Mua häiritsee ,ja on aina häirinnyt oma ujouteni,aloitetaanpa jo ihan siitä kun olin päiväkodissa,en uskaltanut puhua osalle aikuisista,senpä takia jouduin kerran psykologille,mutta se jäi yhteen kertaan,koska minulla kuitenkin oli muutama kaveri.
No menin sitten ala-asteelle,muistan ensimmäisenä päivänä kun jotkut itkivät vanhempiensa perään,minä en,olin reipas,mutten uskaltanut jutella kenellekkään,onneksi tunsin jo 2 tyttöä joiden kanssa rupesin kaveeraamaan,koko ala-asteen aikana en tutustunut keneenkään,toinen kavereistani jätti minut ollessani 3 luokalla,ja silloin minua myös kiusattiin vähän aikaa,toinen säilyi ja olikin sitten ihan koko ala-asteen kanssani,kuudennen luokan lopussa sain taas yhden tyttökaverin.
En muista että olisin koko sinä aikana puhunut yhdellekkään pojalle.Saatoin sanoa vaikka,annatko kynäni joka vieri tuolisi alle,mutta sitäkin sattui niin harvoin,että en kyllä enempää muista sanoneeni,tytöille uskalsin kyllä puhua,mutten silti omistanut kuin yhden kaverin.Naapurin lasten kanssa leikin kyllä.
Harrastuksia minulla ala-aste aikana oli monia,mutta ei sieltäkään kaveria irronnut.
Yläasteelle siirryin vanhan ala-aste ystäväni kanssa,yksin en uskaltanut uuteen kouluun mennä.Sainkin sieltä heti 2 uutta ystävää,molemmat olivat ihan yhtä ujoja kuin minä.En myöskään yläasteella jtuellut pojille,puhuin vain silloin kun oli tärkeää asiaa´.Luokkalaiseni poika ihastui minuun seiskalla,minäkin myös häneen,mutta ei hän uskaltanut minulle tulla juttelemaan,enkä minäkään hänelle,jos kysyin esim. meseä,hän meni paniikkiin ja sanoi "emmä muista" joten en sitten viitsinyt enää yrittää.
Viime kesänä olin yläaste kaveriporukkani kanssa juomassa ja sinne tuli luokaltani poika,vaikka nyt teemu ( ei siis ihastukseni) ,uskaltauduin jutteleemaan hänelle ensimmäisen kerran vasta kännissä,hän itsekin kysyi minulta miksen ollut ennen jutellut hänelle...minua hävetti---
Syksyllä aloitin lukion,tännekkin tulin kaverini kanssa,mutta olemme eri ´luokilla,olen saanut 2-4 kaveria,mikä on tosi mukavaa,mutta edelleen ongelma on se etten ole sanonut sanaakaan luokkalaisilleni pojille tai kellekkään muulle...Mitä teen? En älyä itseäni,ihmisiä ne pojat on siinä missä tytötkin,mikä siinä on niin vaikeaa...En ole koskaan seurustellut,ja oma äitikin vihjailee ja kyselee koko ajan.Hävettää ihan pirusti olla näin kokematon.Kerran join aamulla tölkin olutta että olisin rohkeampi koulussa...tämäkö minun pitää joka aamu toistaa,että olisin normaali? :/
No menin sitten ala-asteelle,muistan ensimmäisenä päivänä kun jotkut itkivät vanhempiensa perään,minä en,olin reipas,mutten uskaltanut jutella kenellekkään,onneksi tunsin jo 2 tyttöä joiden kanssa rupesin kaveeraamaan,koko ala-asteen aikana en tutustunut keneenkään,toinen kavereistani jätti minut ollessani 3 luokalla,ja silloin minua myös kiusattiin vähän aikaa,toinen säilyi ja olikin sitten ihan koko ala-asteen kanssani,kuudennen luokan lopussa sain taas yhden tyttökaverin.
En muista että olisin koko sinä aikana puhunut yhdellekkään pojalle.Saatoin sanoa vaikka,annatko kynäni joka vieri tuolisi alle,mutta sitäkin sattui niin harvoin,että en kyllä enempää muista sanoneeni,tytöille uskalsin kyllä puhua,mutten silti omistanut kuin yhden kaverin.Naapurin lasten kanssa leikin kyllä.
Harrastuksia minulla ala-aste aikana oli monia,mutta ei sieltäkään kaveria irronnut.
Yläasteelle siirryin vanhan ala-aste ystäväni kanssa,yksin en uskaltanut uuteen kouluun mennä.Sainkin sieltä heti 2 uutta ystävää,molemmat olivat ihan yhtä ujoja kuin minä.En myöskään yläasteella jtuellut pojille,puhuin vain silloin kun oli tärkeää asiaa´.Luokkalaiseni poika ihastui minuun seiskalla,minäkin myös häneen,mutta ei hän uskaltanut minulle tulla juttelemaan,enkä minäkään hänelle,jos kysyin esim. meseä,hän meni paniikkiin ja sanoi "emmä muista" joten en sitten viitsinyt enää yrittää.
Viime kesänä olin yläaste kaveriporukkani kanssa juomassa ja sinne tuli luokaltani poika,vaikka nyt teemu ( ei siis ihastukseni) ,uskaltauduin jutteleemaan hänelle ensimmäisen kerran vasta kännissä,hän itsekin kysyi minulta miksen ollut ennen jutellut hänelle...minua hävetti---
Syksyllä aloitin lukion,tännekkin tulin kaverini kanssa,mutta olemme eri ´luokilla,olen saanut 2-4 kaveria,mikä on tosi mukavaa,mutta edelleen ongelma on se etten ole sanonut sanaakaan luokkalaisilleni pojille tai kellekkään muulle...Mitä teen? En älyä itseäni,ihmisiä ne pojat on siinä missä tytötkin,mikä siinä on niin vaikeaa...En ole koskaan seurustellut,ja oma äitikin vihjailee ja kyselee koko ajan.Hävettää ihan pirusti olla näin kokematon.Kerran join aamulla tölkin olutta että olisin rohkeampi koulussa...tämäkö minun pitää joka aamu toistaa,että olisin normaali? :/
Vastaukset 5
Vanhimmat
mulla on ihan sama juttu.lukion tokalla ja vieläki oon niin pirun ujo.ärsyttävää.mutta jotkut on...en tiedä onko sille mitään tehtävissä..
Tulee pitkä mut varmasti jostain kiva lukea tätä :)
Niin siis, päiväkotiin mennessäni 3 vuotiaana, mua kiusattiin, jotkut olivat vanhempia. Ja eikös tottakai pikku-lapsi saattaa katsoa samassa pöydässä istuvia muita ihmisiä, niin sitten minua vanhemmat ja jotenki ehkä paremmat alottivat "mitä töllötät, ei tarvii töllöttää!" en muista olisinko sanonut jotain, mutta vähän myöhemmin siinä tilanteessa joku sanoi
"niin, ku iteki töllöttää!"
Mut sain jo sillon ensimmäisen ystäväni, se oli poika nimeltä Sami.
(Terveisiä sille jos lukee ja tunnistaa... missä sitten onkin :/)
Kun sitten päiväkotini vuoden päästä paloi siirryin toiseen. Sillon sain 2-4 kaveria ja ne kaikki olivat tyttöjä, minua vuoden tai pari nuorempia, mut jo silloin olin kaikkien kaveri- tyyppinen, ja olen edelleen :) Vaikka se Sami tuli samaan päiväkotiin, se unohtui täysin ja hänkin siirtyi leikkimään poikien kanssa :D Joskus sitä näki, mut ei missään tekemisissä oltu enää :) Sen muistan siitä tyypistä, et joskus oltiin jossai komerossa missä oli leluja, löin sormeni johonkin ja hän näytti et se kannattaa pistää suuhun ni ei nii satu :D Eli pisti sentään oman sormensa suuhunsa ja näytti niin, ei sentää et mun sormesta ois tarttunu ja pistäny suuhuni xD
Kumminkin kotona aina leikin yksin,kun samassa talossa asui vain pari poikaa, en mä niitten kanssa leikkiny :D
Sitten kun menin ala-asteelle ja muutettiin toiselle puolen kaupunkia, sain pari kaveria luokaltani ja yhdestä parhaan ystävän, joka asui ihan samassa talossa. Hänen kauttaan tutustuin kolmeen muuhun tyttöön, jotka asuivat naapuri talossa. Mutta kumminkin, kun aina olen tainnut olla se joka on lopulta kolmas pyörä, ajauiduin pois siitä "jengistä" kolmen vuoden jälkeen, kun se paras ystävänikin muutti muualle, ja aloin leikkiä muitten ikäisteni kanssa, jotka samassa talossa asuivat. Silloin ala-asteen alussa, toisella luokalla, menin yhden välitunnin alussa kysymään joltain luokkani pojalta jotain, en enää muista mitä. Silloin olin vielä se itsevarma ja rohkea- minä. Mutta kun esitettyäni asiani, tämä poika alkoikin aukoa mulle päätään. Sen jälkeen ajattelin, että muutkin luokallani olevat pojat ovat samanlaisia ja jos heille puhun, hekin alkavat samalla tavalla huutaa. Niinpä en heille enää puhunut...
Ala-asteen loppu puolella luokalleni tuli uusi tyttö Pohjois-Suomesta ja kun hän ei ollut kovin suosittu, soitteli aina minulle voinko olla.
Olin kumminkin vielä semmoinen persoona, etten kauaa jaksanut yhden ihmisen mukana hengailla, joten joskus jopa saatoin hänen soittaessaan valehdella jotain miksi en voi olla
(Anteeksi siitä jos eksyt lukemaan tätä! :( )
Sitä kautta tuli pari muutakin kaveria sitten, jotka olivat myös meidän luokalla ja joinakin arki- iltoina tai viikonloppuina olin heidän kanssaan. Myös sitten seuraavana vuonna tuli taas uusi oppilas meidän luokalle ja vuoden verran hengailin hänenkin mukana. Kun hän sitten sai uusia kavereita, "unohduin"
Kuudennella en oikein ollut paljon kenenkään kanssa, muuta kun sitten niiden jotka samassa talossa asuivat.
Kun menin yläasteelle luokalleni tuli suurin osa niistä jotka olivat ala-asteella samalla luokalla, mm. suurin osa pojista ja yksi tyttö joka ei minusta edes paljoa pitänyt. Alkuun hengailin muiden luokan tyttöjen kanssa, kunnes joulun aikaan minusta alkoi tuntua etteivät he halua enää minun kulkevan heidän mukanaan. Joten välitunnit olin yksin. Joskus saatoin nähdä niitä entisiä luokkalaisiani ala-asteelta välitunneilla, jotka olivat koulussa kavereitani, joten menin monesti heille juttelemaan.
Vuoden päästä vaihdoin samalle luokalle :)
Niiltä ajoilta tähän päivään (olen nyt toista vuotta lukiossa, pidin välivuoden yläasteen jälkeen) kaveri tilanteeni on pysynyt suunnilleen samana; yksi hyvä ystävä pysynyt niiltä ajoilta kun samassa talossa asui ikäisiäni. Hän muutti parin vuoden päästä siitä vähän kauemmaksi, mutta silti on nähty :)
Seurustelen kumminkin, ja tavattuani poikaystäväni, hänestä tuli myös paras ystäväni :) Ja hänen kauttaan uskaltauduin taas puhumaan pojille lähes yhtä paljon kuin mitä puhuin ennen ku se eräs *****pää alkoi aukoa mulle päätään!
Miksi pyysin tuolla välissä anteeksi, oli siksi kun jos en olisi ollut niin typerä, vaan lähtenyt kumminkin hengailemaan sen uuden tytön kanssa, vaikka olisi tuntunut ettei aina jaksa samaa ihmistä. Hän ehkä edelleen kuuluisi ystävä-piirini.
Ja sama juttu niissä a-a:n alussa olleissa ystävissäni, jotka asuivat samassa talossa.. tai ne, jotka olivat päiväkodissa.. Koska kuulin yhden niistä muuttavan vuotta ennen kun itse muutin toiselle puolelle kaupunkia.. ja hän siis asuu täällä samalla asuin alueella.. Mutta kumminkin ei jotenkin osaisi alkaa jutella monen vuoden jälkeen jos vaikka häntä näkisin yllättäen joku päivä.. ehkä hän ei enää minua tuntisikaan.. tai en tunne häntä :/
Tämä siksi, koska jos olisin pitänyt heistä kiinni, olisi minulla varmasti vielä enempi kuin pari ystävää :(
Tässä elämän tarinani...
ystäviä olisi kiva jostain löytää, kun tottui jo siihen et niitä oli paljon... mut tässä sitä vaan ollaan :(
Sama juttu mulla. Mäkin työnsin pienempänä ihmisiä aina pois luotani, ja siksi mullakaan ei oo kun muutama ystävä. Kavereita on, tosin melko pinnallisia. En tiedä sitten, olenko liian kriittinen ihmisten suhteen, vaiko tykkäänkö vaan olla enempi yksin.
Sit just toiki, et joku sanoo jotenki pahasti sulle, kun oot pieni, jotenki heikentää itsevarmuutta. Mäkin muistan monta tapausta, kun joku vanhempi tyttö tai poika on sanonu mulle pahasti. Mut se kyllä johtuu ihan sanojan omasta itsetunnosta.
Tässä sitä ollaan, istutaan iltaisin tietokoneel kirjottamas ja lukemas täältä kaikkee..
Oishan se kiva et kavereit ois vaa ku ei sitä ny noin vaa jolleki tuntemattomalle voi mennä juttelee...
Ehkä huomenna on jo parempi.. tai joku päivä.. oli se joku sanonta mikä meinas et joku päivä on asiat paremmin..
Itse olen poika mutta silti olen ujo.
Kauniiden tyttöjen kanssa puhuminen tuottaa vaikeuksia.Alkaa tulla kuuma ja sydän hakkaa.