pehmein pisaroin viilennä
hänen polttavat kyyneleensä.
Lakkaa pyörittämästä tuuli,
hyväile
hänen sulkeutuvia luomiaan.
Värjää hänen verensä, syksy -
vielä kerran värjää
hänen verensä,
vielä tovin kierrätä
sen sydämen kautta,
joka sykkii harvaan,
lyönti lyönniltä
tavoittelee
kuulasta aamua,
vilvoittavaa vettä –
lakkaa takomasta,
ja hän,
minun rakkaani,
saa viimein levätä
kyyneleet kasvoillaan.
hänen polttavat kyyneleensä.
Lakkaa pyörittämästä tuuli,
hyväile
hänen sulkeutuvia luomiaan.
Värjää hänen verensä, syksy -
vielä kerran värjää
hänen verensä,
vielä tovin kierrätä
sen sydämen kautta,
joka sykkii harvaan,
lyönti lyönniltä
tavoittelee
kuulasta aamua,
vilvoittavaa vettä –
lakkaa takomasta,
ja hän,
minun rakkaani,
saa viimein levätä
kyyneleet kasvoillaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kiitos kun teit sen luettavaksemme
kaiken tämän?:)
Olivat niin samaa käsialaa keskenään : )
Hyviä olivat kaikki.
niin, siinäpä kaikillekin kirjoittajille käsitettä mietittäväksi...:)
käsitteenähän hyvä tarkoittaa pariakin asiaa.
Se on aika neutraali ja lyhyt ilmaus sille, jota oikeasti tarkoitin runoistasi.
Ne olivat oikein syvällisellä tunteella kirjoitettuja ja sanoma
ei heti auennut minulle. Toisella kertaa lukiessani huomasin uusia ulottuvuuksia : )
uusiakin ulottuvuuksia.:)
Miten paljon hyvyyden varjolla tehdäänkään maailmassa pahaa...
Lakkaa takomasta, sade!
Hänen kasvonsa ovat
jo kyynelistä märät.
Nuo posket,
jotka vielä yöllä
näyttivät
lähestyvän kuoleman
lommolle imemiltä,
ja tuo hengitys,
joka vielä yöllä
taukosi ja korahti ilmoille,
taukosi ja korahti ilmoille,
tuo luisevan rintakehän
nykivä nousi ja lasku,
yön lasku ja auringonnousu
ovat tasoittuneet
otteeksi tästä päivästä,
kädestäni,
josta hän
yöllä oli jo irrottanut.
Hän pitää taas kiinni,
hänellä on vielä jotakin kesken,
asiaa sydämellä,
joka ei lakannut takomasta,
syksyn vahvaksi värjäämä veri,
joka ei lakannut kiertämästä
sen sydämen läpi,
joka lyönti lyönniltä
työntää verta
hänen kelmeille poskilleen,
joille sataa kyyneleitä.
Tämä ei ole vielä kuulas aamu,
jokin on yhä kesken –
kärsimys.
Lakkaa takomasta...
Lakkaa takomasta.
Jos sinä olisit ihminen ja
tämä sivu paperia,
sinä kääräisisit siitä savukkeen,
polttaisit nautiskellen tuhkaksi,
tai käärisisit taskuusi
kuin setelin,
kaikki nämä sivut,
kaikki setelit.
Tämä aamu
antaa hänelle mahdollisuuden
yrittää päästä perille,
vaikka ei lupaa lähteä,
tämä aamu
vuodattaa hänelle kyyneleet,
ojentaa käteni,
ottaa häntä sydämestä,
kun auttaa kärsimään.
Se velvoittaa hoitajia
turruttamaan kivun,
suojelee turtumaan,
vasta sitten se on kuulas.
Lakkaa takomasta,
tänä aamuna
minä en kunnioita sinua.
ei kirjoittaisi enää
sanomansa mukaan
samoin kuin nuorempana -
vanha poliitikko
ei enää nuorru?
Ihminen nöyrtyy?
Missä on sosiaalipornon raja?
Sinäkään et ota
riskiä kirjoittaa
köyhistä, sairaista,
luusereista, juusereista?
Sinun maailmaasi
liittyvät marginaalit on
varattu sinulle itsellesi,
reunamerkinnöillesi.
Täällä et kirjoita
marginaaliin,
marginaalista.
Hyppäät framille
julistamaan
rakkauden sanomaa.
Pelkäätkö,
että moniongelmaiset
pimentävät ruutusi
kuin sielusi tilaa
testaavat musteläiskät,
jotka herättävät sinussa
valottomia mielikuvia,
joita et halua
itsesi tuottamina nähdä.
Pelkäätkö
syyllistyväsi
rumuudella mässäilyyn?
Hänessä,
minun rakkaassani
ei ole mitään rumaa.
Näen hänestä
sen, mitä hän tahtoo;
jaksaa perille asti,
valoon.
Unohduksista
myös sinuun.
Hän tarvitsee vielä
tämänkin hetken,
meidät kaikki.
Hänen silmänsä
eivät enää näe minua,
ketään -
hän pysähtyi katsomaan
jonnekin hyvin kauas,
etäisiin, utuisiin kuviin.
En minä sitäkään tiedä.
Toivon,
että hän olisi jo matkalla,
löytäisi
sielun mentävän aukon
tästä hiljaisuudesta,
liikkumattomuudesta.
Hän ei enää pidä kädestäni.
On jo ajelehtinut
keventyneenä,
kuulaana
syvemmälle
lempeään sumuun,
siihen pyörteiseen
pehmeään tunneliin,
josta minä kerran palasin,
kun jokin odotti vielä minua,
meitä.
Ei se valo johon
perillä laskeuduin
kietonut vielä jäämään,
pyysi palaamaan tänne,
kietoutumaan maailmanmenoon,
tähänkin aamuun,
joka ei ollut kuulas,
jona sade ei lakannut takomasta,
siihen hetkeen,
jona sain päästää hänet,
jona hän ei tuntenut enää
yhtäkään saattajistaan
antamassa lohdutusta tai
kaipaamassa sitä,
luomassa ikävää.
Tähän hetkeen,
jona uskon valon
kietoutuvan häneen.
Tule sade.
Lakkaa takomasta,
puhdista tuleva yö.