Mä en enää tiedä mitä tehdä. Tuntuu että olen käynyt kaikki mahdolliset keinot ja reitit läpi, enkä jaksa enää elää. En jaksa enää yrittää. En näe enää mitään syytä.
Olen kirjoitellut tänne aiemminkin, nimimerkkinä mm. 17-wee... 6pv päästä olen 18 ja pääsisin muuttamaan laillisesti omaan asuntoon, pois kotoa, joka pahentaa vaan mun tilannetta. Mutta pieniä asuntoja ei löydy tältä paikkakunnalta. Muualle en voi muuttaa, terapian ja koulun takia. (kotona olo pahentaa tilannetta. sossu ja terapeutti suosittelee muuttoa pois kotoa. piti tehdä lastensuojelun kautta, mutta tuli mutkia matkaan...)
n. 1,5v sitten mulla todettiin vakava masennus ja ahdistus. Paniikkihäiriökin on ja olen alkanut nähdä ja kuulla omiani.
En edes tiedä miksi kirjoitan. En tiedä enää mistään mitään. En vain jaksa enää. Olen loppu. En nää syytä elää...
Mulla on 3 koiraa. Ne on mun elämä. 2 nuorinta, 19vk ja 3v, on mun tärkeimmät, vanhin on yleensä kotona porukoiden luona. En saa enää niistäkään sitä iloa irti minkä ne anto mulle. Ne olivat mun ainoa voimavara, mutta tuntuu etten saa niistä enää mitään irti. En vain jaksa kiinnostua enää mistään.
Mua väsyttää aina. Nukkuminen ei auta. Pelkään sitä. Herään ahdistukseen.. Painajaisiin.. Itkuun... Valvon ja näen omiani... Mistään ei tule mitään..
En jaksa tehdä mitään. Mutta en pysty olla tekemättä mitään. Elämässä ei ole mitään muuta kun tuskaa ja vaikeuksia. Mä en jaksa enää. Mä en vain jaksa.
Lääkkeinä kokeiltu:
Seronil (ei apua)
Mirtazapin (10kg painoa alle kk)
Efexor ja Efexor depot (pahat sivuoireet, allergiset reaktiot, ihottumat)
Tällä hetkellä Zoloft.
Opamox tarvittaessa.
Ja klotriptyl mite iltaisin krooniseen päänsärkyyn.
Mua sattuu kaikkialle. Mikään ei auta kipuihin. Mikään ei auta mihinkään. Mä haluan vaan kuolla...
Jokainen minuutti on tuskaa ja taistelua. Olo tuntuu vain pahenevan koko ajan.. Mikään ei auta....
Tämä on joku hirveä valitusteksti, mutta mä en voi sille mitään. Mä en enää jaksa..
Kiitos kaikille avusta ja antakaa anteeksi.. Mun on lähdettävä...
Olen kirjoitellut tänne aiemminkin, nimimerkkinä mm. 17-wee... 6pv päästä olen 18 ja pääsisin muuttamaan laillisesti omaan asuntoon, pois kotoa, joka pahentaa vaan mun tilannetta. Mutta pieniä asuntoja ei löydy tältä paikkakunnalta. Muualle en voi muuttaa, terapian ja koulun takia. (kotona olo pahentaa tilannetta. sossu ja terapeutti suosittelee muuttoa pois kotoa. piti tehdä lastensuojelun kautta, mutta tuli mutkia matkaan...)
n. 1,5v sitten mulla todettiin vakava masennus ja ahdistus. Paniikkihäiriökin on ja olen alkanut nähdä ja kuulla omiani.
En edes tiedä miksi kirjoitan. En tiedä enää mistään mitään. En vain jaksa enää. Olen loppu. En nää syytä elää...
Mulla on 3 koiraa. Ne on mun elämä. 2 nuorinta, 19vk ja 3v, on mun tärkeimmät, vanhin on yleensä kotona porukoiden luona. En saa enää niistäkään sitä iloa irti minkä ne anto mulle. Ne olivat mun ainoa voimavara, mutta tuntuu etten saa niistä enää mitään irti. En vain jaksa kiinnostua enää mistään.
Mua väsyttää aina. Nukkuminen ei auta. Pelkään sitä. Herään ahdistukseen.. Painajaisiin.. Itkuun... Valvon ja näen omiani... Mistään ei tule mitään..
En jaksa tehdä mitään. Mutta en pysty olla tekemättä mitään. Elämässä ei ole mitään muuta kun tuskaa ja vaikeuksia. Mä en jaksa enää. Mä en vain jaksa.
Lääkkeinä kokeiltu:
Seronil (ei apua)
Mirtazapin (10kg painoa alle kk)
Efexor ja Efexor depot (pahat sivuoireet, allergiset reaktiot, ihottumat)
Tällä hetkellä Zoloft.
Opamox tarvittaessa.
Ja klotriptyl mite iltaisin krooniseen päänsärkyyn.
Mua sattuu kaikkialle. Mikään ei auta kipuihin. Mikään ei auta mihinkään. Mä haluan vaan kuolla...
Jokainen minuutti on tuskaa ja taistelua. Olo tuntuu vain pahenevan koko ajan.. Mikään ei auta....
Tämä on joku hirveä valitusteksti, mutta mä en voi sille mitään. Mä en enää jaksa..
Kiitos kaikille avusta ja antakaa anteeksi.. Mun on lähdettävä...
Vastaukset 27
Vanhimmat
kyllä se siitä kalkastuu,,masennus häviää ja tulet voimaan paremmin,paljonkin,ota yhteyttä samanlaisiin,se auttaa,olet liian nuori heittämään lusikkaa nurkkaan,älä ole yksin,hae seuraa.
Seuraa on vaikea saada tälläseltä pieneltä paikkakunnalta. Kaikki syrjii. Kaikki jättää mut yksin, varsinkin jos yritän puhua omista asioistani. Tai mistä vaan. Mun pitäis olla vaan kaikkien muiden kuuntelija.
Ja kaikilla muilla on aina jotain mukavampaa tekemistä. Ei kukaan kestä olla mun kanssa. Miksi olisikaan?
Kirjoittaa ainakin osaat...taidat tietää sen itsekin. Itse asiaan en uskalla sanoa mitään. Ikää ei tunnu vielä olevan liikaa, mutta sehän ei nyt asiaan sinänsä vaikuta.
on ollut ainoa asia joka mulla on ollut vuosien varrella. Mutta enää en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin. En saa mistään ajatuksista kiinni - kaikki vaan pyörii päässä. Mutta mistään ei saa kiinni..
kirjoitat. Kaikilla ajatukset menee tukkoon tai alkaa pyöriä, silloin kun on väsynyt, kipeä, tai ollut liian kauan sisällä.
Hei! Osaat tosiaan kirjoittaa, ja se on hyvä asia! Minäkin olen masentunut, ja joskus tuntuu ettei ulospääsyä tästä olotilasta ole, mutta tiedätkö, kirjoitan useasti ihan vihkoon tuntojani, vihaani, ja muita olotiloja ja puran sitä niin. Sekin helpottaa! Onko sulla ystäviä joiden kanssa voisi käydä vaikka kävelyllä jne? Vaikka tuntuu ettei sellainen kiinnosta pätkääkään, se kuitenkin lopulta piristää kummasti mieltä, kunhan vain repii itsensä liikkeelle. Usko pois, tiedän todella miltä susta tuntuu, mutta ei elämä siihen lopu! Eletään vaikka piruuttaan, eikö? Olet nuori ja sulla on vielä ihania asioita edessä. Itse olen kahden lapsen äiti, ja nauttinut joka hetkestä vaikka välillä väsyttää ja vi,,,ttaa todenteolla!
Töissä en aina jaksa käydä, muiden mielipiteistä huolimatta. Ei ole pakko jos ei jaksa! Mitään ei ole pakko... Mutta toivon sulle paljon voimia, ja mukavaa syksyä :) Elämä voittaa eikö niin??
En voi olla varma siitä että elämä voittaa.
Niin kauan olen täällä taistellut. Vähän aikaan olin parempana, mutta kaikki kääntyy taas päälle. Pelkkää paskaa sataa niskaa. Mä en jaksa enää. Mä en kykene elämään.
Ei elämässä ole mitään järkeä... Kun yrittää jotain, yrittää päästä peloistaan, yrittää olla kuten muu.... Saa kaikki haukut päällensä.
Kaikki on pakko. Mitään ei voi tehdä ilman pakkoa.
Käyn lenkillä kun on pakko. Koirat on pakko ulkoiluttaa.
On pakko tehdä ruokaa. On pakko syödä. On pakko nukkua. On pakko valvoa.
Mä yritän kirjottaa päiväkirjaa. Kirjottaa tunteita. Kaikeka mitä pyörii päässä. Mutta mistään ei saa kiinni. Kaikki vaan pyörii ja sekottaa ajatukset...
Ahdistaa... Mä en jaksa enää..
Osaat todella kirjoittaa. Suosittelen jatkamaan sitä. Luin kirjoituksesi useamman kerran. Siitä välittyy henkisesti vahva ja erittäin fiksu ihminen. Elämäntilanne ahdistaa. Tällä hetkellä et jaksa ajatella elämää eteenpäin. Pidä yhteyttä sossuun ja pyydä ponnekkaasti etsimään sulle oma asunto. Se on tällä hetkellä sulle tärkeintä. Tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa. Yritä pysytellä vain tässä päivässä.
Olen jo vanha, silti muistan hyvin ikäisenäsi pyörivät ajatukset. Halusin pois mahdollisimman pian. Kaikki ahdisti ja puristi. Missään ei ollut turvaa, apua eikä paikkaa mihin mennä. Jostain selittämättömästä syystä elän yhä. Välillä on ollut tosi vaikeeta. Sairauksia nuoresta lähtien. Rakasta itseäsi juuri sellaisena kun olet.
Parantuminen on usein hidasta, eikä onnellisuudesta koskaan ole takeita, mutta sinulla on kuitenkin hyvät mahdollisuudet valoisampaan tulevaisuuteen.
Olet ensinnäkin nyt siinä iässä, jolloin elämä muutenkin on kaikkein vaikeimmillaan ja tunteet herkimmillään. Minulla ainakin oli. Sinulla on myös epävarmuutta terveytesi ja perheesi kanssa.
Jos annat itsellesi mahdollisuuden, niin muutama lisävuosi kypsyttää sinua ihmisenä etkä enää ole niin paljon huolissasi asioista. Näet, että olet ihan yhtä hyvä kuin muutkin ihmiset. Olet terapiassa ja saat lääkitystä masennukseesi, joten terveytesi hyvin todennäköisesti kohenee vielä. Ennen pitkää löydät myös asunnon, ja sen jälkeen suhteet perheeseen usein paranevat.
Ymmärrän, että sinusta tuntuu nyt pahalta, ja on tuntunut jo kauan, mutta nyt ei ole aika luovuttaa! Niin monet asiat tulevat muuttumaan elämässäsi seuraavina vuosina, että kannattaa jaksaa vielä ja katsoa mitä tuleman pitää. Kerro terapeutillesi kaikista huolistasi, niin saat purettua mieltäsi ja hän osaa antaa sinulle tarvitsemaasi apua.
Voimia!!
t. Parantunut kolmikymppinen
ps. Zoloft sopi minulle aikoinaan tosi hyvin, mutta se alkoi vaikuttaa vasta pitkän ajan kuluttua ja isolla annostuksella.
Kunnan sossu on semmonen että ottaa vain ne asiat hoidettavaksi jotka itse sitä kiinnostaa. Ei osaa asettautua muiden asemaan.
Sossuun olen ottanut yhteyttä, niin on terapeutti, toisen kunnan sossu ja sairaalan sossu. Ei löydy asuntoa. Juopot laitetaan mun eteen. Kaikki laitetaan mun eteen. Eihän henkisellä väkivallalla ole mitään väliä - mullahan on kaikki kunnossa.
Yritän kirjoittaa viimeisillä voimillani. Muuta mulla ei ole. Mutta ei tämäkään helpoita. Joikaista sana pitää ajatella, pakottaa itsensä kirjoittamaan. Olen niin väsynyt.
Yöstä ei tullut mitään. Pelkäsin. Ihmiset tuli puhumaan... Ne kajosi muhun. En kestä enää. En enää tiedä mikä on totta mikä ei. En jaksa....
Voi lapseni, miten voisin auttaa sinua? Sitä en tiedä. Minulla on ikäisesi tytär, mutta hän ei ole masentunut, itse olen. Olen saanut osakseni henkistä väkivaltaa. Se on ehkä vielä pahempaa kuin ruumiillinen. Vaurioita tulee koko ajan, mutta mitään ei näy päällepäin. Muut luulevat, että kaikki on hyvin. Puolustellaan vanhempia, teeskennellään, pidetään julkisivu virheettömänä, hymyillään vieraille, mitätöidään omat lapset.
On hyvä, kun sinulla on koirat. Käytkö ulkona niiden kanssa? Onko sinulla ymmärtäväinen ja rakastava terapeutti? Tiedätkö, että lapset ja nuoret pitää hoitaa hyvin ja heitä myös hoidetaan hyvin? Pystytkö nukkumaan? Tiedän, miten pöhelöksi ihminen tulee, jos ei voi nukkua. Nyt nukun taas, kun sain lääkettä. Tiedän, millaista on olla yksin, kun kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta. Se tekee olon hylätyksi, on kuin maailman turhin olento.
Olen selvinnyt. Saan hoitoa ja apua vasta nyt, olisin tarvinnut jo kauan sitten. On hyvä, kun saat kunnon hoitoa. Hyvän lääkkeen löytyminen ei ole aina helppoa. Onko siellä pienellä paikkakunnalla joku hyvä ihminen, joka voisi ottaa sinut alivuokralaiseksi. Sellainen oli ennen tavallista. Sai oman huoneen ja pääsi sinne asumaan. Kyllä maailmassa on joku ihminen, joka välittää sinusta. Olen itsekin löytänyt sellaisen, hyvän mieheni.
Terapeutti on ainoa mikä mulla on. Se jaksaa tukea ja kannustaa. Mutta mä en jaksa vain taistella enää. Mä olen liian loppu.
Nukun mutta en nuku. Tuntuu vaan että olen koko ajan horroksessa. En tiedä olenko olemassa vai en.. Kaikki on nini sekavaa...
Henkistä väkivaltaa on munkin kohdalla käyty. Ja käydään vielä. Aina kotona. Se sattuu liikaa.
Fyysistä väkivaltaa ollut vielä kaiken lisäksi.
Yritän käydä koirien kanssa lenkillä, mutta saan siitä vaan itselleni pahan olon. Paniikkia. Ja harhoja. Yritän vielä jaksaa käydä niiden kanssa ulkona... Mutta en tiedä kauanko jaksan.
Olen niin väsynyt. Ei ole muuta vaihtoehtoa kun lähteä..
vaihtoehtoja, kuin lähteminen! Kuolema kyllä tulee aikanaan ihan varmasti, eli ei sitä kenenkään tarvitse ruveta itse jouduttamaan.
Voisitko kokeilla sellaista lenkkiä, että väsytät itsesi fyysisesti ihan kunnolla (kohtuus siinäkin), ja sitten tekisit pitkät venyttelyt päälle? Se herättäisi kehon mielihyvähormoneita toimintaan, ja yöllä voisit ehkä nukkuakin paremmin? Säännöllinen kuntoliikunta sitten olisi aivan huippujuttu, mutta ei se mikään pakko tietenkään ole.
Jos terveytesi on sellainen, ettet kipujen tai heikotuksen takia voi liikkua, niin mitä lääkärisi siihen sanoo? Voisitko käydä fysioterapeutilla?
Minua harmittaa, etteivät vanhempasi osaa toimia paremmin! Olet vielä melkein lapsi ja ansaitset hoivaa ja tukea, eikä ole reilua että joudut vielä kipeänäkin ottamaan noin paljon vastuuta itsellesi. Varmasti sinusta tuntuu pahalta, mutta ole kiltti ja odota vielä, että se Zoloft vaikuttaisi ja jos et jaksa, niin soita ihmeessä ambulanssi jotta pääset hetkeksi lepäämään. On sinulla oikeuksia, eikä kukaan saa haukkua sinua siitä, että olet kipeänä.
Ja jos paikkakunnallasi on turvakoti, niin sinne voi myös mennä.
t. Se kolmikymppinen
Et sie kovin väsyneeltä vaikuta, jos jaksat kirjoittaa ja hoitaa vielä kolmea koiraa.
Kateelinen olen, koska en jaksa omaa kaveriani hoitaa. En uskalla ottaa sitä enää asumaan kanssani. Jaksan kuitenkin välillä kirjoitta, vaikka vain vähän, mistä ei saa mitään tolkkua. Joskus ei vaan saa sitäkään...
hävetä, jos on väsynyt ja surullinen. On lupa levätä ja surra, ja sitten kun jaksaa, niin alkaa taas kerätä voimia tekemällä asioita itsensä hyväksi. Pitää olla kiltti itselleen.
Halaus minulta sinulle!
Joo, ei mulla ole mitään hätää, teeskentelen ja valehtelen että saisin muiden ihmisten huomiota!!!
Kiitos sullekin vaan kannustuksesta.
Olen ollut aikanaan lähes samassa tilassa.
Nykyään ei sairaudesta enää tietoakaan.
Jo 15 kk ilman lääkkeitä.
Syön nykyään paljon "luontaistuotteita" ja olo on virkeä kuin peipposella.
Kysymyksiä:> oletko ollut sairaalassa tutkimuksissa/ kuntoutumassa/ saamassa täsmähoitoa ?
Yksin pohtimalla asia ei kummene> se pahenee> hae apua > onneksi sitä nyky Suomessa saa > se ei ole häpeä.
Soita vaikka päivystäviin puhelimiin > niistä saa ensikäden neuvoa?
Kyllä kun vaan hakee asialleen muutosta, niin sitä saa. Onnekasta yrittämistä Tv JUKKA
Eikö avun hakeminen ole käyntejä erikoistuneen lääkärin luona sairaalassa?
2krt/vk käynnit terapiassa.
Enempää en saa. Vain haukut päälleni.
Sairaalareissu ja 4n vuoden ajan psykologeja, mutta taas kaatumassa mieli. Valvon, mikään ei jaksa kiinnostaa, olen tietokoneella, tekemättä mitään. Kuuntelen musiikkia, mutta en kuule mitään. Kuntoutus muka menossa, joopa joo, kohta olen taas osastolla. Ei ole syytä mihinkään, millekään, miksikään. En vain haluaisi kaataa vanhempien niskaan tätä surua. Tuo ainoa ajatus pitänyt hengissä, hullua.
Minä olen "joutunut" useaan otteeseen suljetulle osastolle. Nyt menee taas vähän paremmin..olen ollut kotona 3 viikkoa. Mielestäni sinun kannattaisi harkita sairaalaan menoa (jos vaan pääset). Vaikka sairaala vaihtoehto tuntuu pahalta on se loppujen lopuksi hyvä vaihtoehto.
Toivon sinulle voimia ja halauksia. Muista että jokainen meistä on aivan erityinen...myös sinä.
Voimia!
vielä jaksaa 3pv. Sitten olen 18.
Sitten vielä 2pv, pitäisi tulla ajokortti.
Sitten voin mennä osastolle. Vanhemmille ei saa enää kertoa mistään asioista, ei missään tapauksessa.
En vain tiedä miten jaksan enää niin monta päivää.. Tarvitsen kaiken tuen kaikilta.. Muuten tästä ei tule mitään..
Olen yrittänyt liikkua. Se vain pahentaa oloa. Niin se on aina tehnyt..
Koko ajan tulee pahempi olo. Näkyy enemmän ja enemmän asioita. En tiedä mikä on totta, mikä ei. Sekoan. En tiedä olenko elossa vai kuollut. En tiedä mikä on totta ja mikä ei...
sekoat, koska reagoit nyt voimakkaasti ihan oikeisiin vastoinkäymisiin ja paineisiin. Sekopäät eivät myöskään epäile mielenterveyttään, vaan uskovat vakaasti harhoihinsa. Olet herkkä nuori, mutta ihmistä ei ole tarkoitettukaan kestämään mitä tahansa, vaan joskus tulee stoppi ja pitää hellittää. Se tarkoittaa lepoa, turvaa, ja terapiaa. Toivon todella, että pääset sinne osastolle. Olen varma että se auttaa sinua!
Olet lahjakas, hyvä, nuori ihminen ja sinua tarvitaan tässä maailmassa. Osaat esim. kirjoittaa vaikeista asioista niin, että se koskettaa täysin tuntemattomiakin ihmisiä, ja saamme mahdollisuuden oppia ja ymmärtää jotain uutta. Kiitos.
Voimia & halaus!
Tuskastasi, se kertoo sinusta paljon ihmisenä. Itse tuossa jo kirjottelinkin omia tuntemuksiani uudella aiheella, en vain oikein osannut kuvailla niitä oikein... =/
Tsemppiä sinulle!
Kiitos erittäin paljon.
Tuommoiset sanat auttavat.
Olen todellakin ajatellut osastolle menoa, koska olemassaolo on liian tuskallista.
Viikonloppu pitäisi jaksaa olla kotona vanhempien mollattavana.. Sunnuntaina jakaa valkoisia valheita sukulaisille, jotka tulee juhlimaan 18-v synttäreitäni.
Sitten vielä ajokortti tiistaina, 9pv.. Sit olisin vapaa menemään osastolle. Ja pystyisin peittämään kaikki vanhemmilleni..
Sinulla on sama syntymäpäivä kuin Venäjän presidentillä! Hienoa, että olet jaksanut tänne asti. Vihdoinkin pääset vapaaksi, "jaloillesi". Ymmärrän hyvin tilannettasi. Minuakin helpotti suunnattomasti, kun pääsin pois kotoa opiskelemaan. Hyvä, että pääset osastolle turvaan ja toipumaan.
Kyllä. Olen ollut tässä maassa reilu 18 vuotta.
Nyt saan päättää asioistani, kukaan ei enää ole vastuussa minusta, eikä mun asioita kerrota vanhemmilleni... Ja jos niin tapahtuu, asia menee eteenpäin...
Erittäin väsynyt olo. Perjantaista saakka ollut naamari päällä. Varsinkin tänään oli ihana valehdella kaikille sukulaisille ja tutuille, että joo, olen koulussa, ihan hyvin menee, sitä ja tätä ja tota... Vaikka todellisuudessa olenkin sairaslomalla. En kykene käymään koulussa.
Taas ahdistaa erittäin paljon. Pitää yrittää mennä jonnekin...
Kyllä se todellakin menee niin, että nyt kun olet 18v niin asioitasi ei kerrota vanhemmillesi ilman lupaasi. Yleensä sairaalat, terveyskeskukset ym. toivovat että asiakkaat merkitsevät tietoihinsa lähiomaisen, jolle saa kertoa jos esim. joutuu onnettomuuteen, mutta saat siis itse päättää kenen nimi siihen laitetaan, ja välttämättä ei ole pakko laittaa ketään.
Hienoa myös, että olet jo aiemmin hoitanut asioitasi niin hyvin että olet laillisella sairaslomalla, jolta pääset sitten aikanaan jatkamaan opintojasi ilman ongelmia. Itse olin teininä niin hölmö, etten mennyt edes lääkäriin vaan yksinkertaisesti pinnasin kun en jaksanut mennä kouluun. Tyhmää se todellakin oli, mutta ei sekään mikään maailmanloppu kuitenkaan.
t, Kolmekymppinen