Mietin pitkään että minne tänne kirjoittaisin oman juttuni.. purkaakseen itseäni sekä antamaan näkökulmaa joillekin tarvitseville.. luin tätä palstaa hetken ja mielestäni tämä on hyvä paikka kertoa asiani..
Minut huostaanotettiin 12-vuotiaana ja ihan minun omasta tahdostani.. minulla oli huonot kotiolot, sellaista henkistä väkivaltaa ja mistään ei puhuttu, suoraan sanoen salaisuuksien kerho! aloin karkailemaan jotta minut huomattaisiin ja niinpä huomattiin, tosin useamman kerran sain karata jotta pääsin pois. Luulin että jes! vihdoinkin voisin käydä koulua rauhassa ja harrastaa jotain ja saada "vanhemmat". koti mistä karkailin niin siellä minua kasvatti isovanhemmat kun omat vanhempani kuolivat ku olin vauva. pääsin siis sijaisperheeseen ensin, alku meni hyvin mutta sitten talon "isä" sanoi mulle että-"olet liian vaikea tapaus ja pakko pyytää enemmän sinusta rahaa jotta jaksan pitää sinut meillä" en ikinä unohda tuota lausetta, koska se järkytti. sinä yönä karkasin jälleen ajatellen että siinäpähän pyytävät rahaa..sossulleni en kertonut asiasta ku vasta vuosia myöhemmin. se oli virhe sillä jos oisin kertonut silloin heti niin en olisi joutunut yhteen pahaan paikkaan.. siellä vietin sitten ne 6vuotta ennenku täytin 18v. se paikka mursi minua enemmän. opin kyllä puhumaan, mutta huonolla tavalla.. opin "selittämään" aina mitä tein jotta saisin olla rauhassa. se oli suljetun osaston/armeijan risteytys se paikka!! kuria oli kyllä, mutten oisi tarvinnut sitä vaan rakkautta ja omia rajoja.. on niin vaikeaa kertoa nyt tarkalleen millainen se paikka oli.mutta voin sanoa suoraan että fyysistä pahoinpitelyä siellä tapahtui ja myös "piilovittuilua". Tämä tapaus kuvaa hyvin sen paikan luonnetta.kerran sinne tuli uusi asukas, nuori poika joka ei johtajan mielestä osannut pitää leivästä kiinni oikein ja haukkui sen vammaiseksi ja "syötti" sitä leipää sille "apuna" eikä kukaan uskaltanut sanoa mitn.
Aika meni kuitenkin äkkiä ja kun pääsin pois ja muutaman vuoden ollut nyt "aikuisena" niin huomaan kuinka paha minulla on silti olla! kaipaan edelleen vanhempia ja rakkautta ja olen kateellinen niille kenellä on vanhemmat. Olen myös äärettömän pettynyt laitostoimintoihin ja niiden kasvatus systeemeihin. valitettavasti asialle ei voi vain mitään. Onneksi minulla säilyi hyviä ystävyys suhteita sieltä ja nykyään kokoonnumme "vanhoina nuorina" ja puhumme läpi keskenämme mitä koimme.. se on terapeuttista ja tuntee yhteenkuuluvuuden kun on lähellä ihminen joka on kokenut saman.. Jos olisi sellainen järjestelmä olemassa että voisi saada vanhemmat vaikka on aikuinen niin haluaisin heti.. sehän ois kuin adoptio mutta päinvastoin..:)
Kiitos kun jaksoitte lukea tekstini ja kysykää jos on kysyttävää! mutta toivoisin kovasti ettei lapsellisia haukkumisia tulisi. koska tämä on minun juttuni eikä arvostelun kohde:)
Minut huostaanotettiin 12-vuotiaana ja ihan minun omasta tahdostani.. minulla oli huonot kotiolot, sellaista henkistä väkivaltaa ja mistään ei puhuttu, suoraan sanoen salaisuuksien kerho! aloin karkailemaan jotta minut huomattaisiin ja niinpä huomattiin, tosin useamman kerran sain karata jotta pääsin pois. Luulin että jes! vihdoinkin voisin käydä koulua rauhassa ja harrastaa jotain ja saada "vanhemmat". koti mistä karkailin niin siellä minua kasvatti isovanhemmat kun omat vanhempani kuolivat ku olin vauva. pääsin siis sijaisperheeseen ensin, alku meni hyvin mutta sitten talon "isä" sanoi mulle että-"olet liian vaikea tapaus ja pakko pyytää enemmän sinusta rahaa jotta jaksan pitää sinut meillä" en ikinä unohda tuota lausetta, koska se järkytti. sinä yönä karkasin jälleen ajatellen että siinäpähän pyytävät rahaa..sossulleni en kertonut asiasta ku vasta vuosia myöhemmin. se oli virhe sillä jos oisin kertonut silloin heti niin en olisi joutunut yhteen pahaan paikkaan.. siellä vietin sitten ne 6vuotta ennenku täytin 18v. se paikka mursi minua enemmän. opin kyllä puhumaan, mutta huonolla tavalla.. opin "selittämään" aina mitä tein jotta saisin olla rauhassa. se oli suljetun osaston/armeijan risteytys se paikka!! kuria oli kyllä, mutten oisi tarvinnut sitä vaan rakkautta ja omia rajoja.. on niin vaikeaa kertoa nyt tarkalleen millainen se paikka oli.mutta voin sanoa suoraan että fyysistä pahoinpitelyä siellä tapahtui ja myös "piilovittuilua". Tämä tapaus kuvaa hyvin sen paikan luonnetta.kerran sinne tuli uusi asukas, nuori poika joka ei johtajan mielestä osannut pitää leivästä kiinni oikein ja haukkui sen vammaiseksi ja "syötti" sitä leipää sille "apuna" eikä kukaan uskaltanut sanoa mitn.
Aika meni kuitenkin äkkiä ja kun pääsin pois ja muutaman vuoden ollut nyt "aikuisena" niin huomaan kuinka paha minulla on silti olla! kaipaan edelleen vanhempia ja rakkautta ja olen kateellinen niille kenellä on vanhemmat. Olen myös äärettömän pettynyt laitostoimintoihin ja niiden kasvatus systeemeihin. valitettavasti asialle ei voi vain mitään. Onneksi minulla säilyi hyviä ystävyys suhteita sieltä ja nykyään kokoonnumme "vanhoina nuorina" ja puhumme läpi keskenämme mitä koimme.. se on terapeuttista ja tuntee yhteenkuuluvuuden kun on lähellä ihminen joka on kokenut saman.. Jos olisi sellainen järjestelmä olemassa että voisi saada vanhemmat vaikka on aikuinen niin haluaisin heti.. sehän ois kuin adoptio mutta päinvastoin..:)
Kiitos kun jaksoitte lukea tekstini ja kysykää jos on kysyttävää! mutta toivoisin kovasti ettei lapsellisia haukkumisia tulisi. koska tämä on minun juttuni eikä arvostelun kohde:)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta - samaa pakkosyöttö"kasvatusta" on täällä sairaalan osastolla. Pakotetaan lasta, kunnes lapsi raivostuu ja saadaan syy kiinnipitoon ja lapsen eristämiseen ja "hoidon" pidentämiseen
lapset tarvitsisivat rakkautta. Aina biovanhempiin ei ole sellaista suhdetta, että sitä saisi sieltä ja laitoksen työntekijät ovat töissä. Ei siinä kovinkaan usein rakkautta anneta. Siinä mielessä sijaisperhe on parempi paikka.
Kurjaa, että kohdallesi tuli tuollainen perhe, mutta minä tiedän monia sijaisperheitä missä rakkautta annetaan, mutta myöskin rajoja.
hyvä koti, mutta silti päädytään huostaanottoon. Tuossa vieressä on pitkä ketju tästä aiheesta.
Kun huostaanotto on tehty, niin vanhemmat eivät pysty aina puolustamaan lastaan huonolta kohtelulta, vaikka heillä kuinka siihen halua olisi ja yrittävät sen tehdä. Eikä lapsen kaltoinkohteluun tarvita aina muuta kuin tavallinen tarha.
Esim. minun AS-lastani pakkosyötettiin ensimmäisessä päiväkodissa kolmen aikuisen voimin, ennen kuin sain tietää asiasta. Tilanne meni niin pahaksi, että tarhan ruokailussa lapsi vain itki ja istui seilin pöytään kääntyneenä, lopulta kieltäytyi kaikesta ruokailusta. Tarhan vaihtohan siinä oli järjestettävä, ja olisi siitä se hyöty, että ainakin pakkosyöttäminen loppui.
Mutta aloituksen tilanteessa on siis se ero, että ei ole vanhempia, jotka puolustaisivat tai he eivät pääse vaikuttamaan tilanteeseen. Lieneekö lapsen etu sekään, että omaa vanhempaa kohtaan riittää pelkkä epäily, mutta muita kohtaan lapsen huonosta kohtelusta vaaditaan näyttöä.
Rajoihin ja rakkauteenhan sitä lastensuojelutoimilla pyritään, mutta ikävä kyllä isossa osassa sijoituspaikkoja nuo jäävät vain haaveeksi. Ne rajatkin voidaan asettaa väärällä tavalla, liian kovalla, pelkällä kurilla ja rangaistuksilla, jossa rakkaudesta ei ole tietoakaan.
että MINÄ tiedän monta hyvää sijaisperhettä jne. Sillä haluaa vesittää, että on huonoja sijaisperheitä.
AINOA, joka voi sanoa, onko sijaispaikka tai sijaisperhe hyvä, on LAPSI ITSE.
Kukaan aikuinen ei voi heittää tänne viestiä, että tiedän.... hyviä....pälä pälä, ohittamatta täysin alkuperäistä oikeaa asiantuntijaa eli LASTA.
lapsi saa vuosia kertoa huonosta paikasta,
ennen kuin siirretään seuraavaan paikkaan.
vähän aikaa sitten sijoituksessa olleiden nuorten aikuisten kuulumisia. Tänne jokin aika sitten kirjoitti useampikin nuori, heillä oli takanaan aiheeton huostaanotto ja huonot sijoituskokemukset.
Sinun kohdallasi vanhemmat ovat kuolleet, eikä sukulaissijoitus ollut onnistunut. Tietysti on kiva joskus lukea niitäkin kertomuksia, jolloin lastensuojelu on toiminut juuri siten, minkä takia se alun alkaen on perustettu. Eli lapsi huostaanotetaan huonoista kotioloista ja sijoitus onnistuu. Mutta koska lastensuojelutoimissa on monenlaista pahaakin ontumista, olisi hyvä, että nimenomaan niistä huonoista kokemuksista kuultaisiin enemmän omakohtaisia kokemuksia, se olisi hyvä tapa tuoda epäkohtia päivänvaloon. Sillä eihän lastensuojelutyötä pystytä kehittämään parempaan suuntaan, jos ei tiedetä, että on kehittämisen tarvetta.
On ikävää, että sijaishuollossa niiden hyvien hoitajien ohella toimii vielä tänäkin päivänä paljon ihmisiä, joilta näyttää puuttuvan kyky perustavaa laatua olevien asioiden ymmärtämiseen lapsen kasvatuksessa. Tuo sijaisperheesi isä oli yksi niistä huonoista valinnoista. Sossujen taidot arvioida henkilön kasvatuskykyä ovat vähintään puutteelliset, ne ovat sitä lapsen omien vanhempien kohdalla, mutta myös valittaessa sijais- tai adoptiovanhempia.
Onhan nyt selvää, että edes karsinta sijaisvanhemmaksi ei ole riittävä, koska se on olematonta adoptiovanhemmiksi aikovien syynäykseen verrattuna ja silti adoptioperheistä tehdään nykyisin paljon huostaanottoja. Ja älkää nyt taas loukkaantuko te sijarit, jotka hoidatte lapsia hyvin, rakkaudella ja oikealla ymmärryksellä sijaisvanhempana oloa kohtaan.
Ettei tuo mainitsemasi paha paikka vain ollut jokin erityistukea tarvitseville nuorille tarkoitettu hoidollinen laitos/perhekoti? Rakkaudennälkäinen ja henkisesti vammautunut nuori tarvitsisi nimenomaan rajoja, rakkautta ja hyvää psykiatrista/neuropsykiatrista kuntoutusta, mutta sitä ei noilla laitoksilla ole tarjota. Jo pelkästään henkilökunnan koulutus on puutteellinen, eivät lähihoitajat ja lähikasvattajat pysty tarjoamaan sitä kuntouttavaa hoitoa, mitä nuorista moni tarvitsisi.
He pystyvät tarjoamaan turvallisen arjen - jos haluavat - mutta aina ei käytännössä anneta edes sitä. Ja hoidollisuus supistuu siihen, että lapsi voi pari kertaa vuodessa jutella psykologin kanssa, jos haluaa. Mutta nuorten kertomana kuullaan tapauksista, että ensin terapeutti haukkuu nuoria törkeillä nimityksillä jossain yhteisessä tilanteessa ja sen jälkeen hänelle pitäisi puhua "luottamuksellisesti" kahdenkesken asioistaan.
Ja fyysinen pahoinpitely sijoituksessa on paljon, paljon yleisempää kuin joku rivikansalainen ikinä aluksi uskookaan! Lisäksi tuollaisissa laitoksissa on auttamassa myös täysin kouluttamatonta henkilökuntaa, jotka käyttävät suurinpiirtein vartijan oikeuksia pahimmillaan. Muistettava on myös, että kaikki lapsen nimittely, hänen tai hänen vanhempiensa tai läheistensä mollaaminen lapselle on henkistä kaltoinkohtelua, jonka laki kieltää. Mutta noita paikkojahan ei valvota ollenkaan. Jopa pahoinpitelystä ja insestistä poliisitkin vaativat näyttöä, että ryhtyisivät toimenpiteisiin.
Sen takia nuorten laitoksissa on voimassa huone- ja henkilötarkastuksia, jotka tehdään sen varjolla, että "on syytä epäillä päihdyttävien aineiden tai teräaseiden hallussapitoa". Sen varjolla tarkistetaan, vaikka ei todellisuudessa olisi pienintäkään aihetta tuollaiseen epäilyyn. Sillä vain varmistetaan, että puhelimia avunpyyntöön ulkopuolelta tai nauhoittavia laitteita ei jää todisteeksi henkilökunnan rikoksista. Ja varmasti ei lomia irtoa silloin, jos nuoressa on jälkiä pahoinpitelystä, että hän voisi mennä lomalla lääkärille kertomaan tapauksista. Kokemuksesta tiedän senkin, että "työnsä hyvin osaava" lähikasvattaja pystyy läimäyttelemään niin, että ihon punoitus on häipynyt seuraavaan päivään mennessä, jos lapsi on menossa laitoksen ulkopuolelle kouluun. Ja monissa noissa vankiloissa on koulu omassa laitoksessa. Näin on kai nykyisin jo surullisen kuuluisalla Hdl:lläkin tai ainakin se aloittaa lähiaikoina.
Nimenomaan tämän takia, koska näytön hankkiminen lasten ja nuorten kaltoinkohtelusta on niin vaikeaa, ovat aikuistuneiden nuorten omat kertomukset kullanarvoisia. Sinäkin voisit lähettää vaikka tuon aloitustekstin sähköpostina joillekin kansanedustajille, sossuun, lääninhallitukseen, kyllä Pauniokin, siis eduskunnan oikeusasiamies viestit lukee, myös sosiaali- ja terveysministeriö voisi olla yksi paikka. TV:stä voi seurata, ketkä ajankohtaisohjelmien toimittajista ovat kiinnostuneita lastensuojeluasioista, yleensä ohjelman sivuilta löytyy tiedot, joilla toimittajiin saa yhteyden. Kirjoitusta voi tarjota myös lehtien mielipidesivuille, eikä kannata luovuttaa jos jotkut eivät julkaise.
Kansanedustajien yhteystiedot löytyvät www.eduskunta.fi sivuilta. Esim. Tarja Tallberg on ollut huonosti kohdeltujen asialla, lähinnä toistaiseksi vielä vanhusten, mutta esim. minun lapseni kohtelusta lastensuojelussa hän oli aivan järkyttynyt. Pitää muistaa, että kansanedustajien työ on kuitenkin pitkälle lainsäädäntötyötä ja tulokset näkyvät pitkällä aikaviiveellä. Ja kansalaisaktiivisuus on samoin hidasta, tulokset eivät näy nopeasti, koska monen päättäjän kohdalla lähdetään ruohonjuuritasolta, ensin on tuotava esiin, mihin epäkohtiin korjauksia halutaan, niistä on kerrottava asioiden oikeilla nimillä, että edes tiedetään niiden olemassa olosta.
Kun kerroit kaipaavasi vieläkin turvallista aikuista, niin miksi ei virallisteta sitä täälläkin nähtyä ehdotusta vapaaehtoisesta isoäitisysteemista, jossa halukkaat, pirteät eläkeläiset vaikka kurssitettaisiin tällaiseen työhön. Näin telkkarista ohjelman, jossa ymmärtääkseni ihan ilman viranomaisia joku ulkomaalainen tyttö, jolla ei ollut sukulaisia Suomessa, sai ihanan suomalaisen isoäidin itselleen.
Punaisen Risti on järjestänyt ystäväpalvelua yksinäisille vanhuksille, mutta miksi tähän työhön ei voitaisi ottaa kohderyhmäksi myös niitä nuoria, joiden kohdalla lastensuojelutyö on epäonnistunut. Vai onko viranomaisten niin mahdottoman vaikea myöntää, että suurella rahalla kustannettu lastensuojelu voisi epäonnistua ikinä? Onko epäkohtien korjaaminen tehtävä vähän kuin salaa, koska uskon vuorenvarmasti, että jos kaikki lasten ja nuorten kaltoinkohtelu sijaishuollossa ja terveydenhoidossa äkkiä paljastuisi, sitä olisi suurimman osan suomalaisista erittäin vaikea sulattaa, siitä nousisi liian iso meteli.
Ei ole ikärajoja ystävää tarvitsevalle. Itse olen ollut ystävä nuorelle naiselle, jolla oli rankat taustat.
Kiva, että jossain on muistettu myös nuoret ihmiset.
minkä ikäinen olet nykyisin ja mitä sinulle kuuluu?
Missä olet nykyisin?
Miten jakselet?
Saatkos tukea mistään?
Voisitko kertoa lisää, minä "kuuntelen" eli luen tuska sydämessäni sinun pahaa oloasi silloin!
Kyselee ent. tuki- ja sijaisäiti?
olen 21-vuotias ja ihan hyvää kuuluu:) opiskelen parhaillaan ja asustan pienessä kaupungissa pohjoismaalla. ihan hyvin mä jakselen mutta joskus arjessa tuntuu vaikealta ku ei ole "normaali" elämästä kokemusta. jotenkin on vain pakko itse yrittää ja oppia.ja kaipuu on kova vanhemmista. Yritin hakea psykiatrialle mutta jotenkin tuntui että etsittiin vain minun ongelmia eikä vain kuunnella, jota oisin kaivannut. joskus 15-vuotiaana kävin psykiatrilla ja meistä tuli ystävät ja hän jäi eläkkeelle joten en halunnut enää kertoa ajatuksia samallalailla vaan kyselen nykyään hänen kuulumisia. saisinko sähköpostisi niin voisin sinne kertoa enemmän?
että saisit tuon aukon paikattua. sinusta on kuitenkin kaikesta huolimatta kasvanut ajattelava nuori-aikuinen.
toivoisin todella että kaikilla lapsilla, varsinkin huostaanotetuilla olisi oma "asiamies" joka olisi täysin puolueeton. siis joka olisi vain ja ainoastaan kuuntelemassa lasta.
tähän asiamieheen saisi otta kaikki yhteyttä jotka lapsen tuntevat. asiamiehen pitäisi olla yhteydessä lapseen vähintään kerran kuukaudessa.
hyvää jatkoa sinulle. varmasti saat rakkautta vielä tässä elämässä. lämmin hali.