai psykiatrille hakemaan apua. Ymmärrän täydellisesti, kuinka vaikeaa sinne on mennä, mutta toivon, että saat mieheltäsi kaiken mahdollisen tuen. Yritä puhua asiasta muillekin kuin miehellesi, jos vain mahdollista ja kirjoita asiasta asioiden oikeilla nimillä. Se helpottaa!
Ois mukava jos vastaisit mulle jotain sähköpostiin([email protected]) tai tänne palstalle. Tästä asiasta olisi vielä niiin paljon puhuttavaa.
Pärjäile!
osasit hyvin kuvailla niitä samoja tuntemuksia joita mullakin on tämän asian kanssa ollut. olen ruvennut miettimään josko paniikkikohtaukseni olisivatkin jotenkin yhteydessä siihen että pelkään että vessahätä yllättää paikassa jossa ei ole mahdollisuutta päästä. niistä ihmisistä tietenkin tuntuu mahdottomalta tällainen, joka ei sitä itse ole kokenut, mutta meidän kohdalla ainakin tämä on totisinta totta ja vaikuttaa kaikkeen elämiseen. en ole vielä saanut itsestäni niin paljon itri, että menisin lääkäriin, mutta enköhän jossain vaiheessa mene kun alkaa olla aivan pakko. pyysit kirjoittamaan sulle sähköpostiin, mutta ajattelin vastata tähän, toivottavasti näet tämän:) voimia ja jaksamista sulle paljon:)kyllä me tästä jotenkin vielä selvitään..
kiitos. Mulla on helpottanu niin paljon tämä, että sain tietää, että on edes yksi ihminen mun lisäksi, jolla on joka päivä mietittävänä samoja asioita kun mulla.
Uskon, että me joskus selvitään tästä! Jos joskus haluat vielä palata tähän asiaan, laita ihmeessä mailia. iha oikeesti :)
Be going strong!
Hei!
Viime lokakuussa kerroit tanne palstalle paniikkihairiostasi johon liittyy yliaktiivinen rakko. Kerroin sinulle omastani, lahes samanlaisesta tilanteesta. Kavin sen jalkeen edelleen muutaman kerran terkkarilla ja laakari lla, ja minulle alettiin kokeilemaan laaketta nimelta Sertralin orion. Oon syonyt laaketta nyt lahemmas 5 kuukautta ja siita todella on ollut apua! Ensimmainen kuukausi laaketta syodessa oli samanlaista paniikkikohtausten pelkoa kuin aijemminkin, mutta nykyaan voin elaa lahes normaalisti. Laakekuuri jatkuu edelleen, ja laakarin kans keskustellaan valilla, miten asia on edennyt, pitaisiko annosta nostaa/vahentaa jne.
Miten sinulla menee nykyaan? Ootko saanu mentya puhumaan jollekin ammatilaiselle? Onko laakitys tai muuta?
Jos et viela ole tehnyt mitaan asian eteen, mene ihmeessa juttelemaan terkkarin kans ja sita kautta saat varmasti sinulle sopivan laakityksen!
Toivon parasta sinun kohdallesi, etta laakkeet tehoavat, tai etta olet jo ehka paasemassa asian yli.
Mailaa tai kirjoita taas tanne palstalle?! Parempaa elamaa sulle, nautitaan ja eletaan oikeaa, kunnon elamaa ilman paniikkia. :)
Voimia ja lammin halaus sulle.