Teksti on kirjoitettu 28.9 toiselle palstalle. Siirsin tämän ja tänään kirjoittamani toisen tekstin tänne.
En keksinyt enää muutakaan paikkaa, minne mennä ongelmani kanssa.. Ammattiauttaja voisi olla oikea paikka, mutta todella vaikeaa mennä sinne. Jonneki kuitenki pakko päästä purkamaan tätä asiaa.
Miehelläni on 11-vuotias poika entisestä suhteesta. Itse olen 23-vuotias. Vähän yli vuoden ollaan seurusteltu. Seurustelun alussa, mieheni kerrottua pojasta minulle, en olisi voinut kuvitellakkaan tilanteen muodostuvan näin pahaksi ongelmaksi. Pidän lapsista kovasti, eikä koskaan aikaisemmin ole ollut mitään ongelmia.
Poika käy meillä joka toinen viikonloppu ja joskus 3 viikkonloppua peräkkäin. Joka toinen lauantai ollaan molemmat töissä ja kahtena muuna viikonloppuna kakara on meillä. Omaa aikaa? "No onhan meillä arki-illat ja joka toinen sunnuntai". Ne ei riitä mulle, enkä edes halua niiden riittävän, koska haluan jollain tapaa syyllistää sitä muksua (tai miestä, koska sillä on kyseinen muksu) meidän vapaa-ajan ryöväämisestä. Tai en halua, mutta niin teen. Jotenki lisään inhoani lasta kohtaan keksimällä kaikkea huonoa, mitä se tuo elämäämme. Koen lapsen todellisena elämäni pilaajana, rasitteena, taakkana ja todella ärsyttävänä. Lapsi ihmisenä on oikein kiltti, huomaavainen, fiksu ja tottelevainen ihminen. Mitään todellista harmia lapsi ei koskaan ole minulle aiheuttanut. Koskaan ei meillä ollessaan kiukuttele eikä, aina tottelee isäänsä ja tekee mukisematta kuten käsketään.
Lapsen äiti on jossain määrin hankala. On kuulemma katkeroitunut heidän erostaan, eikä voi sietää miehen uusia kumppaneita. Toisinaan kiristää miestä raha-asioilla, jollei toimita hänen mielensä mukaan.
Se raivostuttaa mua niin paljon! Mun ja meidän elämäämme pompottelee joku saakelin ex-akka, eikä mitään voida tehdä.
Mä ymmärrän, että niin se vaan menee. Sellanen on mies, sillä on lapsi ja jossain määrin pakettiin kuuluu myös sen entinen nainen. Otan tai jätän. Kukaan ei pakota mua olemaan siinä. Kun olen kerran leikkiin ryhtynyt, niin pitäisi se kai kestää. Etenkin ku miehessä ei ole vikaa. Mä ymmärrän, että se laps ei ole syyllinen mihinkään ja se on oikeutettu isäänsä ja ajatuksena on mielestäni hienoa, että mieheni jaksaa siinä tilanteessa, vaikka vaikeaa on hänelläkin. Tuntuu niin väärältä, että minäkin tavallaan syyllistän häntä lapsen olemassaolosta ja siitä että hän on sille lapselle isänä.
Ymmärrän ja tiedostan kyllä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta on niin vaikea ellei mahdotonta toimia sen mukaan.
Toivon, että koko lasta ei olisi olemassakaan. Inhoan tai ehkä vihaankin häntä todella paljon. Inhoan viikonloppuja, jolloin hän tulee meille. Olisin mielummin vaikka töissä 24h. En halua nähdä lasta, en halua kuulla sen ääntä, inhoan sen juttuja, vihaan sitä "isi isi isi isi"-toitotusta, vihaan kuulla juttuja sen äidistä, en halua koskea samoihin asioihin, joihin laps on koskenu, jos vahingossa tulee ihokosketus sen kanssa, niin mun on pakko mennä pesemään ihoni. en kestä olla samassa ruokapöydässä ja kuunnella sitä mässytystä, inhoon naurua, olemusta. inhoon ilmeisesti kaikkea siinä. sen käyttämät astiat esim. vesilasi mun on pakko pestä kunnolla harjalla ja reilulla pesuaineella. en halua istua samassa kohdassa, missä laps on istunu, en halua tehdä isän ja lapsen kanssa kolmistaan mitään, en halua kuulla lapsen nimee. taidan yrittää jotenki kieltää koko lapsen olemassaolon.
haluaisin saada oman lapsen miehen kanssa. sitten taas mietin, että olisi hienoa, jos se olisi esikoinen molemmille. ajattelen minun ollessa raskaana ja vauvan syntyessä miehelleni tulevanm muistoja mieleen exänsä raskaudesta, synnytyksestä, vauvamuistoja jne.
nyt poika on taas viikonlopuksi tulossa ja mäitkin sitä jo eilen. ahdistaa niin paljon. en halua sitä kakaraa mun kotiin. nukkumaan mun pesemiin lakanoihini, syömään meidän ruokia jne. haluan pestä ne lakanat omille lapsilleni ja laittaa heille ruokaa. en halua paasata jonku akan kakaraa, joka nauttii vapaista viikonlopuista ja kiitokseks kiristää ja uhkailee.
mieheni tietää, etten pidä pojasta, mutten ole voinut kertoa ongelman vakavuutta. ja yleensä siitä tulee riitaa, jos jollain tapaa annan ymmärtää, etten ole kovinkaan innoissani lapsen saapumisesta. koko päiväni on pilalla, jos kuulen lapsen äidin soittaneen miehelleni jotain lapseen liittyvää asiaa.
kuten jo sanoin, en halua hankaloittaaa mieheni tilannetta yhtään enempää ja silti teen niin.. sekin harmittaa. lisää pahaa oloa itsellenikin kun tiedän toisen yrittävän helpottaa minun tilannettani ja taas järjellä ajatellen, mies toimii tilanteessa hienosti. mitään ongelmaa ei olisi, jos mulla ei olis ongelmaa. lapsi ottaa mut hyvin vastaan. tai sekin alkaa muuttumaan. lapsiviikonloppuina haluan olla kuin ilmaa ettei lapsi puhuisi minulle eikä noteeraisi millään lailla ja olen onnistunut siinä.
ennen lapsi tuli kertomaan minulle juttujaan, halimaan, suukkottamaan siinä missä isälleenkin, mutta nyt kun olen vaan mumissut niihin jotain ja esittänyt etten huomaisi koko lasta, hän ei enää puhu minulle juuri mitään.
nyt sekin ärsyttää. vaikka en haluaisi lähteä heidän kanssaan minnekkään, olen silti lähtenyt, jotten pahoittaisi miehen mieltä. näillä yhteisillä reissuilla minua ottaa päähän se että lähinnä mieheni ja laps keskustelevat keskenään ja minä olen tilanteesta ulkopuolinen. luonnollisesti, koska en ota osaa mihinkään keskusteluun. ristiriitaista. ja ymmärrän senkin.
toisaalta en jumalauta halua olla omassa kodissani ilmaa, mutta en halua olla niissä viikonlopuissa mukana.
mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?
mennä ammattiauttajalle. toisaalta kun taas koen ymmärtäväni oikean ja väärän ja tiedän, että olen itse ajanut tilanteen tähän ja tiedän, miten saan sen korjattua (hyväksymällä lapsen ja lopettamalla idiottimaisuuteni) niin mitä siellä auttajalla teen. ehkä sieltä kuitenkin voisi saada jotain uusia näkökulmia. apua lapsen hyväksymisessä, sitä kyllä tarvitsen.
haluan miehen, mutta haluan hävittää sen lapsen elämästämme = mahdoton yhtälö.
suhdekin on kestänyt vaan vuoden ja senkin vuoksi tuntuu kerrassaan naurettavalta mennä jonnekkin ammattiauttajalle.
voivoi.
miten tästä selviää?
kertokaa mulle hyviä asioita, joita miehen laps tuo elämääni. itse en keksi ainuttakaan, vaikka kuinka järkevästi miettisin. kaikkea, mitä lapsen kanssa voi tehdä, haluan tehdä ne omien lasteni kanssa. olla niille rakastava äiti, en toisten muksuille.
jotenkin näen koko asian enemmän niin, että elämämme pilaava lapsi on sen ex-naisen lapsi, eikä niinkään miehen lapsi. joo-o, ymmärrän, että minä sen elämämme tätä menoa pilaan.
kaikki on niin ristiriitasta... mun päässä. en halua lapselle isätöntä elämää, mutta haluan ottaa häneltä isän. en halua lapsen kärsivän tilanteesta, mutta annan lapsen ymmärtää hänen olevan paha ja pilaavan kaiken. jos en tässä kirjoituksessa kirjoittaisi itsestäni, niin todennäköisesti ihmettelisin ja päivittelisin tilannetta. "miten joku voi olla noin kamala ihminen, en minä ainakaan voisi. mikä siinä voi olla niin vaikeeta? yks harmiton laps 6 vuorokautta kuukaudesta!?"
nyt ku luin kirjoitukseni ja suurin osa asioista on kasattu yhteen ja voin lukea omat ajatukseni ja tuntemukseni, tuli sellanen olo, et enhän mä voi olla tällanen. mustasukkanen, katkera, lapsellinen ja kamala ihminen. ja tässä sitä vaan ollaan.
En keksinyt enää muutakaan paikkaa, minne mennä ongelmani kanssa.. Ammattiauttaja voisi olla oikea paikka, mutta todella vaikeaa mennä sinne. Jonneki kuitenki pakko päästä purkamaan tätä asiaa.
Miehelläni on 11-vuotias poika entisestä suhteesta. Itse olen 23-vuotias. Vähän yli vuoden ollaan seurusteltu. Seurustelun alussa, mieheni kerrottua pojasta minulle, en olisi voinut kuvitellakkaan tilanteen muodostuvan näin pahaksi ongelmaksi. Pidän lapsista kovasti, eikä koskaan aikaisemmin ole ollut mitään ongelmia.
Poika käy meillä joka toinen viikonloppu ja joskus 3 viikkonloppua peräkkäin. Joka toinen lauantai ollaan molemmat töissä ja kahtena muuna viikonloppuna kakara on meillä. Omaa aikaa? "No onhan meillä arki-illat ja joka toinen sunnuntai". Ne ei riitä mulle, enkä edes halua niiden riittävän, koska haluan jollain tapaa syyllistää sitä muksua (tai miestä, koska sillä on kyseinen muksu) meidän vapaa-ajan ryöväämisestä. Tai en halua, mutta niin teen. Jotenki lisään inhoani lasta kohtaan keksimällä kaikkea huonoa, mitä se tuo elämäämme. Koen lapsen todellisena elämäni pilaajana, rasitteena, taakkana ja todella ärsyttävänä. Lapsi ihmisenä on oikein kiltti, huomaavainen, fiksu ja tottelevainen ihminen. Mitään todellista harmia lapsi ei koskaan ole minulle aiheuttanut. Koskaan ei meillä ollessaan kiukuttele eikä, aina tottelee isäänsä ja tekee mukisematta kuten käsketään.
Lapsen äiti on jossain määrin hankala. On kuulemma katkeroitunut heidän erostaan, eikä voi sietää miehen uusia kumppaneita. Toisinaan kiristää miestä raha-asioilla, jollei toimita hänen mielensä mukaan.
Se raivostuttaa mua niin paljon! Mun ja meidän elämäämme pompottelee joku saakelin ex-akka, eikä mitään voida tehdä.
Mä ymmärrän, että niin se vaan menee. Sellanen on mies, sillä on lapsi ja jossain määrin pakettiin kuuluu myös sen entinen nainen. Otan tai jätän. Kukaan ei pakota mua olemaan siinä. Kun olen kerran leikkiin ryhtynyt, niin pitäisi se kai kestää. Etenkin ku miehessä ei ole vikaa. Mä ymmärrän, että se laps ei ole syyllinen mihinkään ja se on oikeutettu isäänsä ja ajatuksena on mielestäni hienoa, että mieheni jaksaa siinä tilanteessa, vaikka vaikeaa on hänelläkin. Tuntuu niin väärältä, että minäkin tavallaan syyllistän häntä lapsen olemassaolosta ja siitä että hän on sille lapselle isänä.
Ymmärrän ja tiedostan kyllä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta on niin vaikea ellei mahdotonta toimia sen mukaan.
Toivon, että koko lasta ei olisi olemassakaan. Inhoan tai ehkä vihaankin häntä todella paljon. Inhoan viikonloppuja, jolloin hän tulee meille. Olisin mielummin vaikka töissä 24h. En halua nähdä lasta, en halua kuulla sen ääntä, inhoan sen juttuja, vihaan sitä "isi isi isi isi"-toitotusta, vihaan kuulla juttuja sen äidistä, en halua koskea samoihin asioihin, joihin laps on koskenu, jos vahingossa tulee ihokosketus sen kanssa, niin mun on pakko mennä pesemään ihoni. en kestä olla samassa ruokapöydässä ja kuunnella sitä mässytystä, inhoon naurua, olemusta. inhoon ilmeisesti kaikkea siinä. sen käyttämät astiat esim. vesilasi mun on pakko pestä kunnolla harjalla ja reilulla pesuaineella. en halua istua samassa kohdassa, missä laps on istunu, en halua tehdä isän ja lapsen kanssa kolmistaan mitään, en halua kuulla lapsen nimee. taidan yrittää jotenki kieltää koko lapsen olemassaolon.
haluaisin saada oman lapsen miehen kanssa. sitten taas mietin, että olisi hienoa, jos se olisi esikoinen molemmille. ajattelen minun ollessa raskaana ja vauvan syntyessä miehelleni tulevanm muistoja mieleen exänsä raskaudesta, synnytyksestä, vauvamuistoja jne.
nyt poika on taas viikonlopuksi tulossa ja mäitkin sitä jo eilen. ahdistaa niin paljon. en halua sitä kakaraa mun kotiin. nukkumaan mun pesemiin lakanoihini, syömään meidän ruokia jne. haluan pestä ne lakanat omille lapsilleni ja laittaa heille ruokaa. en halua paasata jonku akan kakaraa, joka nauttii vapaista viikonlopuista ja kiitokseks kiristää ja uhkailee.
mieheni tietää, etten pidä pojasta, mutten ole voinut kertoa ongelman vakavuutta. ja yleensä siitä tulee riitaa, jos jollain tapaa annan ymmärtää, etten ole kovinkaan innoissani lapsen saapumisesta. koko päiväni on pilalla, jos kuulen lapsen äidin soittaneen miehelleni jotain lapseen liittyvää asiaa.
kuten jo sanoin, en halua hankaloittaaa mieheni tilannetta yhtään enempää ja silti teen niin.. sekin harmittaa. lisää pahaa oloa itsellenikin kun tiedän toisen yrittävän helpottaa minun tilannettani ja taas järjellä ajatellen, mies toimii tilanteessa hienosti. mitään ongelmaa ei olisi, jos mulla ei olis ongelmaa. lapsi ottaa mut hyvin vastaan. tai sekin alkaa muuttumaan. lapsiviikonloppuina haluan olla kuin ilmaa ettei lapsi puhuisi minulle eikä noteeraisi millään lailla ja olen onnistunut siinä.
ennen lapsi tuli kertomaan minulle juttujaan, halimaan, suukkottamaan siinä missä isälleenkin, mutta nyt kun olen vaan mumissut niihin jotain ja esittänyt etten huomaisi koko lasta, hän ei enää puhu minulle juuri mitään.
nyt sekin ärsyttää. vaikka en haluaisi lähteä heidän kanssaan minnekkään, olen silti lähtenyt, jotten pahoittaisi miehen mieltä. näillä yhteisillä reissuilla minua ottaa päähän se että lähinnä mieheni ja laps keskustelevat keskenään ja minä olen tilanteesta ulkopuolinen. luonnollisesti, koska en ota osaa mihinkään keskusteluun. ristiriitaista. ja ymmärrän senkin.
toisaalta en jumalauta halua olla omassa kodissani ilmaa, mutta en halua olla niissä viikonlopuissa mukana.
mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?
mennä ammattiauttajalle. toisaalta kun taas koen ymmärtäväni oikean ja väärän ja tiedän, että olen itse ajanut tilanteen tähän ja tiedän, miten saan sen korjattua (hyväksymällä lapsen ja lopettamalla idiottimaisuuteni) niin mitä siellä auttajalla teen. ehkä sieltä kuitenkin voisi saada jotain uusia näkökulmia. apua lapsen hyväksymisessä, sitä kyllä tarvitsen.
haluan miehen, mutta haluan hävittää sen lapsen elämästämme = mahdoton yhtälö.
suhdekin on kestänyt vaan vuoden ja senkin vuoksi tuntuu kerrassaan naurettavalta mennä jonnekkin ammattiauttajalle.
voivoi.
miten tästä selviää?
kertokaa mulle hyviä asioita, joita miehen laps tuo elämääni. itse en keksi ainuttakaan, vaikka kuinka järkevästi miettisin. kaikkea, mitä lapsen kanssa voi tehdä, haluan tehdä ne omien lasteni kanssa. olla niille rakastava äiti, en toisten muksuille.
jotenkin näen koko asian enemmän niin, että elämämme pilaava lapsi on sen ex-naisen lapsi, eikä niinkään miehen lapsi. joo-o, ymmärrän, että minä sen elämämme tätä menoa pilaan.
kaikki on niin ristiriitasta... mun päässä. en halua lapselle isätöntä elämää, mutta haluan ottaa häneltä isän. en halua lapsen kärsivän tilanteesta, mutta annan lapsen ymmärtää hänen olevan paha ja pilaavan kaiken. jos en tässä kirjoituksessa kirjoittaisi itsestäni, niin todennäköisesti ihmettelisin ja päivittelisin tilannetta. "miten joku voi olla noin kamala ihminen, en minä ainakaan voisi. mikä siinä voi olla niin vaikeeta? yks harmiton laps 6 vuorokautta kuukaudesta!?"
nyt ku luin kirjoitukseni ja suurin osa asioista on kasattu yhteen ja voin lukea omat ajatukseni ja tuntemukseni, tuli sellanen olo, et enhän mä voi olla tällanen. mustasukkanen, katkera, lapsellinen ja kamala ihminen. ja tässä sitä vaan ollaan.
Vastaukset 46
Vanhimmat
Tämän siis kirjoitin tänään saamieni palautteiden jälkeen. Alunperin kirjoitin Suhteet & Tunteet, suhteen lopettaminen -palstalle, sieltä löytyvät myös aikasemmat palautteet.
Kiitos kaikille vastanneille, etenkin niille, jotka lukivat tekstin loppuun, hieman miettivät asiaa ja antoivat asiallisemman pohdintansa. Hukkuja tuli paljon, selvä se. Saa haukkua, mutta ei se hetkauta oikein suuntaan eikä toiseen. Tiedän riittävän hyvin, miten tuomittavia ajatukseni ja tunteeni on. Haukkunut ja itkenyt olen itsekin itseni ihan riittävästi.
Täältä halusin erilaisia näkökulmia tilanteeseen ja keinoja sen muuttamiseen. Ja ehkä halusin vaan sanoa tän kaiken "ääneen", kun en sitä voi miehelle sanoa, enkä kyllä kenellekkään tutullekaan kehtaa.
Kuinka saan tunteeni ja ajatukseni muutettua? Varmasti löytyy muitakin keinoja kuin kallonkutistaja. Todella iso kynnys mennä sellaselle. Itse uskon tarvitsevani uusia ajatuksia tai uuden tavan ajatella asiaa. Parasta olisi että joku pamauttaisi nuijalla päähän aina kun tulee väärä ajatus ja jankkaisi sitä oikeaa, kunnes se menee perille. Tuntuu, että olen nyt niin paljon kuvitellut ja olettanut asioita, että mun pää on täynnä kaikkea omaa keksimää.
Perjantaina kun tekstin kirjotin, oli kamala ahdistus tulevasta viikonlopusta ja oli juuri ollut pientä epäselvyyttä, milloin lapsi tulee. (kun on sovittu, että joka toinen viikonloppu ja nyt sitten oltiin ottamassa peräkkäin kolmena viikonloppuna). Keitti vähän yli kun tuntui, ettei sopimuksesta pidetä kiinni ja etten jaksa kolmea viikonloppua peräkkäin kun ilman lapsen tuloakin olisi levon tarpeessa.
Tekstissä kerroin ääripäät, mitä on ollut.
"en halua koskea samoihin asioihin, joihin laps on koskenu, jos vahingossa tulee ihokosketus sen kanssa, niin mun on pakko mennä pesemään ihoni. en kestä olla samassa ruokapöydässä ja kuunnella sitä mässytystä, inhoon naurua, olemusta. sen käyttämät astiat esim. vesilasi mun on pakko pestä kunnolla harjalla ja reilulla pesuaineella. en halua istua samassa kohdassa, missä laps on istunu, en halua tehdä isän ja lapsen kanssa kolmistaan mitään, en halua kuulla lapsen nimee."
Esimerkiksi tuo ihonpesu on tapahtunut kerran, samassa pöydässä kuitenkin istutaan aina, ei niitä vesilasejakaan joka kerta tule hulluna hinkattua. Lapsesta ja hänen asioistaan kuitenkin puhutaan miehen kanssa lähes viikoittain ja kykenen kyllä asiallisesti keskustelemaan niistä. (esim. jos mies miettii, paljonko olisi tuon ikäisen hyvä saada viikorahaa, milloin olisi hyvä tehdä läksyt, perjantaina koulun jälkeen vai sunnuntaina yms.)
Kykenen kyllä miettimään asioita, mutta en tee sitä mielelläni. Jokin osa musta ajattelee, ettei se minulle kuulu, ei mua kiinnosta, ihan sama mulle, millon sen ja ex-naisen muksu tekee läksynsä vai saako ollenkaan viikkorahaa. Vaikka toki on selvää, että mies haluaa puhua ajatuksistaan ja saada niihin myös muita mielipiteitä. Jos vaikka työkaveri tulisi kysymään kyseisiä asioita, niin ei olisi mitään ongelmaa.
Itsestä tuntuu, että kaikki johtuu loppupeleissä siitä, etten halua hyväksyä lasta. Lapsi on ihmisenä ja lapsena vallan mainio muksu, mutta en vain haluaisi sitä mainiota muksua elämääni. Ja jotenkin ei vaan mene perille, että se vaan on olemassa ja tulee aina olemaan. Omakin elämäni olisi paljon ruusuisempaa, jollen ottaisi asiasta kamalaa stressiä ja ahdistusta. Mutten osaa lopettaa sitä. Pitäsi saada jotenkin ajatukset uusiksi... "Lapsiviikonlopun" lähestyessä ajattelen automaattisesti, että voi helvetti, taas se tulee ja taas on koko viikonloppu ja vapaa-aika pilalla. Voisi vaikka ajatella, mitä kaikkea kivaa voisi tehdä, miten lapselle saisi kivan viikonlopun ja vaikka opetettua jotakin uutta. Tuohan se itsellekin hyvää mieltä ja oloa, kun saa toiselle hyvän mielen.
Jotenkin yhdistän lapsen äidin, mieheni exän hyvin voimakkaasti lapseen. Ihan kun lapsi olisi se nainen. Joskus olen ajatellutkin, että hitto kun pitää jotai exän puolikkaita täällä katella. Vaikka eihän se niin ole. Onhan äiti ja poika kaksi eri ihmistä! Jatkuvasti jankkaan mielessäni: ex-naisen lapsi, ex-naisen lapsi, ex-naisen lapsi.
Onhan se miehenkin lapsi. Sekään ei jotenki mene perille. Tuntuu, etten edes halua ymmärtää. Siis ei jotenki vaan halua ymmärtää eikä hyväksyä sitä. Vaikka toisaalta haluaa todella paljon tilanteen muuttuvan ja pakko sen on muuttuakin, mikäli tätä suhdetta haluan jatkaa.
Ja olen koittanut ajatella tilannetta myös toisinpäin. Olishan se ihan hirveetä, jos itsellä olisi pieni lapsi ja mieheni inhoaisi häntä ja tavallaan syyllistäisi minua siitä, että haluan nähdä lastani tai että minulla ylipäätään on lapsi. Aivan hullu tilanne. Mies ottaisi minut tietäen ja hyväksyen tilanteeni, mutta kun olen jättänyt vanhan työni, harrastukseni, elämäni ja muuttanut miehen luokse, hän alkaisikin kapinoida lapseni olemassaoloa vastaan. Sellainen tilanne on nyt miehelläni. Ja harmittaa niin vietävästi, että saan hänelle pahaa oloa tällä omalla ongelmallani. Varmasti hänellä on hankalaa muutenkin, kun näkee poikaansa niin harvoin, eikä oikein tiedä hänen elämästään muuta kun mitä sitten kaksi kertaa kuukaudessa näkee.
Olen myös miettinyt, että jos olisin aina pois ne viikonloput, jolloin poika on meillä, mutta ei sekään oikein mikään ratkaisu ole. Mies ei sitä halua, enkä oikein itsekkään, koska ei se ongelma häviä siten. Ja hankalaa ja typerää olisi vältellä koko elämän hänen lastaan.
Olisi pystyttävä lopettamaan asioiden liioittelu, kärjistäminen ja lisäinhon lietsominen päässään. Onko sillä todella niin suurta merkitystä, ettei meidän ehkä tuleva lapsi ole miehelle se esikoinen? Jotenkin sitä naisena pelkää tai ei pelkää, mutta ei tunnu hyvältä ajatus, että itse on vauvan kanssa peukalo keskellä kämmentä ja mies hoitelee hommat vanhasta tottumuksesta. Vaikka onhan 11 vuotta pitkä aika, eikä pojan syntyminen ole miehelle ollut mitään "onnenaikaa". Ja varmasti jokainen lapsi ja jokaisen syntymä on aina yhtä ainutlaatuinen juttu. Oon vaan niin suunnattoman surullinen ja ehkä vihainen siitä, että mies on jo kokenut sen toisen naisen kanssa. Vaikka onhan meillä jokaisella oma menneisyytemme, ex-miehet ja naiset. Onhan totta sekin, että pojan tuosta kasvaessa, ei tarvitse aina pojan äidin kanssa sopia ja soitella, poikaan liittyvistä asioista. Exän yhteydenotto saa niin suuttumaan, vaikka pakkohan sen on soittaa ja tietää, millin poika tulee ja lähtee.
Hyvä näkökulma oli, että ajattelisin pojan haasteena. Olisin vähän niinkuin opettajana. Opettaisin omia tietoja ja taitojani. Sitten taas tulee kieroon mieleeni, etten halua jonkun akan lapselle opettaa mitään, mitä se minua liikuttaa, mitä se osaa tai ei osaa. Voisin kuitenkin vaikka ystävilleni opettaa asioita. Pitäisi oppia ajattelemaan poikaa ehkä pienenä ystävänä oli sillä sitten äitinä mikä akka hyvänsä.
Joku taisi kysyä miehen ikää.. Hän on 30-vuotias. Reippaasti siis vanhempi kuin minä ja aika paljon enemmän elämää nähnyt.
Kysyttiin myös, olenko ollut tietoinen "koko paketista". Olen ollut, mutten ole ymmärtänyt sitä. Siis en osannut ajatella läheskään asian kaikkia puolia, enkä varmasti osaa vieläkään. Joku myös ehdotti, että lähtisin pojan kanssa kahdestaan ulos. Ollaan me oltu. Ollaan käyty mm. kaupassa, uimassa, katottu piirrettyjä miehen ollessa töissä muutaman tunnin. Kahdestaan sujuu hieman paremmin, koska mun yksinkertasesti on pakko puhua pojan kanssa, vastailla hänen kysymyksiin ja kuunnella juttujaan. Kaupassa olen kysynyt hänen lempiruokaansa ja ollaan sitten laitettu sitä ja ostettu muita herkkuja. Olen myös joskus itse ehdottanu, että kaikki kolme katsottais jotain piirrettyä, lähdettäisiin jonnekkin ulos tai askarreltaisiin jotakin yhdessä, on poika joskus ollut sylissäkin ja joskus hänen nukkuessaa olen ohi kulkiessani silittänyt hiuksia.
Välillä tuntuu, että kyllä tää tästä ja olisi poika voinut olla vielä muutaman päivän pidempään. Sitten taas kaikki on liikaa, enkä halua kuullakkaan koko pojasta. Emmä halua sisimmissäni mitään pahaa sille lapselle... ;-(
Helkkarin ristiriitaista käytöstä pojallekin. Joku sanoi, että poika on vaarassa. Itse en kyllä suoranaista vaaraa näe. En yritä mitenkään erityisesti tehdä pojalle selväksi, etten pidä hänestä. Hän ei näe muuta kuin "hiljaisuuteni". Kyllähän me kolmistaan kaikkea tehdään ja kaikkialla käydään, mutten juurikaan ole "läsnä". En käyttäydy mitenkään agressiivisesti tai vihaisesti ja pojan kysyessä minulta jotain, vastaan hänelle, tosin mahdollisimman lyhyesti. ("hyvänä" päivänä ehkä pidemmälti).
Toki ihminen aistii, jollei hän ole tervetullut ja varmasti poikakin aistii kireän ilmapiirin. Tähän asti ainakin on todella mielellään tullut ja usein toivoisi voivansa jäädä pidemmäksikin aikaa. Ei kai hän oloaan niin kamalan epämieluisaksi sitten tunne. Voi olla, että pitää minua vaan hiljaisena ja omissaoloissaan viihtyvänä hyypiönä.
Tiedän, että olisi syytä alkaa kiireesti ottaa jonkinlaista auktoriteetin omaavaa aikuisen roolia, mikäli sellaista mielii saada. Itsehän pulassa olen, kun poika kasvaa eikä minulla ole minkäänlaista aikuisen asemaa.
Meillä on miehen kanssa ollut puhetta omistakin lapsista. Ajateltiin vuoden päästä alkaa yrittämään. Mies uskoo, että asia muuttuisí minulle helpommaksi, jos olisi oma lapsi hänen kanssaan.
Voi olla.. Sitten ei ehkä olisi sellaista oloa, että tarvitsisi leikkiä kotia hänen ja ex-naisensa lapsen kanssa. Enkä olisi niin katkera siitä, että hänellä on lapsi jonkun muun kanssa.
En tiedä.
Tai sitten voi tulla jotain uusia sekoomisia.. "ton lapsen kanssa sä kyllä sitä ja tätä, muttet tän meidän lapsen kanssa mitään. taitaa se olla sulle rakkaampi lapsi. jne." En usko niin käyvän, mutten kyllä uskonut näinkään käyvän. Pitää tämä tilanne kyllä saada rauhoittumaan ennen kuin lapsia tehdään.
Kaipaan edelleen niitä positiivisia näkökulmia... Mitä hyvää lapsi tuo elämääni/elämäämme?
On hienoa, että pohdit asioita noin analyyttisesti ja rehellisesti. Ihailen sitä, että pyrit toimimaan tilanteessa oikein, vaikka se onkin sinulle vaikeaa.
Minusta tuntuu, että jos ajattelee asia täysin biolgiselta kannalta, kokemasi tunteet lasta kohtaan ovat hyvinkin "luonnollisia". Esi-isämme ja -äitimme epäilemättä tappoivat surutta edellisen kumppanin jälkeläiset, jotta nämä eivät kilpailisi niukoista elinmahdollisuuksista. Eläimen vinkkelistä siinä ei olisi mitään väärää: syö tai tule syödyksi.
Ihmisen kehitys lapsesta aikuiseksi on kasvamista itsekeskeisyydestä jonkinasteiseen altruismiin. Pikkulapsi on brutaalin itsekäs ja narsistinen.
Minusta tuntuu, että sinä olet sisäistänyt sen, mihin pitäisi pyrkiä, mutta matkasi on kesken. Olet vielä kehittymätön tunteissasi ja rakkaus on sinulle jonkinlaista yksinoikeutta ja omistamista: "Mine, all MINE!"
Tuo "kakara" on sinulle kilpailija isänsä rakkauden suhteen. Jo se, että koet lapsen kilpailijana kertoo, millä tasolla emotionaalisesti olet.
Terve aikuinen suhtautuu lapseen suojelevasti - ei samanvahvuisena kilpailijana. Kuulostat näet aivan kateelliselta sisarukselta, joka taistelee vanhemman huomiosta. Olettehan ikännekin puolesta aika lähellä toisianne. Sinä olet ikään kuin 12 vuotta vanhempi isosisko etkä aikuinen äitipuoli.
En osaa neuvoa, miten kasvaisit yli tuosta. Ehkä aika ja sen mukana karttuva ikä ja ymmärrys auttaa. Minusta et ole vielä kypsä tuohon tilanteeseen ja suhteeseen.
Olen sua vanhempi, lapseton nyksä, mutta yhtäläisiä tunteita valitettavasti löytyy...tosin en voi sanoa inhoavani mieheni lapsia. Kun huomaan, kuinka he musta tykkäävät ja kaipaavat muakin?:)niin miten voisin inhota. No way.
Kun laittaa hynttyyt yhteen miehen kanssa, jolla jo perhe-elämää takana, niin eipä sitä monikaan tajua alussa, että joutuu tavallaan tyytymään osaansa "valmiiksi perustetussa perheessä". Ja se ei siitä mikskään muutu! Ne lapset on ja pysyy. Ja jos meinataan olla yhdessä loppuelämän, niin itselle ei tule koskaan mahdollisuutta siihen iki-omaan perheeseen. Vaan siinä on valmis pohja tehtynä, ja joko sopeudut ja tyydyt osaasi "kakkosena" (näin minä ainakin koen..) tai sitten lähdet pois.
Olen myös monesti pakannut mielessäni jo tavaroita, että en enää jaksa. Mutta sitten asiat siirtyy taas taka-alalle ja kaikki on hyvää ja seesteistä kunnes taas putoan voimattomana pohjalle. Meillä ainakin niin kauan on kaikki hyvin, kun en näytä ja puhu ikävistä tunteistani miehelle. Välillä vaan on nostettava kissa pöydälle ja puhuttava! Mutta ymmärrettävästi miehestä tuntuu tosi kurjalta, kun kärsin hänen menneisyytensä takia. Ja kun sitä mennyttä ei prkl voi muuttaa...
Tosta, mitä tulee yhteiseen lapseen, niin ajattelen aivan samoin. Eli se rassaa, kun tietää et toinen on jo kokenut odotusajat ja vauva-ajat sen egsän kanssa ja ite on vielä aivan aloittelija noissa. Kaikki ois ihan uutta ja ihmeellistä -paitsi miehelle:( Ja tulishan siinä ehkä pakostikin tilanteita, et mies sanoo ihan vilpittömästi esim. että sillon kun exän kans sitä ja tätä, niin me vauvan kans toimittiin näin ja näin ym. mukavaa. Varmasti mua ainakin loukkais kuulla noita. Olen vaan niin saamarin herkkä, anteeksi...
On käyty perheterapeutit, yksin ja yhdessä, mut ei mulle niistä ole pahemmin apua ollut. Olen myös kauhee kelailija, ja oon ajetellu että elämässä pääsis niiiin paljon helpommalla jos ei ajattelis ja analysois näin paljon:)
Koitetaanpa jaksella!
Itse olin umpirakastunut mieheen, jolla oli pieni lapsia ja suhteet exään solmussa. Huono tilanne exän kanssa aiheutti miehessä valtavaa ahdistusta eikä hän olisi tarvinnut yhtään lisäahdistusta minun puoleltani. Suhde sitten kariutuikin aika pian - minusta ei ollut "äitipuoleksi". Panikoin kamalasti sen lapsen vuoksi ja käyttyäydyin epäkypsästi, vaikka yritinkin piilottaa tunteeni. Omat voimakkaasti negatiiviset tunteet tulivat itsellenikin yllätyksenä - enkä suoraan sanottuna enää lähtisi moiseen yritykseen.
Ystäväni on ollut kuitenkin monta vuotta yhdessä miehen kanssa, jolla oli kaksi lasta aiemmasta liitosta. Välillä ystävänikin sanoi samaa, että "on niin ihanaa miehen kanssa, ja sitten ne kakarat tulevat". Nyt lapset ovat tosin jo teini-ikäisiä, ja tilanne on ilmeisesti paljon helpompi. Mutta ystävänikin oli yllättynyt, kuinka vaikeaa oli sopeutua lasten olemassaoloon, ja sanoi myös, ettei varmaan enää lähtisi suhteeseen miehen kanssa, jolla on lapsia. Tosin ei hän kyllä sanonut vihaavansa miehen lapsia, mutta häntä rassasi eniten ymmärtääkseni se, että lasten kanssa myös ex-nainen on läsnä elämässä ja vaikuttaa koko ajan aikatauluihin, raha-asioihin yms. Yksi ongelma on myös, että mieheltä ei saa tilanteeseen tukea vaan nainen kokee joutuvansa pähkäilemään ongelman kanssa yksin.
Mielestäni ensimmäinen kirjoittaja sanoi hyvin, että sinun ei pitäisi olla lapsen kilpailija - ja se että koet noin voimakkaasti, on merkki siitä, että et ole tarpeeksi kypsä tähän tilanteeseen ja suhteeseen. Tuntuu, että sinun pitäisi saada vertaistukea jostakin ja uusia näkökulmia omille ajatuksillesi. Toivotan kovasti tsemppiä, mutta aika suuri työ sinulla on edessäsi.
Uusperheellisten keskustelupalsta jossa näitä tunteita on koettu laidasta laitaan ja niistä keskustellaan ihan niiden oikeilla nimillä.
Tervetuloa!
Vaatii rekisteröitymisen.
http://www.uusionni.net/uusionni/
lapset voivat huonosti, jos tuollaista hirveyttä on enemmänkin.
Tajutkaa nyt hyvät ihmiset, että miehiä ja naisia otetaan ja jätetään, mutta lapsia saadaan. Lapset joutuvat kantamaan vastuuntunnottomien aikuisten aiheuttamia taakkoja vielä sittenkin, kun ko. aikuiset kasvattavat jo koiranputkea.
Ei pidä haukata liian isoa palaa. Ja jos on haukannut, se on nieleskeltävä tai syljettävä pois, muuten tukehtuu puppuunsa.
joka tekee sinut noin onnettomaksi. Lähtötilanne on jo väärä jos tunnet joutuvasi kilpailemaan olemassaolostasi eikä varmasti nuo negatiivisetkaan fiilikset muuta kuin pahene. Suhde on viimeistään silloin pilalla kun isä huomaa tunteesi.
Ei varmasti ole kiva erota mutta mitä hyvää tuossa tilanteessa enää on. Lapsi on lapsi eikä sitä pysty häivyttämään ja jos tunteesi käy noin kovilla ja olet selvästi onneton siinä pitää vaan ottaa elämä omiin käsiin. Emme elä täällä määrättömästi ja sitä elämää on turha haaskata vihaan. Olet niin nuori että löydät vielä helposti lapsettomankin miehen.
Itse kävin elämän ja kuoleman taistelun miehesi iässä sairauden kanssa ja huomasin sen miten tätkeä jokainen päibvä elämässä on. Jos elää katkeruudessa ja pahassa mielessä ei elämänlaatu ole hyvää ja sinusta tulee valitettavasti vain vanhempana katkera..
Itse tuntuu myös pahalta sillä minulla on lapsi ex miehen kanssa joka kokee etällä ollessaan samantyyppistä inhoamista mitä valitettavasti siellä ei edes pystytä peittämään. Mieti miltä minusta tuntuu äitinä kun omaa rakasta lasta inhotaan ja minun on hänet sinne pakko päästää.
ja verta inhoat noin kovasti. Et todellisuudessa siedä miestäsikään. Tosirakkaus herättäisi lämpimiä tunteita sitä olentoa kohtaan, joka on saanut alkunsa sillä nimenomaisella vehkeellä, jota kuvittelet haluavasi sisääsi.
Toimi nopeasti, ennen kuin ehdit pilata lapsen elämän kokonaan. Olet vielä nuori ja saatat normalisoitua, kunhan vaihdat maisemaa. Jos jäät levittämään myrkkyäsi, sinua inhoaa pian sekä isä että poika.
minä en ainakaan rakasta mieheni lasta, vaikka miestä rakastankin ( ja sitä hänen vehjettään...)!
Eikä lapsi herätä minussa lämpimiä tunteita kiukuttelullaan ja jankkauksellaan.
Tosin pakko häntä on sietää, kun samassa huushollissa asutaan, mutta ei se rakkaus mieheen automaattisesti tarkoita rakkautta hänen (ja jonkun minulle vieraan ihmisen) lapseen!
Asiallisesti ja aikuismaisesti voi käyttäytyä lasta kohtaan ilman rakkauttakin.
ole vahvalla pohjalla. Jos rakastaisit todella miestäsi, et voisi olla rakastamatta myös hänen lastaan. Lapsi on kuitenkin miehellesi oma lapsi, sinä vain nainen, joka voi joskus olla hänen seuraavalle naiselleen yhtä vieras tai vielä vieraampi kuin lapsen äiti sinulle nyt.
Ei mikään ihme, jos lapsiparka reagoi kiukuttelulla ja jankkauksella tunnekylmyyteesi.
Olen pahoillani niiden monien lasten puolesta, jotka isänsä virhearvion takia joutuvat kärsimään happamasta äitipuolesta tai vastaavasti äitinsä virhearvion takia joutuvat kärsimään tympeästä isäpuolesta.
Kunpa me veronmaksajat jaksaisimme maksaa kaikesta tuollaisesta sekoilusta koituvat kustannukset räjähdysmäisesti paisuvien erityisopetustarpeiden, lasten psykiatrisen hoidon, huostaanottojen ja monien muiden lasten häiriintymisestä johtuvien menoerien muodossa.
..oot varmaan enkeli ja marttyyri.
Ainakin luulet tietäväsi kaiken!
Lapsi on VIERAS ihminen. Ei sitä niin vaan voi yhtäkkiä rakastaa vierasta mukulaa..
Ajan kanssa voip olla mahdollista, mutta ei sekään oo niin vaan selviö.
Ehkäpä ei koskaan tunne lämpimästi, mutta kyllä mun mielestä toimeen voi hyvin tulla.
Näin meillä.
minä ihan kaikkea tiedän. Ainakaan sinulla ei ole mitään edellytyksiä näiden muutamien viestien perusteella esittää tuollaista arviota.
En ole myöskään enkeli enkä marttyyri. Olenpa vain tavallinen kolmen lapsen äiti, joka aikoinaan teki päätöksen, että omat päähänpistot ja tunnemyrskyt on alistettava lasten ja koko perheen hyvinvoinnille. Mieheni on ilmeisesti tehnyt saman päätöksen. Perheemme on pysytellyt yhdessä, välillä hammasta purren, ja lapsemme ovat saaneet kasvaa aikuisiksi biologisten vanhempiensa kanssa. He ovat nyt kaikki jo aikuisia ja antavat työpanoksensa ja verorahansa hyvinvointiyhteiskuntamme ylläpitoon, samoin kuin minäkin.
Eivät he ole pumpulissa kasvaneet, mutta ainakaan heidän ei ole tarvinnut joutua kummankaan vanhempansa uuden kumppanin ilkeilyn ja vainon kohteeksi eikä heittopusseiksi heidän ihmissuhdesotkuissaan.
Puhutaan paljon lasten oikeuksista ja säälitään köyhien maiden vähäosaisia lapsia. Sitten kuitenkin täällä Suomessamme harjoitetaan kuvatunlaista lapsen henkistä pahoinpitelyä ja kidutusta.
Ottakoon jokainen, joka on lapsen maailman saattanut, vastuun lapsestaan ja varokoon saattamasta häntä moisten luonnevikaisten hirmujen uhriksi. Tai otettakoon lapsi huostaan, ellei hänenelle pystytä kotioloissa takaamaan normaaleja ihmissuhteita.
käyttäytymistä ja hyvän tahtomista sen toisen lapselle myös. Ei kai kukaan kenenkään sukulaisensakaan lapsille tai vaikkapa naapurin lapsille pahaa tahdo, eikä heitä silti sillä tavalla rakastakaan, että rakkaudesta voisi puhua.
Välittää voi, ja voi olla aikuinen, joka ei alennu lapsen tasolle kiukuttelemaan ja jankkaamaan, kuten taas lasten ikään kuuluukin aina välillä tehdä. Miksi pitäisi edes kuvitella olevansa asemassa, jossa tulisi rakastaa? Eikö voisi ajatella olevansa kuin esim. päiväkodin täti, joka kyllä huolehtii ja välittää ja jaksaa olla aikuinen ja kärsivällinen, eikä silti rakasta. Älkää odottako itseltänne sellaista, mihin ette edes kykene.
Lapsi on miehen sukulainen, siinä missä ovat hänen vanhempansakin. Ette kai te miehen vanhempiakaan vihaa ja inhoa? He ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat ja tulevat aina olemaan osa miehen elämää.
Välittämisellä ja huolenpidolla autatte lasta kasvamaan täyspainoiseksi aikuiseksi, joka pärjää omillaan ja tulee toimeen maailmassa. Inholla ja pahalla taas voitte auttaa lasta siihen, että em. ei onnistu, ja sitten onkin lapsonen paljon pidempään kiinni siinä isässään, jonka niin kovasti haluatte vain itsellenne.
Parisuhteen rakkaus on täysin eri asia kuin sukulaisten rakkaus ja rakkaus omiin lapsiin. Ette missään tapauksessa koskaan voi olla siis kilpailijoita, vaan voitte olla aikuisia kumppaneita, jotka jakavat ainutlaatuisen rakkauden toisen aikuisen kanssa. Ei sille ole muita kilpailijoita kuin esim. muut aikuiset jotka paikkaanne havittelevat. Lapsi ei sitä paikkaa voi viedä. Lapsi ei ole kilpailijanne.
Miehen lapsi on miehen sukulainen. Ei siis mikään vieras. Varsinkaan kun hän vielä välillä asuu kanssanne.
ethän nyt oikeasti ole sitä mieltä, että lapsille olisi parempi, että vanhemmat pitkin hampain pysyisivät yhdessä, rakastamatta enää toisiaan tai ehkä jopa kärsien henkisestä tai fyysisestä väkivallasta?
Työskentelen psyykkisesti sairaiden lasten kanssa, ja valtaosa heistä tulee ns. ydinperheistä! Että se siitä teoriastasi!
Kyllä uusperhekin voi olla onnellinen, itse ainakin asun sellaisessa! Ja riittävän onnellisia ollaan kaikki, vaikken mieheni meillä asuvia lapsia rakastakaan kuin omiani!
sitä mieltä, että lapsille on parempi, että vanhemmat pysyttelevät yhdessä. Rakkaus, kuten muutkin tunteet, muuttaa muotoaan ja usein tulee ja menee, kuten kokemuksestanne ja puolisonne kokemuksesta tiedätte, mutta perheen pitäisi kestää yhdessä siihen asti, että lapset pystyvät huolehtimaan itsestään.
Kovin kevyet ovat perusteet, joilla "teoriani" kumoat. Luulisi, että ammattilaisella on painavampaakin sanottavaa tai että hän ainakin tietäisi sen, että ainoata oikeata ja lopullista totuutta ei tästäkään asiasta ole olemassa.
Väkivalta on rikos, johon on puuttuttava viranomaisteitse. Väkivaltaisuus on luonteenpiirre, joka kaipaa hoitoa. Kumppanin vaihtaminen on vain laastarin laittamista mätäpaiseen päälle.
minunkin olisi aikanaan pitänyt kestää miehen hakkaamista ja ryyppäämistä ( alkoi ollessani raskaana!)ja ottaa se riski, että mies joku päivä hakkaa minut kuoliaaksi lasten nähden?
Luuletko, ettei käyty kaikkia mahdollisia perheneuvoloita ja muita läpi ja puhuttu, puhuttu, puhuttu... Mutta kun mies ei mielestään tehnyt mitään väärin, kun löi "kotona laiskottelevaa" akkaa! (opiskelin, hoidin lapset ja kaikki kotityöt)
Ihan niin marttyyriksi ei mielestäni kenenkään pidä ryhtyä!
Enkä toki väitä, että kaikki psyykkisesti sairaat lapset tulevat ydinperheistä, vaan kumosin sinun väitteesi siitä, että uusperheet ja avioerot aina aiheuttavat lasten pahoinvointia! Uskon, että sinäkin tiedät, että psyykkiset sairaudet ovat myös biologinen juttu, jonka laukaisemiseen saattaa elämänmuutokset vaikuttaa.
Mutta elä sinä liitossasi, ja oli siinä rakkautta tai ei, toivon, että olet valintasi kanssa onnellinen tai ainakin elämääsi tyytyväinen.
viestini väärin vahingossa tai tahallasi?
Jos näit siinä kehotuksen, että sinun olisi pitänyt kestää miehesi hakkaamista ja ryyppäämistä, en voi muuta kuin ihmetellä, mistä moinen tarkoitushakuisuus kertoo.
Teitkö poliisille tutkintapyynnön miehesi väkivaltaisesta ja uhkaavasta käytöksestä?
En luule mitään sinun avioliitoistasi. Omani pidin koossa, mikä ei ollut aina helppoa eikä hauskaakaan, mutta se kannatti. Voin sanoa, että se oli myös taloudellisesti kannattava ratkaisu sekä perheemme jäsenille että yhteiskunnalle.
Itse olen siinä elämänvaiheessa, että voin tehdä jo ja taas ratkaisuni ilman, että joudun miettimään, miten ne lapsiini vaikuttavat. Eivät ne ainakaan enää heidän lapsuuteensa vaikuta.
Olen pelkästään iloinen ja kiitollinen siitä, että kukaan lapsistani ei joutunut heittopussiksi aikuisten valtataisteluihin eikä varsinkaan ventovieraitten uusien kumppanien mielialanvaihteluitten armoille. Kun tämänkin palstan viestejä luen, tulen yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että tein oikean ratkaisun.
lapsi vie rakkauden, että saa kaiken huomion eikä sinulle jää yhtään? Mustasukkaisuus ja kateus minullekin tuli ensimmäisenä mieleen, kuin kahden lapsen kilpailu asemasta ykkösenä.
Eipä tuohon ole paljoakaan sanomista, koita ajatella että lapsi tuo elämääsi, erilaista näkökulmaa.
Olethan tavallaan pentu itsekin, hiukan epäkypsä ja ajattelematon, mikä ei ole puolustus. Koita kasvaa aikuiseksi, sillä kun mies huomaa pentumaisuutesi voi suhde olla ohi ennenkuin huomaatkaan
..ettei sitä ymmärrä kukaan muu kuin itse samassa tilanteessa oleva.
Musta on hienoa, että uskaltaa kertoa miltä tuntuu. Vaikkakin kaikki ei aina oiskaan "kivaa ja fantsuu yhtä suurta perhettä".
Mulla hieman sama tilanne. En tosin inhoa lapsipuoltani. En vaan osaa sen kanssa olla.
En oo koskaan oikeen tajunnut lapsia.
Enkä VOI SILLE MITÄÄN..
Mun lapsipuolta on jo muutenkin vaikea lähestyä. Ei vastaa, kun puhutellaan. Ei tervehdi tavatessa. Ei oo kuulevinaan, kun minä pyydän tekemään jotain. Ei tykkää ruuasta. Ei vaatteista. Ei haluu tehdä, ei haluu olla, ei haluu mitään-- möllöttää vaan..
Oon yrittänyt puhua miehelleni. Hän menee mykäksi. Ei puhu.
Ja seuraavana päivänä kaiken pitäs olla taas "ihan ok"..
Ongelma ei ratkea. Se siirtyy, kun mies ei itse halua puhua asiasta.
En tiedä mitenpäin mun pitäs olla tai mitä mun pitäs tehdä enää!
Taas kerran otin asian eilen puheeksi.
Mies vaihtoi puheenaihetta ja pussasi ja hyvitteli.
Mä sitte itkin puoli yötä pahaa oloani.
Ahdistaa.
Ja ihan turha kenenkään sanoa: ota tai jätä, oma valinta!
Kyllä mä olen lähtemistä ajatellut.
Oiskin vielä suht helppoa, mutta kun todella tätä miestä rakastan ja haluan hänen kanssaan olla.
Huokaus.... .............aika auttaa?
että lapsi isänsä kaltainen. Molemmat möllöttää kun puhutaa. Sukuvika..
....kun muutettiin yhteen, ajateltiin että kaikki vaan "lipuu kohdalleen".
Rakastettiin(ja rakastetaan edelleen)toisiamme. Tulin lapsen kanssa hyvin juttuun. Mukava tyttö.
Reilu puoli vuotta meni suht-koht kivuttomasti. Pieniä ongelmia alkoi kuitenkin ilmetä.. ..lapsi alkoi osoittaa mieltään. Ei enää äkkiä puhunutkaan minulle, kuin satunnaisesti..käänsi selän, ei ollut kuulevinaan kun minä puhuin, "etuili" minua ruoanotto vuorossa..ym. ym.
Sanatonta viestiä, että en kuulu joukkoon.
Arempana komentajana en uskaltanut puuttua tilanteeseen vaan odotin, että isä tajuaisi..
..miehet. Ei tajunnut ennenkuin otin asian puheeksi. : )
Yhteinen juttutuokio, jossa kuunneltiin myös lasta auttoi. Samalla tehtiin selväksi, etten todellakaan katoa kuvioista vaikka mököttäisi kuinka- vaihtoehtoa ei siis annettu.
Myöhemmin selvisi, että lapsen äiti ja hänen uusi miehensä olivat lapsen kuullen puhuneet minusta ja miehestäni tyyliin:"ei tuu kestämään.."
Ihmekö tuo, jos mukula alkoi kohdella kuin ilmaa..
Nykyisin tullaan toimeen loistavasti.
Voi voi kun elämä potkii munille..
Mikä loppupeleissä inhoni aiheuttaa. Tässä taannoin kun mieheni soitti pojalle ja kyseli tämän kuulumisia, ei minua häirinnyt lainkaan. Hetken päästä pojan äiti soitti perään, vaati taas rahaa ja ilmoitti, ettei olekaan kotona silloin kun pojan olisi määrä lähteä meiltä vaan meidän on pidettävä poikaa vielä yksi päivä. Silloin tuntui taas, että alan näkemään punaista ja kirosin mielessäni koko vekaran olemassaoloa.
Aluksi poika ei aiheuttanut minulle mitään ongelmaa. Odotukseni äidin suhteen olivat positiiviset ja elättelin toivoa, että voisimme yhdessä istua kahvikupun ääreen ja edes hieman tutustua toisiimme ja vaihtaa ajatuksia. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei nainen voinut edes katsoa minuun eikä tervehtiä. Kaiken huippu oli kun pojalla oli juhlat, jonne mieheni kyllä kutsuttiin ja ilmoitettiin, etten minä ole tervetullut. Siitä lähtien on tilanne muuttunut huonompaan suuntaan ja aloin ajatella, minkä helvetin takia mun pitäisi hyväksyä tuollaisen eukon kakara, olla sille hyvä, tuhlata siihen rahojani, hermojani, aikaani, siivota sen jälkiä jne. ja lapsi alkoi tuntua todella vastenmieliseltä. Joo-o. Tiedetään, ettei lapsen vika. Ei auta.
Kerran olen kysynyt naiselta suoraan, mikä hänen ongelmansa on ja kertonut hänen käyttäytymisensä vaikuttavan voimakkaasti suhtautumiseeni hänen lapseensa. Sitä vaan ihmeteltiin että, miten se lapseen vaikuttaa. Kyllä se vaan vaikuttaa, onko se jonku kusipään, joka yrittää sotkea elämääni, lapsi vai jonkun siedettävän ihmisen lapsi.
Jotenki tää koko touhu on nyt paisunut sellaisiin mittoihin, että vaikea enää itsekään ymmärtää, mikä se perimmäinen syy lapsen inhoamiseen voisi olla.
Nyt kun asia on aiheuttanut niin paljon mielipahaa, ahdistusta ja riitaa mieheni kanssa, on siitä tullut todellinen tabu.
Te jotka olette kertoneet kokeneenne jotain vastaavaa tai olette suunnilleen samassa tilanteessa, kertokaa oma tarinanne. Mikä on lähtötilanne? Miten käyttäydytte lapsen läsnäollessa? Oletteko poissaolevia? Onko jokin asia auttanut? Osallistutteko yhteisiin asioihin lapsen kanssa? Mitä miehenne ajattelee asiasta? Entä suhteet lapsen äitiin? yms.
Hirveästi te kaikki paasaatte iästäni. Se voi varmasti olla yksi syy ajatuksiini ja käytökseeni. Olen kuitenkin lukenut ja kuullut paljon myös ns. "keski-ikäisistä" ihmisistä, niin miehistä ja naisista, joilla on sama ongelma. Uskon, että syy voi olla vaikka ihan luonteessa. Jotkut hyväksyvät jotkin asiat paremmin kuin toiset.
...olet oikeilla jäljillä tuossa, että myös lapsen vanhempi (ellet tule toimeen hänen kanssaan)vaikuttaa tunteisiisi lasta kohtaan, ei siis vain miehesi ja miten teidän elämä kolmistaan sujuu vaan myös se miten sinulle perheeseesi kuulumaton lapsen biologinen äiti taustalla vaikuttaa.
En nyt tarkoita että aina lapsen äiti, voi olla lapsen biologinen isäkin, tapauksesta riippuen varmasti pystyvät häiriköimään yhtälailla.
Minulla on näin (lapsen äiti "haluaa" olla hankala) ja tunnistan itsessäni useita samoja tunteita lasta/lapsia kohtaan, olen sinua huomattavasti vanhempi, joten en myöskään usko että ikä selittää kaikkea.
Se että (tässäkin tapauksessa) äiti tavallaan "häiriköi" meidän elämää, saa minut miettimään mitähän sitä taas on tällä kertaa tulossa, aina kun pitää lasten asioita järjestellä tai ovat meille tulossa. Keskenämme meillä menee hyvin ja on kivaakin, mies minä lapset.
Ei minustakaan ole realistista odottaa että se uusi aviopuoliso automaattisesti "rakastuu" puolison lapsiin, sen sijaan asiallista on odottaa tältä uudelta puolisolta aikuista käyttäytymistä suhteessa lapseen, kärsivällisyyttä ja "vastaantuloa".
Yhtä asiallista on odottaa, että lapsen vanhempi, jolla tämä uusi puoliso on, ottaa myös tätä uutta puolisoa huomioon ja yrittää ajatella asioita myös tämän kannalta, sitoa ja ottaa mukaan yhteiseen "perheeseen".
Ihan vapaaehtoista on valita ihminen jolla on jo lapsia ja ihan yhtä vapaaehtoista on tämän "lapsia omaavan" ihmisen tuoda yhtälöön uusi kumppani. Asiat eivät suju itsestään, kaikilta osapuolilta vaaditaan joustamista ja kompromisseja, eikä se mene niin että sopeutuminen tapahtuisi vain sen "uuden" ihmisen kustannuksella.
Ja asiallista on odottaa biologiselta äidiltä aikuista suhtautumista ex-kumppaninsa uuteen perheeseen ja parisuhteeseen. Ei niin että lapsen nimissä voisi käyttäytyä miten vain. Soittaisitko ja tekisitkö asioita samalla tavalla, jos lapsi olisi esim. "hoidossa ystävällä". Puhuisitko samoilla sanoilla ja äänensävyllä samoista asioista, vai yrittäisitkö olla vähän kohteliaampi ja huomioonottavampi myös toiseen suuntaan, etkä kiukuttelemalla tehdä kiusaa kuin "loukattu" osapuoli?? "My way or the high way". Ei asioita järjestellä niin kun niistä on sopimassa 3-4 aikuista. Ja ihan niin monta niistä on sopimassa aina, kun uusioperheistä puhutaan. Riippuen siitä mistä ollaan sopimassa.
Biologinen äiti ei sanele yhtään mitään, yhtä vähän kuin uusioperhe sille biologiselle äidillekään. Pystyttekö kompromisseihin? Aidosti? Tai joustamaan vuorotellen? Pidättekö puolenne niin että vuoronne tulee?
Kirjoitit:
"Hirveästi te kaikki paasaatte iästäni. Se voi varmasti olla yksi syy ajatuksiini ja käytökseeni. Olen kuitenkin lukenut ja kuullut paljon myös ns. "keski-ikäisistä" ihmisistä, niin miehistä ja naisista, joilla on sama ongelma. Uskon, että syy voi olla vaikka ihan luonteessa. Jotkut hyväksyvät jotkin asiat paremmin kuin toiset."
Iän kertyminen ei suinkaan tarkoita sitä, että yksilö automaattisesti kehittyy ja kasvaa henkisesti ja emotionaalisesti.
Nuoren ihmisen kehittymättömyys on ymmärrettävää, hänelle ei välttämättä ole kertynyt kokemuksia, jotka olisivat vieneet kasvua eteenpäin. Toisaalta jotkut ovat jo teini-ikäisinä kykeneviä ajattelemaan muutakin kuin omaa etua.
Yksilö, joka juuttuu esimerkiksi katkeruuteen, kateuteen tai itsesääliin voi myös jäädä ns. lapsen tasolle emotionaalisessa. Hänen empatiakykynsä eivät kehity.
Uskon, että osittain on myös kunkin yksilön oma valinta, mitä asettaa päämääriksi elämässään. Joillekuille - ehkä jopa useimmille - riittävät materialistiset tavoitteet, eivätkä he koe kasvua yksilönä mitenkään tarpeelliseksi tai tärkeäksi.
Eli olen kanssasi samaa mieltä siinä, että osittain "vika" voi olla luonteessa.
Lopputulos on silti aivan sama: emotionaalisesti kehittymättömän ja empatiakyvyttömän ihmisen ei pitäisi pyrkiä tilanteisiin, joissa hänen vajavaisuutensa vahingoittaa toisia ihmisiä. Kuten esimerkiksi pienen lapsen äitipuoleksi.
Meillä auttoi tämä: mieheni laittoi rajat jatkuvalle soittelulle ja tukki suun saman tien turhilta arvosteluilta. Sopivat että soittelut jätetään ainoastaan äärimmäistä hätätilannetta varten ja muutoin lapsen asioista keskusteleminen sähköpostitse, jotka mies voi sitten rauhassa hoitaa niin, ettei minun edes tarvinnut kaikesta tietää. Kesälomien ja muiden tapaamissopimuksen vaihtelevien asioiden suhteen mieheni neuvotteli jutut minun kanssani, joista sitten ehdotukset exälle. Exä tuli omine toiveineen vastaan, ja niistä väliltä löytyi kaikille sopiva vaihtoehto.
Perhe-elämämme muutoin kuin mieheni ja exänsä lapsen osalta ei kuulu exälle, mies rajasi tämän selvästi, että ainoat asiat joista keskustelevat, ovat lapseen liittyvät. Muuta ei tarvitsekaan kummankaan tietää toisistaan. Muuttamiset tms. tietenkin, koska ne koskevat lastakin.
Eli miehen itsensä tekemä selkeä rajaus asioista vei meidän elämästämme turhan ylimääräisen hälyn pois, ja asiat alkoivat sujua muutenkin mutkattomammin. Tätä voin suositella lämpimästi, vaikutti paljon meillä positiivisesti. Nyt useampien vuosien jälkeen on muutenkin asiat tasaantuneet, ja tapaamme kyllä lapsen tuomisen merkeissä välillä miehen exää niin että minäkin olen paikalla. Eipä tuo juuri kenenkään muun tapaamisesta paljoa poikkea, ärsytykset ovat hävinneet molemmin puolin pois.
Mietittekö koskaan sitä eronnutta vanhempaa?
Hän on halunnut erota liitostaan, jonka koki huonoksi usein sekä itselleen että lapsilleen. Hän halusi lapsensa pois sellaisesta ilmapiiristä, mikä oli ahdistava ja aiheutti pahoinvointia. Hän halusi aloittaa uuden elämän, jossa kaikki olisi paremmin, sekä itsellään että lapsillaan.
Sitten tulee se ihana rakkaus, jonka kanssa kaikki näyttää upealta.
Kunnes se uusi rakkaus tekee ilmapiiristä aivan samanlaisen kamalan ja ahdistavan lapsille ja eronneelle vanhemmalle.
Miksi laitatte kaiken sen saman läpi uudelleen sen vanhemman ja ne lapset, joiden piti juuri siitä päästä eroon erotessaan?
Älkää tehkö sitä heille, älkääkä itsellenne. Joko ne tunteet on purettava muualle, tai sitten on annettava sen vanhemman lapsineen mennä.
Ei helvettiä helvetin perään kukaan jaksa. Eikä elämä ole sitä varten.
Toiset siis ihan pitävät omana oikeutenaan laittaa uusi kumppaninsa ja tämän lapset uudelleen kaikkeen siihen samaan tunneilmapiirihelvettiin, mikä on edeltänyt eroa.
Kivat teille itsekkäät p**kiaiset!
Kyllä se vain on niin, että ei pitäisi mennä yhteen "lapsellisen" kanssa, jos on sydämeltään niin pieni, että tekee aina vain uudelleen paskaa fiilistä kumppanilleen ja tämän lapsille.
Eikö se ero jo riitä!!
Eikö se jo kerro, että siitä liitosta on turha olla mustasukkainen, siitä exästä vielä vähemmän, ja kaikkein vähiten sitä kuuluu lasten niskaan kaataa. Eivät he sille mitään voi, ketkä heidän vanhempansa ovat.
Onnitelkaa itseänne, teette helvettiä sekä omasta että kerran jo helvetin läpikäyneiden ihmisten elämästä. Ihan itse! Kannattava valinta.
E-R-O-A!
myöhään eikä itse sitä itselleen myönnä. Sinä voisit tutkiskella tai mennä psykologin vastaanototlle kertomaan ongelmistasi, että et hyväksy muita ihmisiä elämässäsi, että olet liian itsekeskeinen ja tunnet olosi turvattomaksi sekä pelkäät muita ihmisiä. Voihan olla että kärsit paniikkihäiriöstä tai olet narsistinen.
Otappa selvää, helpotat omaa sekä muiden elämää. Tsemppiä,mahdollisuutesi uuteen elämään kun ajoissa tunnistaa ja osaa mennä oikeaan hoitoon.
Itselläni on joskus mieheni tytärtä kohtaan samankaltaisia ajatuksia. Kirjoituksestasi itselleni osui silmään juuri se kuinka puhuit miehesi exästä. Oletko mustasukkainen exästä? Kohdistat luultavasti exää kokemasi tunteet suoraan poikaan. Kuten sanoit, välillä on hyviäkin hetkiä, välillä taas niitä "miksi tuon pitää olla täällä kun se akka pääsee viettämään vapaata?". Itse en pidä mieheni entisestä yhtään. Syitä en edes lähde erittelemään. Mutta oletetaan että kaikki lasta kohtaan kokemasi inho johtuu juuri halveksunnasta tms miehesi exää kohtaan. Mikäs olisikaan parempi tapa saada yliote, kuin olla ihana, uskomaton uusi puoliso miehellesi, ja loistava äitipuoli pojalle? Olkoon pikkumainen ajattelutapa, mutta jos siitä hyötyy itse, sekä miehesi poika,yritä tuota =)
vihaavien kannattaa muistaa pari seikkaa:
1) Teillä on paljon yhteistä, mm. sama miesmaku.
2) Edustatte ilmeisesti molemmat miehenne naismakua - pikkumaisuuksinenne ja mustasukkaisuuksinennekin. Miksi hän olisi muuten teidät molemmat valinnut?
3) Entinen vaimo on elänyt miehenne kanssa, jakanut hänen kanssaan elämän tähtihetkiä, mm. nuorta kuumaa seksiä ja lapsen syntymän, ja vaikuttanut häneen monin tavoin. Saatte kiittää osittain häntä siitä, että miehenne on niin ihana kuin on.
4) Niin kauan kuin historiaa kirjoitetaan ja luetaan, entinen vaimo pysyy miehenne rinnalla hänen lapsensa äitinä. Mikään ei saa häntä olemattomaksi. Hänet merkitään jokaiseen matrikkeliin ja elämänkertaan miehenne ensimmäisksi vaimoksi.
5) Kaikilla, varsinkin miehellänne ja hänen lapsillaan, olisi paljon hauskempaa, kun luopuisitte turhasta vihanpidostanne.
En tiedä, olenko mustasukkainen miehen exästä. Aika selväksi on tullut, ettei miehellä ole tunteita sinne suuntaan, mutta ehkä sitä kuitenkin on vähän mustasukkainen.
Kuitenkaan aluksi minulla ei ollut exän suhteen ongelmia ja kuten aiemmin kirjoitin, olin valmis jopa kahvikupin ääreen vaihtamaan ajatuksia ja muutenkin vähän tutustumaan.
Suunnaton raivo sitä naista kohtaan kuitenkin syntyi, kun hän ei ollut valmis tapaamaan, ei puhumaan puhelimessa ja pojan juhliin mies oli tervetullut, minä en yms.
Tuntuu myös, että elellään sen naisen tossun alla. Jos yhdenkin pahan sanan sanoo, niin välittömästi alkaa kiristys rahasta ja siitä, että poikaa pitäisi ottaa enemmän meille.
Suututtaa niin paljon, kun tuntuu, että mieskin hyssyttelee ja yirittää olla mahdollisimman kiltti ja mukava naiselle, ettei tämä vaan ala taas hankaloittamaan elämää. Hirvittävän vaikeaa olla mitenkään päin kun tuntuu, että pitää jotenki alistua miehen exälle. Mitään ei voi sanoo, mitään ei voi tehdä vaikka tekis mieli marssia sen ovelle ja vetää turpaan. Ottaa kovasti luonteen päälle. Tekis niin mieli antaa takas samalla mitalla, mutta kun ei vaan voi.
Emmä tiedä onko se sitten mustasukkaisuutta.. En näe exää uhkana itselleni. On vaan hemmetin raivostuttava ihminen. Mutta eihän se kai koskaan kovin toivottavaa ole, että omalla miehellään on jotain exiä elämässään.
Tosin mies on itse melko mustasukkanen. Nipotusta tullut siitäkin kun olen tavannut ystäviä, jotka olivat minun ja exäni yhteisiä ystäviä. Ehkä sekin vähän luo sellaista ajatusta, että itse en edes voi tavata vanhoja ystäviäni, kun joku saattaa mainita exästäni sanasen ja minun sitten pitäisi hyväksyä miehen kanssakäyminen oman exsänsä kanssa. Huhuh.. On tämä vaan monimutkaista.
Kirjoitat: "Suunnaton raivo sitä naista kohtaan kuitenkin syntyi, kun hän ei ollut valmis tapaamaan, ei puhumaan puhelimessa ja pojan juhliin mies oli tervetullut, minä en yms."
Tästä syntyy se vaikutelma, että vihasi syntyi kun tulit torjutuksi - sinua ei kohdeltu kuin miehesi nykyistä kumppania, vaan kohdeltiin kuin ilmaa. Et saanut sitä kohtelua ja arvostusta miehesi exältä, jota oletit saavasi.
Oletko loukkaantunut, koetko tulleesi kaltoin kohdelluksi?
Miehesi exä ei välttämättä tarkoittanut loukata sinua - hän ei vain ehkä kyennyt kohtaamaan sinua. Ehkä se olisi hänelle liian tuskallista vanhojen muistojen takia, mene ja tiedä.
Kannattaa muistaa, että aina ihmiset eivät toimi väärin siksi, että he haluavat toimia väärin. Vaan siksi, että he eivät kykene toimimaan oikein.Vähän niin kuin sinä nykyisessä elämäntilanteessasi.
Meillä oli myös niin että alkuun ex ei sallinut lapsen tulla meille silloiseen asuntoon. Oli kuulema liian vähän tilaa. (lapsi ei edes osannut omin voimin liikkua). Sitten tuli avautumista siitä ettei lapsi saisi olla minun lähelläni. Ekat synttärit oli niin etten ollut tervetullut. Mieheni tajusi sitten kun asiasta puhuin, että homman tulee olla niin että me, uusi perhe tullaan kokonaisuutena, tai sitten ei tulla ollenkaan. Nyt sitten on ääni muuttunut, nyt oltaisiin oltu kaikki tervetulleita syntymäpäiville, mutta eukko ei silti voi jossain sattumalta tavattaessa sanoa edes hei. Miksi nyksien pitää olla niitä jotka hammasta purren ja kiristellen myötäävät? Kykenen olemaan aikuinen lasten takia, mutta ei se silti siihen katso että meidän pitäisi joustaa ja taipua ja olla myötämielisiä kaikelle mitä ex nyt ikinä suostuu keksimäänkään. Eräs tuossa kirjoitti jotain tyyliin: entinen ja sinä olette molemmat miehesi naismakua edustavia. Jos se ex nyt olisi niin täydellisesti sitä makua edustava, eihän sitä eroa olisi varmaankaan tullut? Taisi kirjoittaja olla juuri joku ex, joka halusi sillä saada kuvan meille nyksille, että he ovat aina se ykkönen. Pah.
"Miksi nyksien pitää olla niitä jotka hammasta purren ja kiristellen myötäävät? Kykenen olemaan aikuinen lasten takia, mutta ei se silti siihen katso että meidän pitäisi joustaa ja taipua ja olla myötämielisiä kaikelle mitä ex nyt ikinä suostuu keksimäänkään. "
Se joustaa, joka on kykenevämpi. Kykenevämpi näkemään olennaiset asiat ja suurimman yhteisen edun. Kykenevämpi ajattelemaan muutakin kuin omaa loukkaantumistaan.
Kykenevämpi käyttäytymään kuin aikuinen.
ilmeisesti minun viestiini.
Korjaan väärinkäsityksesi: sekä minä että mieheni olemme kumpikin ensimmäistä kertaa naimisissa. Olemme olleet naimisissa toistemme kanssa kolmisenkymmentä vuotta. Kummallakaan ei ole muita lapsia kuin nämä yhteiset.
Ykkönen on aina ykkönen, ja veri on vettä sakeampaa. Kannattaa pitää suhteet hyvinä lähisukulaisiin, joihin myös puolison lapsen toinen vanhempi kuuluu.
...olen eri mieltä. Ei tarvitse joustaa yhtään enempää kuin on valmis sitä "sietämään". Ei tarvitse sairastua kiltteyteen vaan siksi että sattuu olemaan "nyksä".
Ei tarvitse elämänsä kustannuksella ryhtyä "marttyyriksi", jos kerran se ex on niin "kamala". On velvollisuus ja vastuu hoitaa hommat siihen malliin, että pystyy elämään elämäänsä tyytyväisenä, ja tekemään tilanteesta ja olosuhteista parhaan mahdollisen.
Puhu miehellesi miltä sinusta tuntuu, missä tilanteissa, miksi. Yhdessä hoidatte hommat kuntoon niin, että pystytte elämään parisuhteessa lapsinenne kaikkinenne. Miten sitten luonanne käyvätkään.
mutta entäpä jos et vihaakkaan lasta vaan ex-vaimoketta? se vaan muodostuu lapsen vihaamisena?
se on totta että monet asiat tuntuu epäoikeuden mukaiselta.. tiedän tunteen. (se että ex ostattaa kaiken passuttaa lasta näyttelee kädetöntä jne..) MUTTA vika ei ole lapsen vaan ex ihmisessä siinä tapauksessa lapsi on eri kun ex:(
eikä lasta pitäisi siitä rangasta jos aikuinen on katkera!! meilläkään ei tasan mene "onnen lahjat" mutta hyvin tässsä kumminkin LASTEN kanssa pyyhkii:)
ehkä ei KANNATA hankkia esikoista miehen kanssa jos et lasta siedä! (meillä 11vuotias poika on aika hankala tapaus ei kuuliainen kiukuttelee haukkuu tekee kaikkea lapioi paskaa niskaa jne) MUTTA!! osaa myös olla ihan siedettävä/jollei mukavakin kun tahtoo. (NIIN MIETI MIKÄ ONNENPOTKU JOS LAPSI ON LUONNOSTAAN KIVA)!
pitäs sanoa myöskin uusperheellisenä. ajastaan lapsiin kyllä tottuu niinkinhyvin että ja jos antaa tilaisuuden lapsen tutustua sinuun ja sinä lapseen niin teidän välit voisi olla lostavatkin:) (jopa paremmatkin omalla tavalla kun lapsella ja äidillä).
meillä on tilanne että äiti pitää nykyään lähi ja etä lasta vaan joka toinen viikonloppu etä lastaan ei sen enempää ja lähi lapsi on meillä viikossa jokapäivä ilta myöhään ja jka toinen vkl.
TOKI heitä ei tarvitse rakastaa kun omaa mutta jotenkuten mahdollisuuksien mukaan kumminkin:) ITSE olen ajatellut että se on äidiltä pois OMA VIKANSA! jos lapset tuntevat minut sitten läheisemmäksi tulevaisuudessa kun hänet:)
minä olen hoitanut miehen lapsetkin "kun äiti ei ole voinut" olen nähnyt niin ilot surut jne ja kaikkea ollaan yhdessä tehty.
ETTÄ SINUSTA voi olla lapselle paaalljjjooonn iloa:) jos vaan annat tilaisuuden.. ja unohda se katkera ex akka niitä riittää:)
Hei!
Jotenkin osaan samaistua kirjoitukseesi, joskaan aivan yhtä suurta inhoa en tunne, mutta mieheni lapsi ärsyttää minua suunnattomasti. Meillä on niin että miehellä lapsi edellisestä liitosta.Yhteisä lapsia kaksi, toinen ihan pieni vauva. Lapsi edellisestä liitosta luonamme n.14vrk/kk eli myös viikolla sekä viikonloppuina.Asia sovitaan aina seuraava kerta kerrallaan. Ei mitään valmista sopimusta siitä milloin lapsi tulisi. Tämä on välillä todella hankalaa, mutta toiminut ihan hyvin, koska jousto pelaa molempiin suuntiin.Välit ex:n kanssa hyvät meillä molemmilla. Ainoa miinus että täysin meidän perheen omaa viikonloppua ei ole kuin pari kertaa vuodessa ja sitten vastapainoksi pittä pitää lasta koko seuraava viikonloppu.
Tunnen suunnatonta itseinhoa siitä että lapsi ärsyttää minua. Yritän toimia mahdollisimman tasapuolisesti omien ja miehen lapsen suhteen. Ongelmana tietysti se että omat ovat vielä aika pieniä, kun miehen lapsi on jo 9v. Ei siis tarvitse enää niin paljon apua kun pienemmät, erityisesti vauva vaatii huomiota. Joskus lapsi kateellinen siitä mikä aika menee yhteisten lasten kanssa oloon hänen meidän luona ollessa. Ymmärrettävää, mutta ärsyttää silti. Kaikki pienet jutut tuntuvat käyvän hermoon. Lapsi tosiaan kiltti ja reipas, mutta pienikin lässytys ja valittaminen saa hermoni kireälle. Välillä sitten lähdenkin pois kotoa, kun hän tulee. Se ei kuitenkaan oikein onnistu, kun on meillä aika paljon. Isä kyllä välillä huomaa ärsyyntymisen, mutta minkäs tekee. Asiasta on joskus riidelty kun sanoin että enempää en halua lapsen meidän luona olevan.
Tulee todella sekavaa tekstiä, mutta en vaan osaa ilmaista itseäni selvästi.
Mieheni kanssa suhde toimii ja hän on hyvä isä kaikille lapsilleen. Ex vaimo on mukava ja hänen kanssa tulee toimeen. Lapsi on kiltti, mutta silti hän ärsyttää minua. En tahtoisi asian niin olevan, mutta en voi itselleni mitään.
Pitääkö tosiaan hommata ammatti apua, kun oikeaa vertaistukea ei mistään saa. Aina vaan saa haukkuja...
Hyvin väsynyt olen tilanteeseen...
Hei alkuperäinen!
Haluaisitko vaihtaa ajatuksiasi meilitse? minulla ei ole "anonyymia" osoitetta mutta jos sinulla on, niin laita ihmeessä. Kirjoittelisin mielelläni, hieman samanlaisessa tilanteessa olevana.
t. tyttönen83
Tässä sähköpostini: [email protected]
Olisi todella kiva vaihtaa ajatuksia ja tunteita jonkun kanssa. Ei tämä asian yleispuinti täällä oikein johda suuntaan eikä toiseen. Tuntuu, että on niin yksin tän asian kanssa. Etenkin ennen ja jälkeen niitä lapsi-viikonloppuja.
Olis pirun helpottavaa saada jollekin puhua ja kuulla, miten jonkun muun lapsi-viikonloppu tai -viikko on mennyt. Jaksa pitää kaikkee sisällään.
Viestejesi perusteella kuulostaa siltä, että heijastat miehen exää kohtaan tuntemaasi inhoa tähän lapseen. Lapsi antaa miehelle ja exälle tarpeen pitää yhteyttä, mikä on luultavasti se seikka joka lapsessa eniten ärsyttää ja inhottaa.
Parhaiten lapsen hyväksymiseen siis auttaisi se, että voisit olla varma liittosi vakaudesta ja siitä, että ex pysyy exänä huolimatta hänen ja miehen yhteisestä historiasta, joka henkilöityy lapsessa. Jos pystyt olemaan varma siitä, ettei ex-nainen ole sinulle mikään uhka, voit myös suhtautua lapseen paljon suopeammin.
Tässä varmaan helpottaisi rehellinen keskustelu miehen kanssa. Tarvitset varmuutta siitä, että hän on nyt perustamassa perhettä sinun kanssasi ihan tosissaan, menneisyys on menneisyyttä, ja vaikka mies haluaa pitää pojan elämässään ja perheessään, se ei tarkoita, että hän haluaa pitää exäänsä samalla tavalla osana elämäänsä.
Jos et voi olla tuntematta inhoa exää kohtaan, voit ainakin yrittää rajoittaa inhon exään niin ettei se ulotu lapseen. Yritä sisäistää hänet yksilönä, ei exän kuvana. Muutenkin uusi perhe vastaan vanha perhe-asetelmaa kannattaisi välttää, ja se onnistuisi parhaiten läheisten välien luomisella tähän lapseen. Pahimmassa tapauksessa kylmä suhtautumisesi johtaa vielä siihen, että lapsi kääntyy sinua vastaan ja kaikkihan tietävät miten suuri vaikutusvalta lapsilla on vanhempiinsa. Et varmastikaan halua tilannetta, jossa poika repii miestä toiseen suuntaan, sinä toiseen. Kaiken muun pahan lisäksi et voisi edes selvitä voittajana tälläisestä tilanteesta, koska parisuhteesta voi aina irrottautua, mutta vanhemmuudesta ei.
Sinun on myös hyvä ymmärtää se, että isä rakastaa poikaansa, mutta se ei ole millään tavalla sinulta pois. Viikonloput tottakai nähdään yleensä erityisenä laatuaikana ja siksi voi turhauttaa, että lapsi tulee jatkuvasti ikäänkuin viemään teiltä tätä aikaa pois, mutta koita viettää miehen kanssa vastaavanlaista laatuaikaa kaksin vaikka viikolla jos tietää etukäteen, että poika on tulossa viikonlopuksi. Tehkää vaikka keskiviikosta viikon odotetuin ilta :)
Nuo tunteet joiden kanssa kamppailet ovat inhottavia, mutta ymmärrettäviä. Tuollaisen mustasukkaisuuden takana kuitenkin näyttäisi selkeästi olevan epävarmuus. Jos epävarmuuden tunteesta pääsee yli, on jo pitkällä ja lapsen hyväksyminen kuten muukin elämään ja parisuhteeseen suhtautuminen on helpompaa.
Kylläpäs täällä on samanlaisia tuntemuksia kuin minullakin. Itse olen parikymppinen, miehelläni alle kouluikäinen lapsi. Tiesin heti seurustelun alussa että hänellä on lapsi. Mikäs siinä! ajattelin. Luulin että pystyisin olemaan normaalisti ja että hyväksyisin sen lapsen. Alussa menikin tosi hyvin. Tulin hyvin juttuu lapsen kanssa ja lapsi minun kanssa. Mutta sitten kun tunteet alkoi voimistumaan, ihastuminen muuttui syväksi rakkaudeksi miestä kohtaan alkoi tulla tuntemuksia että tässä ollan vain me kaksi. Tämä on meidän suhde. Tähän ei muita kuulu. Olen perkeleen mustasukkainen siitä että miehelläni on jo lapsi, hän on kokenut jo ne odotus ja lapsensaanti jutut. Jos itse tulisin raskaaksi se ei olisi hänen ensimmäinen kerta... Nykyään olen lapselle "tuo". Siis hän ei puhu minusta kuin "tuona". Exä on laittanut perättömiä juttuja liikkeelle että minä tukistan hänen lastansa yms. näin en ole ikinä tehnyt. Ja kaikki luulevat minun tehneet niin.. Olen ehkä väsynyt tähän.. Ja nuoren ikäni takia en voi ymmärtääkään miltä tuntuu olla vanhempi. Äh, tiesin mihin silloin joskus ryhdyin mutta hemmetti en minä ajatellut että se olisi näin raskasta..
Vastaa minulle niin vaihdetaan meilejä!
Ihan kuin olisi omaa kirjoitusta lukenut!
Ollaan IHAN SAMASSA tilanteessa.