Eli te, jotka olette olleet psykologian 2. vaiheessa eli soveltuvuuskokeessa. Mitä kysellään ja kyseltiinkö omasta menneisyydestä, että onko ollut masentunut/käynyt terapiassa tms.? Itse kun olen käynyt terapiassa monta vuotta ja ajattelin, että vaikuttaakohan se siihen, valitaanko opiskelemaan. Että kannattaako edes hakea, jos tuomitaan sekopääksi heti kättelyssä? :D
psykologian pääsykokeet?
joku
3545
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Taitaa riippua aivan yliopistosta, jonne hakee. Joissakin yliopistoissa ei soveltuvuuskoetta ole laisinkaan.
Meiltä ei Jyväskylässä ainakaan kyselty suoraan mitään, vaan arvioitiin ihan hiljaa taustalla, kun toinen toisiamme haastattelimme. Soveltuvuuskokeet olivat aika moninaiset: jatka kuviota, kirjoita aine otsikolla "minä", piirrä mies, piirrä nainen, musteläiskätesti, ryhmäkeskustelu parihaasttelu. Voi olla että oli muutakin, mutta nuo tulivat ensimmäisinä mieleen.
Mulla on itselläni ollut kohtuu rankka menneisyys johtuen toisen vanhemman pahasta päihdeongelmasta, laiminlyönneistä ja muusta sellaisesta. On pieni ihme, että selvisin hengissä siitä ruljanssista, mutta näin kävi.
Masennusta ja terapiaa siis minunkin menneisyydessäni, ja silti täällä psykologiksi itseäni opiskelen ihan puhtaasti amistaustalla: lukio keskeytyi teini-iässä masennuksen takia. Elättelen toivoa, että voisin työssäni käyttää omaa synkkää taustaani voimavarana, josta myös muut voisivat ammentaa.
Mulla menneisyys ei niinkään haittaa opiskelua, mutta sosiaalisia suhteita yksityiselämässä kyllä. Työelämässä sujuu oikein hyvin, mutta yksityiselämässä on tosi vaikea päästää ketään lähelle. Sen takia olen vähän jäänyt rientojen ulkopuolelle näin ensalkuun, mutta enköhän mäkin tästä pääse vauhtiin. Pidän kovasti opiskelutovereistani ja tulen heidän kaikkien kanssaan hyvin toimeen, mutta saan kyllä tehdä vielä töitä oman sosiaalistumiseni kanssa, jotta oppisin luottamaan sellaisiinkin ihmisiin, jotka haluaisivat tulla osaksi elämääni.
Menin itse soveltuvuuskokeisiin täysin valmistautumattomana ja tietämättä niistä yhtään mitään. Aion luottaa minua arvioineisiin psykologeihin ja uskoa heidän ammattitaitoonsa etenkin vaikeinakin hetkinä, kun itse-epäilyt (tenttikirjavuoren alla) iskevät: he katsoivat minut alalle sopivaksi siitäkin huolimatta, että toin menneisyyttäni rehellisesti esiin haastattelutilanteessa.
Ehkä/toivottavasti tämä auttaa tai kannustaa jotakuta ottamaan seuraavan askeleen eteenpäin. Jos ei, niin eipä siinä mitään. Omat ongelmat kannattaa kuitenkin tiedostaa, ottaa tosissaan ja pyrkiä ratkaisemaan. Ei kannata luovuttaa ja yrittää unohtaa unelmiaan, vaikka olisi elämän alkutaipaleella saanut huonommat lähtökohdat ja joitakin ongelmia olisi vieläkin ratkottavana.
Voi olla, että menneisyys oli vanhempien tai muun ympäristön käsissä, mutta tulevaisuus on täysin omissa.
Pahoittelut jaarittelusta ja tsemppiä kaikille ensi vuoden luku-urakkaan. :)
Itselläni myös samanlainen menneisyys ja olen jo monta kertaa tämän vuoksi luovuttanut haaveeni siitä, että hakeutuisin opiskelemaan psykologiaa. Kirjoituksesi antoi kaivattua tsemppiä ja nyt asetinkin itselleni tavoitteeksi ensi keväänä osallistumisen psykologian pääsykokeisiin. Kiitoksia siis :)
Kiitokset kannustavasta "tarinastasi" ja hienoa, että oot kaikesta huolimatta itse selvinny ja päässyt opiskelemaan itseäs kiinnostavaa alaa. Ehkä mäkin sitte ens vuonna haen uudestaan juuri tuonne Jyväskylään, kun viime keväänä kävin jo kokeen tsekkaamassa ja tuntui, että siitä voisi läpi päästäkin. :) Kaupunki vaikutti ihan mukavalta ja psykologia tosiaan kiinnostais aineena. Mutta hyvää jatkoa sulle ja toivottavasti saat vielä itsestäs niin paljo irti, että löydät hyviä kavereita sieltä. Ihmisiähän me kaikki ollaan. :)