Lintu visersi läheisessä koivussa siinä aamuyön aikaan.
En minä muuten olisi seurannut sitä katseellani, mutta en ollut nähnyt samanlaista ennen. Se oli valkoinen, mutta olin erottavinani sen selässä mustan raidan. En tiedä miksi, mutta lintu tuntui jotenkin tutulta. Olisin voinut vannoa, etten ollut nähnyt sitä ennen. Olisin pistänyt pääni vaikka pantiksi. Mutta kun lintu nousi ilmaan koivusta ja päästi taas pienen viserryksen, olisin vannonut toista valaani vastaan, että olin kuullut äänen ennenkin. Se oli hento, mutta kuitenkin kuuluva. Yksinkertainen, mutta kun kuulin sen, tuntui samalta kun olisi kuullut miljoonia ääniä yhtäaikaa. Kuulin äänessä puron solinan ja lehtien kahinan. Kuulin sateen ropinan ja tuulen vihellyksen. Kuulin jopa äitini naurun. Niin.. Äitini onnellisen naurun kun toin ensimmäisen todistukseni kotiin. Äiti oli aina ollut tukenani ja hänen takiaan jaksoin yrittää elämän pitkää tietä. Suru täyttyi hiljaa sisälläni kun muistelin äitiäni. Hän ei enää ollut luonamme ja olimme isäni kanssa muuttaneet tänne korpeen. Tunsin jotain märkää poskellani. Kyynel. En ollut itkenyt pitkään aikaan, mutta kun kuulin äitini naurun mielessäni, en enää voinut mitään itselleni. Kun olimme muuttaneet, oli isäni käskenyt minun olla vahva. Olla mies. Hän sanoi, ettei itkemineen mitään auta. Enää en kätkenyt suruani.
Haaveiluni keskeytti askeleet. Hyppäsin tien vierustalta koivun taakse. Saman koivun missä lintu oli istunut. En nähnyt mitään, mutta kuulin edelleen askelten rapisevan äänen. Istahdin alas selkä tiehen päin ja kuuntelin. Mielestäni kulkijoita oli kaksi tai kolme. Kun kuulin askeleet aivan takanani, käännyin hieman ja kurkkasin puun takaa. Kulkijoita oli kaksi, mutta aluksi olin varma, että toinen oli jättiläislintu. Hetken tuijotettuani, huomasin hänen olevan mies. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin hänen olevan täysin normaali mies. Hänen hiuksensa olivat mustat ja hänen pitkä musta takkinsa laahasi maata. Kasvoja ei näkynyt. Takin hihat olivat leveät ja ylipitkät. En kiinnittänyt juuri mitään huomiota toiseen kulkijaan, sillä mustiin pukeutuvan miehen takki oli silmieni kohde. Kulkijat olivat ohittaneet koivun jo kauan sitten ja huomasin, että olin lähtenyt seuraamaan heitä.
Olimme kulkeneet jo kauan kun huomasin mustiin pukeutuvan miehen takin selässä valkoisen raidan. Pysähdyin. En saanut henkeä, sillä ei raita siinä äsken ollut. Lähdin taas heidän peräänsä. En älyä miksi he eivät huomanneet minua, sillä mielestäni liikkumiseni oli hyvin äänekästä. Kuljimme pitkään. Välillä kuulin puhetta, mutta en erottanut sanoja. Välillä oli taas hyvin hiljaista. Heidän vauhtinsa hidastui ja kuulin hiljaista puhetta. Kiiruhdin eteenpäin, sillä halusin tietää mistä oli kyse. Halusin tietää kuka tuo mies oli. Tai hänen seuralaisensa. Kun pääsin lähemmäs ehdin kuulla hiljaista nyyhkytystä. Taisin astua oksan päälle, sillä mustiin pukeutunut mies kääntyi ja olin varma, että hän näki minut. Mutta hetken päästä pari vain jatkoi matkaansa. Tumma pukuinen mies kiihdytti vähitellen askeleitaan. Miksi henkilö hänen vierellään itki?
Kävelimme ja kävelimme. Jalkoihini sattui. En aluksi edes huomannut kipua, mutta kun he taas pysähtyivät heräsin mietteistäni. Jalkojeni lisäksi minulla oli kylmä ohuessa tuulitakissani.
He olivat pysähtyneet kaupungin porteille ja ymmärsin, että olimme todella kaukana kotoa ja että olimme kävelleet monta tuntia. Aamuaurinkokin alkoi pilkottaa sakean sumun läpi. Hieraisin väsyneenä silmiäni ja huokaisin.
Mies kääntyi kumppaninsa puoleen ja halasi tätä. Ensimmäistä kertaa minulle tuli tunkeileva olo, mutten kuitenkaan kääntynyt, vaan lähdin seuraamaan heitä taas. He kiemurtelivat kaupungin syrjäisillä kaduilla ja keskustelivat hiljaa.
Siinä vaiheessa kun huomasin, ettei meitä vastaan ollut tullut yhtäkään vastaantulijaa, olin varma, että näin unta. Vaikka kuinka nipistelin käsivarttani, en kuitenkaan herännyt vuoteestani saatika sitten koivulta.
Kun olimme kävelleet melkein koko kaupungin halki jouduin pysähtymään lepuuttaakseni jalkojani. Istahdin maahan ja pidin paria koko ajan silmällä. Kuitenkin he onnistuivat kadota näköpiiristäni ja ponkaisin ylös. Halusin löytää heidät. Halusin nähdä mustiin pukeutuneen miehen. Säntäilin edestakaisin katuja, mutten löytänyt heitä. Lopulta luovuin toivosta ja päätin lähteä kotiin. Palasin paikkaan, jossa olin heidät hukannut. Kun kuljiin sen kohdan ohi, jossa olin istunut, näin siinä punaisen läikän.
Kesti hetken ennen kuin tajusin sen olevan verta. Tarkkailin katua ja huomasin, että veripisaroita oli enemmän. Ne lähti siistinä jonona kaupungin laitaa kohti.
Jos olisin ollut muuten vaan paikalla, olisin juossut kotiin pää kolmantena jalkana, mutta aivoni ei enää toiminut normaalisti. Jokin siinä parissa veti minua puoleensa.
Seurasin veritippoja kauan, sillä ne kiemurtelivat kaduilla paljon. Lopulta löysin heidät. Miehen takissa olleen valkoisen raidan sisällä kulki pieni viininpunainen vana ja siitä tippui maahan veritippoja. Minulta oli vähällä päästä huudahdus. Halusivatko he, että seuraan heitä ja siksi jättivät jälkiä?
He lisäsivät koko ajan vauhtia ja olin varma, että pian he ryhtyvät juoksemaan, mutta niin ei käynyt.
He kävelivät ripeästi moottorikadun reunaa, mutta heti kun he olivat ohittaneet laitakaupungin kaikki köyhät talot, toinen pysähtyi.
"Sinä saat nämä. En tarvitse niitä enää. Nyt minä lähden. Älä ole surullinen".
Kun kuulin nämä sanat, huomasin, että miehen vierellä kulkeva henkilö olinkin minä. En ehtinyt hämmästellä sitä enempää, sillä mies oli kadonnut. Hänen ystävänsä - tai minä - oli lysähtänyt maahan itkemään. Katsoin häntä ja yht'äkkiä hänen yläpuolellaan lensi kaksi lintua. Valkoinen ja musta. Ne lensivät minua kohti ja laskeutuivat olkapäilleni. Sitten kaikki pimeni.
Heräsin koivulta. En tiennyt mitä kello oli, mutta luultavasti paljon. Nousin seisomaan ja hiljaa yön tapahtumat muistuivat mieleeni. Avasin kourani. Siellä oli kaksi sulkaa. Musta ja valkoinen.
- Maanmatonen
(Kommentteja ja vinkkejä)
En minä muuten olisi seurannut sitä katseellani, mutta en ollut nähnyt samanlaista ennen. Se oli valkoinen, mutta olin erottavinani sen selässä mustan raidan. En tiedä miksi, mutta lintu tuntui jotenkin tutulta. Olisin voinut vannoa, etten ollut nähnyt sitä ennen. Olisin pistänyt pääni vaikka pantiksi. Mutta kun lintu nousi ilmaan koivusta ja päästi taas pienen viserryksen, olisin vannonut toista valaani vastaan, että olin kuullut äänen ennenkin. Se oli hento, mutta kuitenkin kuuluva. Yksinkertainen, mutta kun kuulin sen, tuntui samalta kun olisi kuullut miljoonia ääniä yhtäaikaa. Kuulin äänessä puron solinan ja lehtien kahinan. Kuulin sateen ropinan ja tuulen vihellyksen. Kuulin jopa äitini naurun. Niin.. Äitini onnellisen naurun kun toin ensimmäisen todistukseni kotiin. Äiti oli aina ollut tukenani ja hänen takiaan jaksoin yrittää elämän pitkää tietä. Suru täyttyi hiljaa sisälläni kun muistelin äitiäni. Hän ei enää ollut luonamme ja olimme isäni kanssa muuttaneet tänne korpeen. Tunsin jotain märkää poskellani. Kyynel. En ollut itkenyt pitkään aikaan, mutta kun kuulin äitini naurun mielessäni, en enää voinut mitään itselleni. Kun olimme muuttaneet, oli isäni käskenyt minun olla vahva. Olla mies. Hän sanoi, ettei itkemineen mitään auta. Enää en kätkenyt suruani.
Haaveiluni keskeytti askeleet. Hyppäsin tien vierustalta koivun taakse. Saman koivun missä lintu oli istunut. En nähnyt mitään, mutta kuulin edelleen askelten rapisevan äänen. Istahdin alas selkä tiehen päin ja kuuntelin. Mielestäni kulkijoita oli kaksi tai kolme. Kun kuulin askeleet aivan takanani, käännyin hieman ja kurkkasin puun takaa. Kulkijoita oli kaksi, mutta aluksi olin varma, että toinen oli jättiläislintu. Hetken tuijotettuani, huomasin hänen olevan mies. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin hänen olevan täysin normaali mies. Hänen hiuksensa olivat mustat ja hänen pitkä musta takkinsa laahasi maata. Kasvoja ei näkynyt. Takin hihat olivat leveät ja ylipitkät. En kiinnittänyt juuri mitään huomiota toiseen kulkijaan, sillä mustiin pukeutuvan miehen takki oli silmieni kohde. Kulkijat olivat ohittaneet koivun jo kauan sitten ja huomasin, että olin lähtenyt seuraamaan heitä.
Olimme kulkeneet jo kauan kun huomasin mustiin pukeutuvan miehen takin selässä valkoisen raidan. Pysähdyin. En saanut henkeä, sillä ei raita siinä äsken ollut. Lähdin taas heidän peräänsä. En älyä miksi he eivät huomanneet minua, sillä mielestäni liikkumiseni oli hyvin äänekästä. Kuljimme pitkään. Välillä kuulin puhetta, mutta en erottanut sanoja. Välillä oli taas hyvin hiljaista. Heidän vauhtinsa hidastui ja kuulin hiljaista puhetta. Kiiruhdin eteenpäin, sillä halusin tietää mistä oli kyse. Halusin tietää kuka tuo mies oli. Tai hänen seuralaisensa. Kun pääsin lähemmäs ehdin kuulla hiljaista nyyhkytystä. Taisin astua oksan päälle, sillä mustiin pukeutunut mies kääntyi ja olin varma, että hän näki minut. Mutta hetken päästä pari vain jatkoi matkaansa. Tumma pukuinen mies kiihdytti vähitellen askeleitaan. Miksi henkilö hänen vierellään itki?
Kävelimme ja kävelimme. Jalkoihini sattui. En aluksi edes huomannut kipua, mutta kun he taas pysähtyivät heräsin mietteistäni. Jalkojeni lisäksi minulla oli kylmä ohuessa tuulitakissani.
He olivat pysähtyneet kaupungin porteille ja ymmärsin, että olimme todella kaukana kotoa ja että olimme kävelleet monta tuntia. Aamuaurinkokin alkoi pilkottaa sakean sumun läpi. Hieraisin väsyneenä silmiäni ja huokaisin.
Mies kääntyi kumppaninsa puoleen ja halasi tätä. Ensimmäistä kertaa minulle tuli tunkeileva olo, mutten kuitenkaan kääntynyt, vaan lähdin seuraamaan heitä taas. He kiemurtelivat kaupungin syrjäisillä kaduilla ja keskustelivat hiljaa.
Siinä vaiheessa kun huomasin, ettei meitä vastaan ollut tullut yhtäkään vastaantulijaa, olin varma, että näin unta. Vaikka kuinka nipistelin käsivarttani, en kuitenkaan herännyt vuoteestani saatika sitten koivulta.
Kun olimme kävelleet melkein koko kaupungin halki jouduin pysähtymään lepuuttaakseni jalkojani. Istahdin maahan ja pidin paria koko ajan silmällä. Kuitenkin he onnistuivat kadota näköpiiristäni ja ponkaisin ylös. Halusin löytää heidät. Halusin nähdä mustiin pukeutuneen miehen. Säntäilin edestakaisin katuja, mutten löytänyt heitä. Lopulta luovuin toivosta ja päätin lähteä kotiin. Palasin paikkaan, jossa olin heidät hukannut. Kun kuljiin sen kohdan ohi, jossa olin istunut, näin siinä punaisen läikän.
Kesti hetken ennen kuin tajusin sen olevan verta. Tarkkailin katua ja huomasin, että veripisaroita oli enemmän. Ne lähti siistinä jonona kaupungin laitaa kohti.
Jos olisin ollut muuten vaan paikalla, olisin juossut kotiin pää kolmantena jalkana, mutta aivoni ei enää toiminut normaalisti. Jokin siinä parissa veti minua puoleensa.
Seurasin veritippoja kauan, sillä ne kiemurtelivat kaduilla paljon. Lopulta löysin heidät. Miehen takissa olleen valkoisen raidan sisällä kulki pieni viininpunainen vana ja siitä tippui maahan veritippoja. Minulta oli vähällä päästä huudahdus. Halusivatko he, että seuraan heitä ja siksi jättivät jälkiä?
He lisäsivät koko ajan vauhtia ja olin varma, että pian he ryhtyvät juoksemaan, mutta niin ei käynyt.
He kävelivät ripeästi moottorikadun reunaa, mutta heti kun he olivat ohittaneet laitakaupungin kaikki köyhät talot, toinen pysähtyi.
"Sinä saat nämä. En tarvitse niitä enää. Nyt minä lähden. Älä ole surullinen".
Kun kuulin nämä sanat, huomasin, että miehen vierellä kulkeva henkilö olinkin minä. En ehtinyt hämmästellä sitä enempää, sillä mies oli kadonnut. Hänen ystävänsä - tai minä - oli lysähtänyt maahan itkemään. Katsoin häntä ja yht'äkkiä hänen yläpuolellaan lensi kaksi lintua. Valkoinen ja musta. Ne lensivät minua kohti ja laskeutuivat olkapäilleni. Sitten kaikki pimeni.
Heräsin koivulta. En tiennyt mitä kello oli, mutta luultavasti paljon. Nousin seisomaan ja hiljaa yön tapahtumat muistuivat mieleeni. Avasin kourani. Siellä oli kaksi sulkaa. Musta ja valkoinen.
- Maanmatonen
(Kommentteja ja vinkkejä)
Vastaukset 5
Vanhimmat
toi oli yksi parhaista täällä lukemistani.. jatka kirjottamista!
Tykkään kans. Vaikuttaa kiinnostavalta. Harvoin jaksan edes lukea täältä pidempiä juttuja loppuun asti. Ei ollut liian pitkä, raskas ja tylsä. No ei myöskään liian kevyt ja pinnallinen. Mutten tiedä miten hyvin ymmärsin ja tekisi mieli lukea uudestaan. Hidasälyisenä tarvitsen aikaa. Ulkona paistaa aurinko ja tälläiseenkö aikaani käytän. Juttu itsessään sisältöineen kiinnostava, mutta ehkä ulkoasua voisi hioa ja saada vielä paremmaksi. En kyllä osaa sanoa millainen olisi parempi. Jollain tapaa iskevämpi ja tehokkaampi? Tosin eipä siinä nytkään vaikuttaisi olevan turhaa lässytystä ja jankutusta. Tarina etenee rauhalliseen sävyyn. Tuli mieleen unen kerronta.
Kiitos tähän mennessä vastanneille. ^^
Kertokaa toki muutkin mielipiteitänne.
Hyvä kerronta, kaunis loppu.
Lukiessani mieleeni sinkoili kauniita mielikuvia tuosta kävelevästä pojasta.
Kirjoituksessa on silti pieniä virheellisiä lauseita, joita voisit hioa.
Muuten, erinomaista jatka, matonen, samaan muottiin.
Kiitos, Hanna. olet iHQpuppeli.