Jäin suurin odotuksin eläkkeelle vuosi sitten. Loppuelämä aikaa tehdä mitä vaan ja koska vaan.Hankkia vihdoinkin harrastuksia, joihin vuorotyön vuoksi ei ollut mahdollista hakeutua, ainakin se oli hyvä tekosyy,kuin myös siihen,että vanhat ystävyyssuhteet jäivät hoitamatta. En tiennyt olevani työsidonnainen, työkaverit olivat myös ystäviä,suurin osa itseäni paljon nuorempia. Mutta se piti myös minut nuorena,samoin työ, joka oli ajan hermolla elämistä ja vaati nopeutta sekä aivotoiminnan että fysiikankin puolesta. Entäs nyt - koskaan ei kotini ole ollut näin epäsiisti kuin nyt, en viitsi siivota, ja ruuatkin ostan valmiina, kun en viitsi sitäkään tehdä. Pari kolme tölkkiä olutta saattaa kevyesti mennä illassa, kun ei ole muutakaan tekemistä. Mihinkään mummokerhoon en ole valmis menemään, en tunne olevani siinä iässä. Että tätäkö tää nyt on
loppuikä,tai niin kauan kuin fysiikka kestää. Onneksi on koira, sen kanssa tulee tehtyä pitkiä lenkkejä, mutta siinä se sitten onkin. Että vinkit siitä miten selvitä eläköitymiskriisistä ovat tervetulleita!
loppuikä,tai niin kauan kuin fysiikka kestää. Onneksi on koira, sen kanssa tulee tehtyä pitkiä lenkkejä, mutta siinä se sitten onkin. Että vinkit siitä miten selvitä eläköitymiskriisistä ovat tervetulleita!
Vastaukset 29
Vanhimmat
joskus loppuu että menen tekemään vapaaehtoistyötä vanhainkotiin.
Olen vienyt omaistani vapaillani sinne hoitoon, ja nähnyt kuinka tiukoilla työntekijät siellä ovat.
Näin ainakin meidän kunnassa.
Vaikka hoitajilla kuinka olisi haluja ei aika yksinkertaisesti riitä vanhusten ulkoiluttamiseen ja heidän kanssaan seurusteluun.
Lisäksi suuri osa on syötettävä, se olisi iso apu jos kävisi auttamassa ruokailussa.
Olen sitäkin ajatellut ja tiedän sen tarpeen täällä Hesassakin,mutta kun aikanaan kävin vuosikausia mummoani katsomassa Laakson sairaalassa sain suoranaisen kammon vanhenemista kohtaan. Siinä näkee oman tulevaisuutensa pahimmillaan, sitä työtä en pysty tekemään. Jos itse joudun siihen autettavien tilaan aion napata ne viimeiset unipillerit. Ja olot eivät suinkaan ole Laaksossakaan parantuneet,päinvastoin,ja suuret ikäluokat on vasta tulossa.
ajattelin samoin kun vein mieheni hoitoon.
Siellä ojenneltiin käsiä minua kohti ja anottiin apua.
Kävin pesemässä pyllyn yhdeltä mieheltä ja autoin hänet sänkyyn.
Hän oli istunut vessan pytyllä ties kuinka kauan.
Taatusti teen samoin kun sinäkin olet ajatellut, mikäli olen silloin vielä vähänkään järjissäni.
Edellinen kirjoittaja
Ei ole varaa, niillä joilla on aikaa, palkatkaa ihmisiä. Ihmisten töihin. Kaikilla järjestöillä on rahaa, se mihin se käytetään on eri juttu.
Olen itsekin usein ajatellut samaa..mitä sitten, kun jää eläkkeelle: onhan jotain, muutama ystävä..ehkä mökki..mutta oikeastaan ei mitään. Odotan eläkeikää, mutta pelkään, mitä on tulossa. Odotan sitä yksin.
Tai rupea harrastamaan niitä asioita mihin sulla on varaa.
Vuosi on ehkä vain sinulle ollut vielä liian lyhyt aika sopeutua, kun olemme yksilöitä kaikki siinäkin suhteessa. Ehkä sinulle olisi sopinut osa-aikaeläkeläisyys, jolta itse siirryin parissa vuodessa täysvapauteen. Osa-aikaisena ehti sopeutua henkisesti ja jo odotti tulevaa vapautta.
Kun en tiedä missä asut, en tiedä harrastusten tarjontaa paikkakunnallasi, mutta harrastusmenoista on ainakin minulle ollut tosi paljon iloa. Kun on joitain säännöllisiä menoja, ne antavat ryhtiä elämään. Itselleni sellainen on ainakin tärkeää, muuten turhautuisin lojumaan sohvan pohjalla. Ehkä olet samanlainen?
Harrastuksista on tullut jo uusia kivoja tuttuja, joilla on vielä siis samoja harrastuksiakin, joka on tärkeä yhdistävä tekijä. Tuttujen joukkoon menee vuodesta toiseen mielellään ja nyt jo pidetään yhteyttä jonkin verran kesälläkin. Työkavereihin ei niinkään tule pidettyä yhteyttä, joidenkin kanssa kyllä, mutta useimmathan jäävät vain työkavereiksi.
Rohkeutta! Ajan myötä löydät oman tapasi olla eläkkeellä ja alat nauttia vapaudestasi tehdä ihan mitä itseäsi huvittaa. :)
mutta kun seitsemän vuotta olin työttömänä, paitsi nämä "pakolliset" jutut (toki töissäkin olisin ollut mielelläni, mutta yli viiskymppiselle melko mahoton juttu) tämän vuoden alusta pääsin eläkeelle, helpotus aikaisempaan nähden. Nyt on tyttärellä kaksi pientä lasta joita käyn katsomassa ainakin kerran viikossa, kissa elää ja voi hyvin, autoa ei ole, pakko hoitaa kävellen asiat lähietäisyydellä, mies kuoli kohta viistoistavuotta sitten, alle viiskymppisenä,
ja siitä oluesta, ihan hyvää se naukkailla, kun muuten pitää asiansa kunnossa, ehkä olen vähän yksinäinen susi, mutta turhia tuttavia en kaipaa, kyllä se siitä, mikä tässä valmiissa maailmassa.
Tuolla aiemmin..sain tosi hyviä vinkkejä mennä harrastamaan,kaikkea mitä en ole voinut ennen tehdä.
Minulla ollut työ,jossa olen koko ajan vetänyt ihmisiä harrastuksiin ja kehitellyt matkoja,tehnyt niitä porukoitten kanssa jne.ohjanut ym.
Nytkö menen harrastamaan tätä työtäni?
Olen hyvin lyhytjännitteinen harrastaja...en uskalla sitoutua kenenkään tukihenkilöksi,vaikka olin jo haastattelussakin,en vetämään mitään piiriä,tai käymään vanhainkodissa.
Tiedän,että se antaa enemmän kuin ottaa,mutta minä en pysty koko ajan katsomaan sitä mikä on edessäni todennäköisesti oleva.Onko se itsekkyyttä?Ei.
Palvelutalo ja siellä istua ja odottaa.Odottaa,odottaa.
Ehkä muistamattomana ja huonokuuloisena.
Toki toivoisin,että silloin joku kävisi moikkaamassa..mutta täytyykö minun nyt jo aloittaa sureminen.
Olen elänyt nuorten kanssa työtä tehden.Nyt on todella vaikea sopeutua.
Olen ollut eläkkeellä .Keväällä tulee kaksi vuotta.
Tunsin nuorten ajatukset ja uskallukset,koin olevani myös nuori.Koen olevani mieleltäni nuori.
Mummokerho on minulle vielä ainakin väärä paikka..(en ole edes mummo).Tiedän,ei se siihen liity.
Eläimiä ja työssäkäyvä mies on,mutta hänkin viikot muualla.Aikuisia lapsia näen kiiremmän kaupalla.
Kavereita on,siis naisia...mietimme päät raapimisesta ruvella,mitä rupeamme tekemään.Katsotaan.
kummimummiksi johonkin louluun! Kävisit vaikka kerran kahdessa viikossa moikkaamassa ja vähän auttamassa päiväkpdissa/eskarissa/ekaluokalla/leikkipuistossa
...äitilapsi-kerhossa/ensikodissa...ei kaikkien tartte vanhainkotiin mennä tekemään avustustyötä!
missä lapset.kuulutko ensimmäisiin vanhentuneisiin "sinkkuihin"jota ei nuorempana kiinnostanut avioliitto,lapset,mies.vain raha kiinnosti,jos on näin.sitä saa mitä kylvää.nyt
on turha valittaa,olet valintasi tehnyt jo kauan sitten.hyvää yksinäistä loppuelämää koiran kanssa.
vastaat niin ärtyisästi? Toisella on takanaan suuri elämänmuutos ja sellainen saattaa koetella ihmistä rankastikin. Ei heti välttämättä voi keksiä, mitä eläkkeellä ollessa tekisi. Toki on hyvä valmistautua tuohon elämänmuutokseen hyvissä ajoin. Itse olen kokenut eläkkeellepääsemisen hyvänä vaiheena, kun pystyn nyt harrastamaan monenlaista ja ilmoittauduin myös vapaaehtoistyöhön. Vielä ei ole lapsenlasta, mutta toivossa elän. Sitä ennen on kiva nauttia vapaudesta tehdä, mitä haluaa ja ottaa välillä päiväunia. Työhön en kaipaa ollenkaan, mutta joitakin työkavereita on ikävä. Toisaalta olen saanut kivoja uusia tuttuja.
Tsemppiä Siru, kyllä elämä vähitellen alkaa maistua hyvältä, kunhan totut uusiin kuvioihin.
No en todellakaan kuulu niihin mainitsemiisi sinkkuihin,vaikkei siinäkän mitään pahaa olisi! Lapset maailmalla,lapsenlapsia ei vielä ainakaan ole,pitkä avioliitto päättyi laman kouriin -90-luvun puolivälissä,kun yrittäjämies sekosi konkurssin myötä ja kaikki omaisuus meni pankille!Että älä ole niin ylimielinen vastauksissasi,kun et mistään mitään tiedä!
Kun ei tahdo eläkkeelle päästyäsi löytyä kerästa langanpäätä, josta keriä uusia seikkailuja ja mielenkiinnon kohteita, herää kysymys: olisiko jotain jäänyt työstämättä ja kaihertamaan aikaisemmista elämänvaiheista?
Muutkin ovat kokeeneet konkurssin 90-luvulla ja menettäneet kaiken omaisuutensa pankille, mutta eivät ole luovuttaneet, vaan säilyttäneet perheensä.
Elämä on tahtolaji ja erittäin mielenkiintoinen sellainen, kun pitää mielessä mikä on toinen vaihtoehto!
Rinta rottingilla kohti kuulaita syyspäiviä ja lehtien kultasadetta!
Siru hyvä, ymmärrän tilanteesi tosi hyvin. Syystä että itse olen samassa jamassa. Saatuani lapset maailmalle kouluttauduin uuteen ammattiin. Vain todetakseni että juuri siltä alalta vähennetään työntekijöitä. Ikärasismi rehotti kuin rikkaruoho myös työkkärissä. Vaihdoin paikkakuntaa todistaakseni että kelpaan vielä työelämään. Näin kävikin mutta jouduin entisiin hommiin. Pätkätyöläiseksi muutama kuukausi kerrallaan. Juuri kun alkoi näyttää siltä että homma vakinaistetaan iski tuntuva perintö. Sairaus mikä tyrkkäsi sumeilematta työkyvyttömyyseläkkeelle. Molemmat oli hirvittävä kriisi. Sitä sairaus on edelleen. Siitäkin huolimatta että tuli vielä uusi sairaus. No, se nyt oli vasta kolmas vakava sairaus. Selvisin siitä. Koskaan en selviä siitä perinnöstä.
Yli laidan heitettynä painelin vapaaehtoistyöhön. Oli todella antoisaa ja mielenkiintoista. Sitäkään perintö ei sallinut. Piti lopettaa haikein mielin. Kävin kuntosalilla ja ulkoilin sen minkä sairaus antoi myöten. Hyvään alkuun päästyäni tuli tuo uusi sairaus. Rankkojen hoitojen jälkeen täydellinen tyhjyys. Turpiin joka suunnalta mennen tullen.
Enää en uskalla sitoutua mihinkään. Pitää katsoa päivä kerrallaan mitä pystyy tekemään. Nämä keskustelupalstat on olleet iso apu. Toisten kokemuksia lukiessa huomaa välillä että itsellä asiat onkin paremmin. Vähäiset ystävät jäi entiselle paikkakunnalle. Uudella en ennättänyt mihinkään mukaan niin että olisin ystävystynyt kenenkään kanssa. Työkaveritkaan eivät ole pitäneet yhteyttä. Alkuun yritin itse pitää heihin päin.
Illat menee mukavasti töllöttimen kanssa. siinä me kaksi töllötämme toisiamme. Katson sellaisia ohjelmia missä pitää vaivata päätään. Saippuasarjat ja sellaiset joissa ilkeillään ja kieroillaan ei kiinnosta. Eivät ole koskaan kiinnostaneet. Käsitöitä teen sen minkä sairaus antaa periksi. Naapurin mummojen tukena yritän olla mahdollisimman paljon.
Se mitä kaipaan on toinen ihminen. Sellainen jonka kanssa voi puhua asiasta kuin asiasta. Tietysti myös se että puolin ja toisin olisimme pukkaamassa toisiamme lenkille.
Nimittäin se ei aina ole ihan noin putkiaivoista tämä ihmiselon kulku. Jokaisen kohdalle ei satu sitä oikeaa ja minusta on silloin oikein, ettei mene naimisiin vain sen tähden, että on päästävä, tulipa vastaan kuka hyvänsä. Niiden "pakkoavioliittojen" seurauksena on melko varmasti avioero. Ja se on aina tosi surullista ja lisäksi myös kallista yhteiskunnalle, kuten tällä viikolla on uutisoitu.
Ensi kerralla, kun alat ruotia jonkun henkilön tekemisiä, ajattele tarkemmin.
Sirun tilannetta et ainakaan kommentillasi millään lailla auttanut.
Vaikka en minäkään osaa auttaa, kun itselläni ei ole kokemusta asiasta. Työn touhussa olen yrittänyt pitää ystävyyssuhteista kiinni, vaikka joskus se on vaikeaa ja lähiajan elämänmuutosta ajatellen olen jo sitoutunut pariin eri projektiin, jotka vievät sitten aikaa vielä enemmän, kun olen vapaalla.
Tuo kuulosti lasten lällättelyltä, jollaisesta tähän ikään olisi pitänyt jo aikuistua. Siru kirjoitti avoimesti ja luottavaisesti meille omasta asiastaan eikä ansaitse tuollaista rumaa, tosi rumaa vastausta.
Tää akka ennättää joka ketjuun työntämään itsensä ? Kukaan ei sitä kaivannut ei kysellyt. Osaako joku vastata. Tekiskö tämä angi luonne testin tälle akalle.
Asiastahan oli kysymys? Ukot ja akat, miehet ja naiset, kirjoittavat mielipiteitään. Asiat asioina.
Nähtävästi käyt joka ketjun tutkimassa, minä taas en. :) Niin, että keitä täällä saa olla - itsesi lisäksi? Voisit tarkentaa.
on ja pysyy. ei kaikilla ole sitä siippaa
että silleen ja voit lopettaa tollaisen kirjoittelun eli olen leski enkä mieheni kuolemalle voinut mitään, yksityisyrittäjä alle viiskymppinen, rahasta ei kovin tietoa. Lapsikin on ja on silloin just 14 vee. Melkein kaikki on koettu, vaan ehkä ihan kaikkea, toivottavasti ja kyllä sitä kissankin kanssa loppuelämänsä pärjää
Lottovoittoa odotellen.
avaatko oven ulospäin vai jäätkö sisäpuolelle... Hyviä vaihtoehtoja ovat myös eri järjestöt, jotka tarvitsevat aktiivisia jäseniä... Sydänyhdistys, Spr, Eläkeläisjärjestöt, Martat, jne... Ottavat takuulla sinut avosylin vastaan....Tätä kautta tapaat ihmisiä ja on itsestäsi kiinni haluatko ystäviä vai et.... Älä jää yksin seiniesi sisälle... Olut on huonoin vaihtoehto... Sillä kun ei ole tapana häipyä itse vaan pyrkimys kaapata mukaansa....
itseäni on helpottanut se, että jo nuorena tajusin, että ihminen on lopullisissa ratkaisuissa yksin, koska esim. aviosiippa löytyi vasta vanhapiikavaiheessa. Mutta se ei ehkä auta Sinua. Eläkeliitolla on kursseja. Itse otin osaa "Yhtäkkiä yksin"-kurssille ja sain uusia ystäviä. Niitä vanhojakin on ollut, mutta suuri osa on karissut pois. Moni sitten, kun jäin leskeksi. Yritä mennä vaan, kun ei ole kaveria matkassa, niin on tutustuttava uusiin. Onnea matkaan, tässä elämän syksyssäkin voi olla kauniin värisiä lehtiä.
Eläkkeelle jääminen on suuri muutos ja samalla kriisi, moni kokee sen noin. Itse ehdin olla kolme kuukautta eläkkeellä kun mieheni kuoli, elämä meni taas uusiksi.
Lähimmät työkaverit ja oma organisaatio jäi pääkaupunkiseudulle, ystäväpiiri oli kutistunut olemattomiin mieheni pitkän sairauden aikana.
Istuin niin kuin sinäkin ja ihmettelin mitä nyt. Kävin sururyhmässä, ja yhdessä mainitsemassasi ns. mummokerhossa. Se ei ollut minun juttu, elimme niin eri elämänvaiheessa. Menin jumppaan ja keramiikkaan, ei sekään kiinnostanut. Kävin jopa SPR:n ystäväkurssin. Lapset olivat taas sitä mieltä, että nyt riittää toisten hoivaaminen minun osalta. Mies sairasti kymmenen vuotta ja sitä ennen olin yrittänyt auttaa ikääntyviä vanhempiani voimieni mukaan.
Uni tuli punkku lasillisen avulla puolen vuoden päästä huomasin juovani kaksi. Lopulta aloin miettimään, miten ennen olen toiminut ja mikä oli se juttu mistä sain voimia, kun maailma kaatui päälle ja siitä se lähti. Ensin piti pakottaa itsensä liikkeelle, sen jälkeen se oli helppoa.
Olen aina opiskellut työn ohella, enkä ole koskaan arkaillut lähteä yksin harrastusten pariin. Nyt on pari vaki harrastusta viikolla ja lisäksi katselen aina etukäteen mitä kaupungilla on tarjolla sellaista mitä minua kiinnostaa. Uusia tuttaviakin on tullut, on hyvä olla ja elää tässä ja nyt. Sinullakin varmaan on entiset rakkaat harrastukset ja jutut, ne ovat edelleen siellä, vaikka sinä olet eläkkeellä. Kukaan muu ei voi sanoa mikä on se oikea sinulle. Loppupeleissä se lähtee meistä jokaisesta itsestään miten tämän elämänvaiheen kokee.
Moikka Siru!
Sinullahan on kaikki ok,jäit eläkkeelle vapaaehtosesti ja taloudellinen puoli on varmaan kunnossa.Minulla on kinkkisempi tilanne, tulin irtisanotuksi taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin vedoten,jotenka olen ns.eläkeputkessa(61v) olen ansiosidonnaisella 500 pv sitten työttömyyseläkkeellä ja 65 oikella eläkkeelä.Se siitä, mutta tämä aika vaikka ei olekkaa rahallisesti kovin juhlavaa, niin olen niin onnesta littanana kun ei enää tarvitse lähteä töihin.Minä tykkään lukemisesta ja Formuloista ja englantilaisista ja saksalasista sarjoista ja nukkumisesta, joten menee aika kivasti, itse asiassa paremmin kuin koskaan ennen.
minulla on samansuuntaisia harrastuksia kuin sinulla, nimittäin tykkään Formuloista, katselen lähes aina saksalaiset sarjat jo kielenharjoituksenkin kannalta ja sitten nyt eläkkeellä on kiva seurata päivällä Mistralin tuulia. Sitä yritän seurata juuri ranskan kielen takia. Yritän kerrata ranskaa nyt vain itsekseni, mutta saksaa ja englantia kertaa ryhmässä. Työhön ei ole lainkaan ikävä, onpahan virkani nyt vapaana nuoremmalle. Matkustelu olisi myös mukavaa, mutta pienellä eläkkeellä ei kovin usein pääse lähtemään, ja pari pitempää matkaa on jo takana tältä vuodelta.
Moikka Lupiini!
Kiva, etä ollaan suunnilleen samoilla aaltopituuksilla, mutta ilmeisesti olet paljon fiksumpi kuin minä, koska en osaa näitä kieliä juuri mitenkään, koulussa oli saksa eka vieras kieli mutta olen unohtanut koko jutun, sama kävi ruotsille, espanjaa opiskelin n.3v kansalaisopistosa mutta sitäkin on jo aikaa, joten kielitaito on aika kehno.Kävin viime lokakuussa Torremolinosissa, ja havaitsin että espanjankielentaito oli kadonnut,sekin vähä mitä olin kuvitellut osaavani.Eipä haittaa, ei ole enää varaa matkustella, joten pärjäilen oikein hyvin kirjaston ja Formuloiden kanssa.Onneks tulee formulaa myös tavikautena,joten ei tarvitse hautautua ihan synkkyyteen,Suomen syksy on melko haastava noin mielenterveyden kannalta, aika upeeta, että suurin osa suomalaisista selviää siitä,siis kaamoksesta ilman ongelmia, seuraan mielenkiinnolla, että miten minulla menee.Miten sinä suhtaudut tähän pimeyteen, sehän voi olla jopa kivaa, vai mitä?
syksy on mukavaa aikaa. Nautin kovasti ruskan upeista väreistä, joita ainakin täällä Hesassa näkee ihanan tummanpunaisina lehtinä. Varsinkin villiviinit, vaahterat ja pihlajat panevat parastaan. Sadekaan ei minua haittaa, kunhan nyt ei jatkuisi viikkomääriä. Sienestämään en ole ehtinyt enkä kunnon sienimetsiä ole löytänyt. Viikko sitten löysin uuden kauniin kasvin, josta otin pienen juurakon ja istutin tontillemme. Haisukurjenpolvi se kukkakirjojen mukaan on ja todella kaunis pieni kukka. Pimeys ei masenna minua, mutta kaiken varalta hankimme vuosia sitten kotiin kirkasvalolampun. Sen ääressä on kiva lukea hyvässä valossa.
Tervetuloa eläkkeläisten joukkoon. Nyt olet ihan itse avainasemassa.
Kyllä se eläkkeelläolo alkaa sujumaan, kunhan löydät omat väyläsi ajankuluttamiseen.
Minä ryhdyin tekemään asioita, joille ei ollut aikaa työssä ollessa ja jotka eivät itseasiassa pahemmin edes kiinnostaneetkaan.
Jos seiskan koulunumerolla jaksaa kiinnostua käsitöistä, niin se on jo aika kova juttu. Kouluaikana inhosin käsitöitä yhtä paljon, kuin opettajaakin, joten en todellakaan jaksanut silloin syttyä käsitöille.
Nyt sitten maalaan, virkkaan, kudon, chattaan, bloggaan, kokkaan,lueskelen ja haen tietoa netistä asioista ja ihmisistä, joista olen kiinnostunut.
Eikä TV:n katsominenkaan ole hassumpaa, koska nyt saan pitää kaukosäätimen ihan itselläni.
Lenkillä on pakko käydä, kun on koiran omistaja (onneksi).
Nyt olen kaikenkukkuraksi päässyt takaisin sinkkuelämän ihmeelliseen maailmaan, joten rajana on vain taivas. Mitähän lisukkeita mahdan keksiäkään...
Ikääni en enää jaksa murehtia, yritän elää terveellisesti ja pitää muutenkin huolta itsestäni, jotta tämä loppupätkä olisi laatuaikaa, ettei tarvitsisi surra palvelutalossa/vanhainkodissa elämätöntä elämää.