Kävelen tietä hiljaa
katsellen maisemaa.
Puut kuin kypsää viljaa,
lehtiä pudottaa.
Sininen taivas hohtaa
vasten haapojen kultaa.
Syksyn kerralla kohtaa:
ruskan ja kynnösmultaa.
Täyttymys ja luovutus;
mihinkä sitä vertaa?
Elämän kipu ja kauneus,
kaikki yhdellä kertaa.
katsellen maisemaa.
Puut kuin kypsää viljaa,
lehtiä pudottaa.
Sininen taivas hohtaa
vasten haapojen kultaa.
Syksyn kerralla kohtaa:
ruskan ja kynnösmultaa.
Täyttymys ja luovutus;
mihinkä sitä vertaa?
Elämän kipu ja kauneus,
kaikki yhdellä kertaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sinun polkusi on kauniisti kuvattu syksyinen
maisema. Luonnon kuvauksesi on aina yhtä
viehättäviä ja aitoja, taiteilijan herkällä si-
veltimellä maalattuja teoksia.
Mutta runosi päätös on kuitenkin suruvoittoinen,
sekin on Sinua aidoimmillasi.
Kiitos lukunautinnosta ja hyvää viikonloppua
toivoen linda
Luulenpa, että luet runojani jo niin kuin olisit ne itse kirjoittanut, ilman selityksiä. Ja kiitos kohteliaisuuksista!
Heippa, Tee.
Kiitos sykähdyttävän, etten sanoisi jopa sattuvan kauniista runosta. Luonnonkuvaus ja mielentila lyövät tässä kättä kauniilla tavalla, maisema heijastelee ja ilmentää idean, on ajatuksen, sanoman välikappale. Itselleni runosta jäävä tunnelma on positiivinen. Viimeinen lause, voimakas
> Elämän kipu ja kauneus, / kaikki yhdellä kertaa. <
viestittää sisimpääni pakahduttavaa onnea.
Erilaisista elämänhistorioista ja -tilanteista johtuen runoja koetaan eri tavoilla ja jossakin hetkessä samastakin runosta aukeaa aivan uusia ulottuvuuksia. Yritän hieman muotoilla runon keinoin niitä vaikeasti muotoiltavia syviä tuntemuksia mitä runosi minun sisimmässä kosketti ja koskettaa...
1.
Laineiden liplattaessa rantakiviin
veljeni heilutti käsiään viilenevässä ilmassa
ja sanoi minulle
Elämä on ihanaa, riemuitsehan sinäkin
Tunsin sydämessäni riemua kyllä,
kihlajaisiaan viettävän veljeni vierellä
mutta en hypähdellen, en käsiäni heilutellen niin kuin hän -
katseessaan kohtasin paheksunnan, kehotuksen:
Pää pystyyn!
Veljeni, en minä kulje alaspainetuin katsein, en onnettomana
Tiedän että katselet kirkkaita tähtiä
jotka niin hilpeästi, lähes riehakkaasti tuikkivat nyt
taivaankannella, mutta jostain syystä tänä iltana
näen erityisen selvästi katoavan auringon surumielisen kajon
taivaanrannassa
Onnellinen, rakas veljeni - minä olen onnellinen,
elämä - se on tulvillaan iloa, tähtien tuiketta ja leikkiä, erityisesti
tällaisena iltana, mutta
minun onnessani on kipua, niin, onnessani
on aina kipua
Kipua?
Hän pyysi selittämään
mitä tarkoitan, ja minä selitin hänelle
laineiden liplattaessa rantakiviin
2.
Tahdon kulkea, silmät auki
maailmassa
joka on vajavainen,
epävalmis
Jokaisessa kadunkulmassa
kohtaan ihmiskasvot moninaisin
hymyin, myös katkerin
ja kovettunein, luotaantyöntävin
Joskus valheellisuus ja viha katseissaan,
kuin vuosituhantisten pakkasöiden
muuriksi kovettava jää
hohkaisi sydäntensä ympärillä pelokasta kylmyyttä:
älä lähesty minua
Ja kaikissa näissä kohtaan omat kasvoni,
ajatusteni painon,
enkä pääse pakoon sitä
mitä on olla ihminen
tässä vajavaisuuksien maailmassa
Vähä vähältä
olen oppinut erottamaan
äänten paljouden läpi
ikuisuuden laulua ja kauneutta
Armoa, joka syntyi
suurimmasta rakkaudesta ja kivusta
ristinpuulla
Siis miksi näitä kasvojani pakenisin!
Elämäni ylpeyttä, penseyttä ja kovuutta -
Hänen rakkautensa äärellä?
Itseäni kohdaten pyydän vain:
Rakkaudellasi muuta minua, Herra,
avarra sieluani rakastamaan ja särje joka päivä -
erityisesti tänä iltana -
sydäntäni uhkaava mieletön jää
3.
Veljeni kuunteli
Vesi lipatti rantakiviin ja
tähdet tuikkivat
- - - olisin voinu jatkaa, mielessäni oli muutamia sanoja tähän vielä, mutta nyt aika lähteä liikenteeseen ja palailen yöllä kotiin, ehkä sitte jatkan muutamalla lauseella, tässä nyt kuitenkin vapaamuotoisesti pujottelevia ajatuksiani, ei lainkaan niin tiivistä ilmaisua kuin kaunis runosi, kuitenkin tahdoin avata mielenmaisemaa ja ajatuskulkua mihin runosi minua johti -
KAUNISTA SYKSYÄ, TEE! Heips
-parta
mielenkiintoinen, hyvinkin mielenkiintoinen. Ehkei juuri oma kokemukseni kirjoittaessani, mutta olen aikaa luopunut ajatuksesta, että runon lukijan kokemuksen pitäisi vastata kirjoittajan kokemusta.
Oikeastaan on rikkautta, että jokainen kokee runon omalla tavallaan. Silloin voi ajatella, että yhdestä vaatimattomasta runosta lähtee kymmeniä tai satoja erilaisia rönsyjä, ajatuskulkuja eri suuntiin ja niistä voi syntyä taas jotain uutta.
Runon ymmärtäminen lähtee kuitenkin aina lukijan kokemuksesta, jokaisella erilaisesta
Hienoa luettavaa jälleen, tee. Uskon, että olet kokenut sisäistä riemua kirjoittaessasi tätä runoa; kun sanat "kierähtävät" omille paikoilleen kauneuden ja ajatusten siivittämänä.
Iloa ja kauneuden kokemus runossa on, mutta onko iloa ilman tietoa sen rajallisuudesta tai ruskan loistoa ilman tietoa kesän loppumisesta?
Siitä hienoinen alakuloisuuden säie.
Koen jotenkin tarvetta selventää edellistä vastausta runoosi.
Kun puhuin ilosta ja riemusta tarkoitin lähinnä kirjoittamisen iloa ja riemua silloin, kun sanat ja tunne kohtaavat ja niistä muodostuu runo, vaikka se voi sanomaltaan ollakin surumielisen pohdiskeleva, alakuloinen.
Kun itse olen kirjoittanut suruvoittoisia runoja, olen samalla kokenut kirjoittamisen iloa.
Aika ristiriitaista.