Oikeasti lapsettomia

Olisiko paljon pyydetty, jos käyttäisit vastedes termiä pysyvästi/lopullisesti lapseton? Mietipä sellaista paria joka vuosia kiertää samaa toivomisen ja pettymisen kehää, kunnes useiden tuloksettomien hoitokertojen jälkeen joutuu luovuttamaan. Ja kuinka monta kertaa he tänä aikana saavat kuulla, etteivät ole "oikeita lapsettomia", kun heillä kuitenkin on mahdollisuus...

Anteeksi että tartun tähän, ja ymmärrän että haluat löytää kaltaisiasi. Halusin kuitenkin ilmaista loukkaantumiseni... Kaikki me ollaan yhtä "oikeita" ja yhtä oikeutettuja suruumme. Samalla viivalla niin kauan kuin sitä kauan toivottua lasta ei ole.

Täällä toinen, joka on tutkittu ja pysyvästi biolapsettomaksi todettu.

Hei. Täällä on yksi 32 v nainen, lopullisen täysellisen ei vastauksen sain syksyllä. Johtuu ihan siitä, että vatsavian takia asia mahdotonta fysiologisesti koska synnyin keskosena. Asiaa olin toki varautunut ja pohjustanut itseäni. Minulla eikä miehelläni ole ikinä ollut pakkomiellettä asiaan..Mutta..kun kävin spesialistilla ja heistä työryhmä pähkäili asiaa, oli vastaus ehdoton ei. Vihreää valoa ei koskaan voi näyttää. Aluksi asia tuntui, että kiva kuulla kerrankin perehtyneeltä lääkäriltä suoraan päin naamaa perustelut ja syyt ja seuraukset. Sitten pääsi kotiin ja alkoi hysteerinen itku. En ollut itse ollenkaan varautunur reaktiooni.Ajattelin, että tottakai kolahtaa, mutta se siitä. Ei se ihan niin menny, itkin hysteerisesti koko illan, yön, koko viikon joka asista. Mieheni ei osannu oikein muuta kun olla läsnä ja eihän siinä voikkkaan muuta tehdä . Totesi toki että ei kannata leikkiä hengellä, koska se on siinä riskinä. Jokainene asia harmitti, jokainen asia tuntui yhtäkkiä siltä että mäkin haluan kokea olla raskaana, haluan perheen ja lapsia. Itsellä on oma hyvä perhe. Halusin jatkaa tätä. Miksi en voi itse päättää ja kaikki ne lisääntyvät ,jotka eivät sitä halua tai ovat vahinkoja. Kaikki asiat tuntuivat yhtäkkiä siltä, että minäkin haluan..Kun ei saa ,niin ihmismieli alkaa sitä haluamaan. Isänpäivä itketti. Joulu itketti, kaveriporukan näkeminen ,jossa vaihettii lasten lahjoja itketti. Olin sairaslomalla onneksi muusta syystä, mutta nyt myönnän että minä aina iloinen, reipas, urhea kaikkien hyvä,lojaali kaveri en halunnut nähdä ketään, (paitsi sinkku kavereita)suurimman osan aikaa olin sairaslomalla kotona , työajan jälkeen kotona, ei huvittanu jumpat vaikka aina olen urheillu. Ei huvittanu kavereiden näkeminen vaikka olen aivan mielettömän sosiaalinen. kerroin toki parhaille ystäville, äidille ja sain puhuttua spekuloitua asiaa, mutta aika se on ainoastaan mikä tekee tehtävänsä. Tiedon sain lokakuun alussa ja nyt helmikuun alussa alkaa elämä voittaa..tekee mieli jo nähdä frendejä, lähteä ulos, syömää, leffaa ja jumppaan..Nyt myönnän että olin aivan depiksessä...itsesäälissä-en oikein osaa valittaa kavereille-en haluaisi jotenkin jauhaa samaa..Olen avoin asian suhteen ja pyytänytkin ihan kavereita, äitiä ja veljeä reilusti kertomaan, minulle se on paljon helpompaa. Kiusallisia tilanteita tulee aina. Vaihoin juuri alaa ja amattia..