Täällä valitellaan sitä kuinka vanhemmat ovat aikoinaan ruokinnut lapsistaan lihavia (jotkut ruokkivat edelleen pieniä lapsiaan pulleroiksi, mutta en puutu siihen tässä).
Pieninä emme voineet asialle mitään. Se syötiin mitä laitettiin ja eteen kannettiin. Lisäksi opetettiin, että aina, kun olo on surkea, voileipä lisukkeineen ym. on oiva keino "lääkitä" oloaan. Lapsihan on oppivainen ja se miten kotona toimittiin, oli jokaiselle normaalia. Emmehän me tienneet miten naapurissa samat asiat hoidettiin.
Se oli silloin, kun emme itse olleet vastuussa mistään, vaan vanhemmat pitivät huolta. Ehkä sillä ainoalla keinolla minkä osasivat: syöttämällä kaikenlaisiin tunnetiloihin ja siitä tuli "normaalia". Viesti oli, että kun on paha olla, syödään, ja olo helpottuu. Se oli silloin, kun olimme lapsia.
Nyt olemme aikuisia ja vastuussa itse itsestämme. Auttaisiko enemmän tarttua itse ongelmaan eli ylipainoon vai surkutella, että kun minut opetettiin syömään aina, kun oli paha mieli? Pitkällä tähtäimellä surkuttelun ja marttyyrin osan karistaminen, toisi parempia tuloksia painon kannalta.
Se mitä joskus on tapahtunut, on ollutta ja mennyttä. Siihen emme voi vaikuttaa, mutta taas on edessä uusi päivä ja mahdollisuus muuttaa asenteitaan. Kumpi olet mieluummin marttyyri loppuikäsi vai otat aikuisena vastuun omista asioistasi, myös syömisestä.
Kirjoitan omasta kokemuksestani, enkä usko olevani ainoa, jonka lapsuudenperheessä tunteet osoitettiin ruualla. Nyt olen kuitenkin oivaltanut, että menneelle en tosiaan voi mitään. Kiloni eivät putoa surkuttelemalla entistä, vaan ymmärtämällä, ettei kukaan muu kuin minä itse, voi tehdä muutosta tässäkään asiassa.
Ja muutos on jo alkanut ja jatkuu. Minähän siitä päätän, ei kukaan muu. Ei enää.
Pieninä emme voineet asialle mitään. Se syötiin mitä laitettiin ja eteen kannettiin. Lisäksi opetettiin, että aina, kun olo on surkea, voileipä lisukkeineen ym. on oiva keino "lääkitä" oloaan. Lapsihan on oppivainen ja se miten kotona toimittiin, oli jokaiselle normaalia. Emmehän me tienneet miten naapurissa samat asiat hoidettiin.
Se oli silloin, kun emme itse olleet vastuussa mistään, vaan vanhemmat pitivät huolta. Ehkä sillä ainoalla keinolla minkä osasivat: syöttämällä kaikenlaisiin tunnetiloihin ja siitä tuli "normaalia". Viesti oli, että kun on paha olla, syödään, ja olo helpottuu. Se oli silloin, kun olimme lapsia.
Nyt olemme aikuisia ja vastuussa itse itsestämme. Auttaisiko enemmän tarttua itse ongelmaan eli ylipainoon vai surkutella, että kun minut opetettiin syömään aina, kun oli paha mieli? Pitkällä tähtäimellä surkuttelun ja marttyyrin osan karistaminen, toisi parempia tuloksia painon kannalta.
Se mitä joskus on tapahtunut, on ollutta ja mennyttä. Siihen emme voi vaikuttaa, mutta taas on edessä uusi päivä ja mahdollisuus muuttaa asenteitaan. Kumpi olet mieluummin marttyyri loppuikäsi vai otat aikuisena vastuun omista asioistasi, myös syömisestä.
Kirjoitan omasta kokemuksestani, enkä usko olevani ainoa, jonka lapsuudenperheessä tunteet osoitettiin ruualla. Nyt olen kuitenkin oivaltanut, että menneelle en tosiaan voi mitään. Kiloni eivät putoa surkuttelemalla entistä, vaan ymmärtämällä, ettei kukaan muu kuin minä itse, voi tehdä muutosta tässäkään asiassa.
Ja muutos on jo alkanut ja jatkuu. Minähän siitä päätän, ei kukaan muu. Ei enää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Eikö ketään oikeasti kiinnosta aloittajan kirjoitus? Totuushan on, että aikuisina olemme vastuussa itsestämme, koko elämää ei tarvitse pyöriä "kurjassa" lapsuudessa.
Vai onko totuus liian vaikea kohdata? Helpompi syytellä menneitä kuin elää tätä päivää?
Olen samaa mieltä hänen kanssaan, joten en ole viitsinyt tekstiä kommentoida. Sehän on selvää että itse pystyy muutoksen tekemään jos vain niin tahtoo. Kun ymmärtää sen ja parhaat keinot ihannepainoon laihdutukseen, ollaan jo puolessa matkassa.
sanomaan sama vaikka anorektikolle "älä kieriskele lapsuudessa..." joillakin ihmisillä voi olla oikeasti todella isoja traumoja ja masennuksia johtuen ulkonäöstä tai lapsuudesta tai mistä vaan mikä sitten heijastuu tuohon syömiseen . Ette voi tietää niistä, joten tuskin olette oikeita ihmisiä neuvomaan.
Anorektikot ovat ylpeitä laihuudestaan, joten heidän ongelmansa on se etteivät he halua laihtua. Ei toki poista sitä mahdollisuutta että voin haukkua heitä idiooteiksi, koska niitä he ovat. Lihavuudesta yleensä tahdotaan parantua ja sillon riittää potku perseeseen. Jos ei selkärankaa riitä niin sitten laihduttavat porukalla tai terapeutin avustamana.
Tämä on lihavuuspalsta, enkä tarkoittanut anorektikkoja. Heillä on omat palstansa. Luulisi sinunkin ymmärtävän mitä tarkoitin. En ala tässä se syvemmin anoreksiaa pohtimaan. Se ei ollut alkuperäinen tarkoituskaan.
Myös lihava voi tarvita ulkopuolista apua päästäkseen lapsuuden traumoistaan. Kuitenkaan terapeutti ei laihduta, vaan kuuntelee. Itse on opittava, että aikuisena olen itse vastuussa itsestäni, ei isä eikä äiti, eikä kukaan muu. MINÄ päätän mitä syön ja kuinka paljon, MINÄ päätän jatkanko loppuelämäni lapsuudessa oppimillani "taidoilla". MINÄ, ei kukaan muu!
Taitoja voi opetella uusia mutta lapsuudessa hankittujen rasvasolujen määrä seuraa meitä elämämme loppuun asti.
Ei niitä silti tarvitse syöttää täyteen, kun on saanut painoa putoamaan. Onko joku väittänyt, että rasvasolut häviävät jonnekin laihdutettaessa? Ei suinkaan, ne vain vähentyvät rasvasta, jota sisältävät 99%.
Siinä SINÄ olet kaiken a ja o, mitä teet, kun kiloja putoaa. Kaksi mahdollisuutta: joko ruokit niitä rasvasoluja tai et.
Tietysti yksi mahdollisuus on, jolla pääsee myös rasvasoluista: nimittäin rasvaimu.