Oon syöny cipralexia 10 mg 1,5 v ja hyvin on mennyt. Nyt sitten lääkärin kanssa päätettiin, että lasken annosta 5 mg:aan. Nyt on mennyt muutama viikko ja huomaan, että ne tunteet joita koin ennen lääkityksen aloitusta on palanneet. Päällisin puolin mun elämässä ei pitäisi olla mitään vialla, mutta outoja nää itseinhon ja ahdistuksen tunteet...Isäni on maanisdepressiivinen ja äiti muuten vaan ylistressantunut...Varhaisnuoruuteni oli erittäin rajua menoa, itsetuhoisia ajatuksiakin oli.
Hämmentää kovasti nämä tunteet. Välillä tulee vaan sellanen olo, että itkettää. Ihan ilman syytä.
Pitäisiköhän palata siihen suurempaan annokseen takaisin. En millään jaksaisi palata siihen ahdistukseen...
Toisaalta en halua ajatella itseäni masennusta sairastavana. Toisaalta on paha olo ja toisaalta ei yhtään. Pahalle ololle ei ole syytä edes!
Opiskelen terveydenhoitajaksi, luen aiheesta paljon, mutta jotenkin oon ihan pihalla =P
Mitä ajattelette?
Hämmentää kovasti nämä tunteet. Välillä tulee vaan sellanen olo, että itkettää. Ihan ilman syytä.
Pitäisiköhän palata siihen suurempaan annokseen takaisin. En millään jaksaisi palata siihen ahdistukseen...
Toisaalta en halua ajatella itseäni masennusta sairastavana. Toisaalta on paha olo ja toisaalta ei yhtään. Pahalle ololle ei ole syytä edes!
Opiskelen terveydenhoitajaksi, luen aiheesta paljon, mutta jotenkin oon ihan pihalla =P
Mitä ajattelette?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Elämässä joutuu kokemaan monenlaisia tunteita. Ei tuntemisessa ole mitään pahaa.
Olen lääkärisi kanssa kyllä samoilla linjoilla siinä mielessä, että jos haluat lääkkeistä joskus eroon, on sinun vähennettävä annosta hiljalleen ja palattava normaaliin elämään ilman lääkitystä.
Se, mitä nuoruudessasi on ollut, on varmasti ollut rankkaa, eikä kukaan voi valita perhettään, mutta mieti hetki itseäsi. Oletko oikeasti sinä, jos osa tunteistasi on jossain "piilossa"? Miten voit esimerkiksi edesauttaa menneisyytesi käsittelyä, jos et uskalla itkeä? Itku on täysin luonnollista.
Itse olen myös käyttänyt Cipralexia, ja lopetin sen lopulta kuin seinään. Ensimmäiset kaksi viikkoa oli kuin olisi aineissa ollut, mutta sitten palasivat tunteet. Nyt elämässä on taas värjeä, on surua ja iloa niin kuin pitääkin olla. Jos sinulla on päällisin puolin kaikki hyvin, nauti siitä. Kaikki me koemme joskus ahdistusta, lievää masennusta, surua ja epäonnistumisia, mutta niistä on aina selvitty. Ja jos ei yksin, niin yhdessä.
En sano, että lääkkeiden syömisessä on mitään pahaa, sillä niin ei ole. Tarkoitan vain, että niistä olisi myös uskallettava päästä eroon joku päivä. Annoksen pienentäminen on myös lääkärin näkemys siitä, että olet paranemaan päin. Eikö se ole hienoa? =)
Tsemppiä vaan ja ota tunteet vastaan sellaisina kuin olet. Älä pelkää elämää - ei täältä kukaan selviä hengissä..=)