Avomies on tapamisestamme lähtien -kolme vuotta sitten- juonut joka päivä. Aluksi, noin vuoteen, en kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, hän hoiti kuitenkin työnsä ja velvollisuutensa tunnollisesti.
Kun muutimme kaksi vuotta sitten yhteen, tajusin nopeasti, että joka ilta kuluu 3-4 puolen litran kaljaa tai jos avaamme yhdessä viinipullon hän juo sen loppuun vaikka minä tissuttelisin yhden lasillisen. Pikkuhiljaa hän on alkanut juoda myös yksikseen, ilman minun tai muiden seuraa. Illassa menee helposti viinipullo tai puolikas väkeviä.
Puolitoista vuotta sitten olimme matkalla, ja hän joi tuplasti enemmän. Tietoisesti testasin kumpi menee edelle, alkoholi vai minä. Jäin kakkoseksi, kun halusin illalla aiemmin hotellille nukkumaan. Mies lähti yksin "yhdelle", ja tuli aamulla takaisin niin tuhannen päissään että kaatuili ympäriinsä. Sen ryyppäyksen jälkeen uhkasin erolla jos juominen ei lopu. Tipattomuutta kesti 5 päivää, jonka jälkeen hän valui takaisin jokapäiväiseen tissutteluun. Tunsin itseni ihan luuseriksi, kun en uhkailuista huolimatta jättänyt häntä. Lisäksi hän on viimeisen vuoden aikana alkanut "ylitulkita" minua; syyttelee teoista joita en ole tehnyt ja ajatuksista, joita en ole ajatellut. Pienistä, arkisista asioista hän kehittelee syitä olla minulle vihainen ja yrittää pistää matalaksi. Kuitenkin rakastin ja rakastan edelleen.
Eilen muutin tavarani vierashuoneeseen ja sanoin, että paluuta ei ole, ennen kuin ongelmat on käsitelty kunnolla ja niille on oikeasti tehty jotain. Minusta tuntuu, etten voi luottaa mieheeni ja kunnioitus rakoilee. Pidemmälle yhteisen tulevaisuuden suunnittelu ei tunnun luontevalta. En halua lapsia juopon kanssa.
Mies itse myöntää juovansa liikaa, mutta ei koe olevansa alkoholin orja. Väittää, että homma on hallussa, ja selittää juomiset milloin milläkin erityissyyllä: "oli stressiä, oli juhlat, oli viikonloppu, vieraita, palkkapäivä, syntymäpäivä"... you name it.
Kuinka pitkän aikaa korkin pitäisi pysyä kiinni, jotta uskaltaisin antaa miehelle uuden mahdollisuuden? Kaksi kuukautta, puoli vuotta, vuoden? Pelkään, että jos olen "liian lepsu", mies ei saa motivaatiota muuttaa tapojaan. Vai voiko hän menettämiseni pelosta edes saada motivaatiota?
Tuntuu aivan älyttömältä asua samassa asunnossa eri huoneissa. Asumme ulkomailla, ja tällä hetkellä (vielä muutama kuukausi eteen päin) rahatilanne on sellainen, etten voi muuttaa omaan asuntoon. Jatkossa sekin olisi mahdollista.
On tuskainen olo, kun nytkin kaipaan häntä, vaikka hän onkin niin ääliö, että on myrkyttänyt suhdettamme juomisellaan.
Kun muutimme kaksi vuotta sitten yhteen, tajusin nopeasti, että joka ilta kuluu 3-4 puolen litran kaljaa tai jos avaamme yhdessä viinipullon hän juo sen loppuun vaikka minä tissuttelisin yhden lasillisen. Pikkuhiljaa hän on alkanut juoda myös yksikseen, ilman minun tai muiden seuraa. Illassa menee helposti viinipullo tai puolikas väkeviä.
Puolitoista vuotta sitten olimme matkalla, ja hän joi tuplasti enemmän. Tietoisesti testasin kumpi menee edelle, alkoholi vai minä. Jäin kakkoseksi, kun halusin illalla aiemmin hotellille nukkumaan. Mies lähti yksin "yhdelle", ja tuli aamulla takaisin niin tuhannen päissään että kaatuili ympäriinsä. Sen ryyppäyksen jälkeen uhkasin erolla jos juominen ei lopu. Tipattomuutta kesti 5 päivää, jonka jälkeen hän valui takaisin jokapäiväiseen tissutteluun. Tunsin itseni ihan luuseriksi, kun en uhkailuista huolimatta jättänyt häntä. Lisäksi hän on viimeisen vuoden aikana alkanut "ylitulkita" minua; syyttelee teoista joita en ole tehnyt ja ajatuksista, joita en ole ajatellut. Pienistä, arkisista asioista hän kehittelee syitä olla minulle vihainen ja yrittää pistää matalaksi. Kuitenkin rakastin ja rakastan edelleen.
Eilen muutin tavarani vierashuoneeseen ja sanoin, että paluuta ei ole, ennen kuin ongelmat on käsitelty kunnolla ja niille on oikeasti tehty jotain. Minusta tuntuu, etten voi luottaa mieheeni ja kunnioitus rakoilee. Pidemmälle yhteisen tulevaisuuden suunnittelu ei tunnun luontevalta. En halua lapsia juopon kanssa.
Mies itse myöntää juovansa liikaa, mutta ei koe olevansa alkoholin orja. Väittää, että homma on hallussa, ja selittää juomiset milloin milläkin erityissyyllä: "oli stressiä, oli juhlat, oli viikonloppu, vieraita, palkkapäivä, syntymäpäivä"... you name it.
Kuinka pitkän aikaa korkin pitäisi pysyä kiinni, jotta uskaltaisin antaa miehelle uuden mahdollisuuden? Kaksi kuukautta, puoli vuotta, vuoden? Pelkään, että jos olen "liian lepsu", mies ei saa motivaatiota muuttaa tapojaan. Vai voiko hän menettämiseni pelosta edes saada motivaatiota?
Tuntuu aivan älyttömältä asua samassa asunnossa eri huoneissa. Asumme ulkomailla, ja tällä hetkellä (vielä muutama kuukausi eteen päin) rahatilanne on sellainen, etten voi muuttaa omaan asuntoon. Jatkossa sekin olisi mahdollista.
On tuskainen olo, kun nytkin kaipaan häntä, vaikka hän onkin niin ääliö, että on myrkyttänyt suhdettamme juomisellaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Valitettavasti fakta on, että juomisen lopettamisen päätös pitää tulla juovalta henkilöltä itseltään. Jos hän ei ole siihen vielä valmis, ei siinä sinun uhkailusi taida auttaa. Toki se voi saada hänet hiukan miettimään tilannetta. Sinuna pakkaisin tavarani niin pian kuin se on mahdollista ja häipyisin. Takaisin (jos ollenkaan) vasta kun toisella selkeästi muuttunut elämä. Kuukausien holiton kausi jota selkeästi haluaa itsekin jatkaa. Miljoonasti voimia Sinulle!
Väheksymättä ollenkaan, varsin usein täälläkin kuvailtu alkoholismin kehityskulku, kun kumppanin alkoholiriippuvuus alkaa ohittamaan tärkeysjärjestyksessä parisuhteen.
Alkoholismi on sietokyvyn/toleranssin kasvamisen myötä vääjäämättä etenevä ja syvenevä riippuvuus, jos sitä ei katkaista kokonaan.
Kolmen vuoden päivittäisestä juomisesta tuskin kukaan koskaan palaa huom. pysyvästi kohtuukäyttöön. Tosin ei sääntöä ilman poikkeusta, mutta ne ovat tuiki harvassa.
Kriisin edetessä saat valoja, lupauksia, vannomisia juomisen vähentämisestä/lopettamisesta, ja varsin todennäköisesti tulet löytämään piilopulloja ihmeellisistä paikoista, tai sitten hän katsoo, että hyökkäys on paras puolustus, ja kaataa keksityt syyt juomiseensa kokonaisuudessaan sinun niskaasi ja alkaa henkinen nujertaminen.
Kylmästi kirjoitettu, mutta näin se pääpiirteissään etenee, valitettavasti.
Ulkopuolisella pakolla tai uhalla ei ketään raitisteta, ellei Jeppe itse tajua tilaansa ja vilpittömästi omasta halusta pyri raittiuteen.
PS. Kun kumppani on juonut päivittäin tapaamisestanne alkaen, tietänetkö juomishistoriaansa ennen sitä?
mahtaisi olla miehen "kertomus" asioista.
Nopeaa tilanteen kohenemisesta sinun on turha odottaa, ellei ihmettä tapahdu. Uskoon tulo on sellainen ihme, joka vapauttaa ihmisen viinan kiroista lähes kertaheitolla. Tällaisia tarinoitahan saa lehdistä lukea, ilmeisen tosiakin ovat.
Paha pulma tässä lääkkeessä on, kuten muissakin parantavissa keinoissa, että sitä pitää juopon itse lähteä aktiivisesti etsimään. Ja ellei mies ole vielä omasta mielestään "päässyt pohjalle", niin toivoa ei juuri ole.
En kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön, mutta pidän silti totena, että noita mainittuja "ihmeitä" tapahtuu.
Todennäköisesti parasta mitä voit itsellesi tehdä on jättää tuo mies. Jos rakkautesi on suurta ja syvää, niin ero tietenkin aluksi kovasti sinua koettelee, mutta muutaman vuoden (7) kuluttua kiität itseäsi, että kykenit lähtemään eri teille. Älä tuhlaa liian monta vuotta tuollaisen miehen rinnalla.
Voimia sinulle ja toivon, että löydät uuden ja raittiimman rakkauden.
Sinulla näyttää jonkinlainen järki olevan päässä; olet nopeasti kumppanisi alkoholismin tajuamisen jälkeen tehnyt konkreettisia päätöksiä. Olet mm. muuttanut vierashuoneeseen, olet laittanut tulevaisuuden suunnittelemisen kys. henkilön kanssa jäihin ja mikä parasta olet päättänyt olla tekemättä lapsia hänen kanssaan.
"Kuinka pitkän aikaa korkin pitäisi pysyä kiinni, jotta uskaltaisin antaa miehelle uuden mahdollisuuden?"
Sanoisin että sellaiset kymmenen vuotta vähintään. Mutta silloinkaan ei kannata antaa uutta mahdollisuutta JOS hän on ollut sen ajan raittiina vain saadakseen sinut takaisin.
Oma elämäsi on liian arvokas tuhlattavaksi sen odottamiseen että toinen raitistuisi. Raitistumisessa kaikki on kiinni vain alkkiksesta itsestään, ja jos sinä menet tuhlaamaan oman elämäsi sen odottamiseen että hän raitistuisi jotta sitten voisitte aloittaa yhteisen elämän, eikä hän sitten raitistuisikaan, joutuu hän kantamaan syyttä myös sinun onnettomuutesi harteillaan. Se ei ole kummallekaan teistä oikein.
Ei olisi myöskään oikein ketään kohtaan se, jos hän raitistuisi sinun/teidän yhteisen tulevaisuutenne vuoksi. Silloin hänen raittiina pysymisensä olisi riippuvainen siitä miten teidän parisuhteenne voisi missäkin tilanteeessa. Mikään parisuhde ei voi koko aikaa hyvin, eikä selviä elämästä ilman kriisejä, joten hän saisi jokaisesta parisuhdekriisistä syyn juoda. Näin ollen hänen raittiina pysymisensä olisi suoraan verrannollinen sinuun, eli se olisi sinun vastuullasi. Eikä sekään olisi oikein sinua kohtaan. Silloin sinä et voisi olla rehellinen etkä uskaltaisi ilmaista todellisia tuntemuksiasi sen pelossa että hän alkaa kuitenkin juomaan. Joutuisit panttaamaan itseäsi, elämään varpaillasi toisen fiiliksiä arvuutellen.
Se että kaipaa toista suht. pitkän yhteiselon jälkeen on normaalia. Kaipaus liittyy kiintymykseen. Kunhan aikaa kuluu ja etäisyys pitenee, myös kaipaus juuri tähän henkilöön haalenee. Ja elämä jatkuu, niin sinulla kuin hänelläkin. Jos hän päättää itse raitistua itsensä vuoksi hyvä niin, mutta älä jää itse odottamaan sellaista mistä ei ole mitään takeita.
Hänellä on omat henkilökohtaiset syynsä juoda, anna hänen omistaa itse oma alkoholiongelmansa. Älä holhoa, älä vaadi raitistumista tai edes vähentämistä, älä syytä, älä syyllistä, älä kiristä, älä moralisoi äläkä varsinkaan kyttää ja laske hänen juomisiaan. Hänen juomisensa kun ei kuulu sinulle. Se todella ON hänen, aikuisen ihmisen oma asiansa. Anna hänen juoda ja elää itse seuraukset. Se on hänen elämänsä ja hänellä on siihen täysi oikeus.
Harva tulee ajatelleeksi että ihmisen oikeus omaan elämäänsä tarkoittaa myös sitä että ihmisellä tulee olla oikeus myös pilata oma elämänsä jos niin haluaa.
Auttaa pitää vasta sitten kun apua pyydetään.
Olisi kuitenkin suuri synti laittaa oma elämäsi jäihin toisen ihmisen takia, kun se on muutenkin niin lyhyt. Jokainen hetki omasta elämästä on liian tärkeä tuhlattavaksi, ja sinulla on oikeus olla onnellinen jos onnellinen haluat olla. Anna hänen elää ja kokea oma henkilökohtainen elämänsä itse, kantaa seuraukset itse. Ja tee sinä samoin.
tuossahan tuo on selvitetty. juuri noin .
hyviä puolia on, ettei ole lapsia ja se, että asia on sinulla käsittelyssä eikä maton alle lakaistuna.
usko pelkästään tekoja eikä lupauksia.
ole napakka ja käsittele asia loppuun asti.
mitä nopeammin, sen nopeammin sinulla on mahdollisuus normaalimpaan elämään ja tulevalla ex-miehelläsi on mahdollisuus ottaa vastuuta itsestään (ja toipua ?).
Pysähdyin kuin naulittuna lukemaan asiaasi, kuin olisit kirjoittanut omasta elämästäni nykyisen suhteeni alkuvuosista! Mieheni oli tuolloin viinan ja lääkkeiden sekakäyttäjä, joten olen käynyt juuri täsmälleen saman vaiheen läpi kanssasi. Jotain tolkkua tuli elämään vasta sen jälkeen kun sain miehen psykiatriselle avoosastolle pariksi viikoksi. Osallistuin omaisena hoitopalavereihin, mieheni vastustuksesta huolimatta. Kotiuduttuuaan alkoi pitkä ja tuskallinen elpyminen. Muutaman kerran ekan puolivuoden aikana muutama itsariyritys miehellä, kun ei meinannut henkinen kantti riittää. Yritti siinä muutaman vuoden ajan olla työelämässä mukana, selkä petti ja leikkaus käytiin läpi. Nykyisin uudelleen koulutuksessa. Nyt näyttää tulevan taas vaikeita aikoja eteen, vaistoan ettei kaikki mene ihan mutkattomasti. Miehellä velkasaneeraus alkamassa, miettii samalla miten jatkaisi opiskeluja.On jo vuoden yrittänyt datanomin opiskeluja, jotka totesin jo alunalkaen tuhoon tuomituiksi. Tuli usein tolkuttomassa kunnossa kotiin, ei näyttänyt pää kestävän paluuta mikrotukihenkilön työhön. Nyt miettii entisöijän koulutusta täysin tietoisena ettei leikattu selkä tule kestämään sitä työtä. Niin, tiedän: ei taida miehelläni olla todellisuudentaju mukana hommassa. Ei edes yritystä mukana hommassa. Joten joudun taas miettimään: onko tää kaikki vaivan arvoista? Itselläni voimat alkaa uupumaan, kun ei ole sellaisia ystäviä, joiden kanssa keskustella.
Että tälleen meillä tänään. Olisi kiva kuulla miten olet jaksanut?