Tuska, morkkis ja katumus

Heräsin armottomaan päänsärkyyn. Sieluni silmin näin kuinka tuhat ja kolme kiinalaista metalliseppää takoivat ohimolohkojani pajavasaroilla tasatahtiin, vittumaiset virneet kasvoillaan. Pong... pong... pong... Tästä en hengissä selviäisi. Sen tiesin. En ollut varma uskallanko avata silmiäni, sillä psyykkeeni ei todellakaan tässä tilanteessa kestäisi enää minkäänlaista järkytystä, sen verran heikossa kunnossa tunsin olevani. Kuulin viereltäni korisevaa, katkonaista ja raskasta hengitystä, kuin elämänsä päähän tullut virtahepo vetelisi viimeisiä keuhkollisiaan Afrikan sydämmessä, savannin polttavassa kuumuudessa. Mistä se tuli? KELTÄ se tuli? Pelkäsin pahinta, varmasti taas jokin keski-ikäinen, lihava yksinhuoltaja, jonka krapulaista ja turvonnutta pärstää eivät eilisiltaiset, yöllä naamalle levinneet meikit ainakaan yhtään parantaisi. Uteliaisuuteni kuitenkin voitti vihdoin pelkoni, ja avasin silmäni. Ikkunasta suoraan silmiini paistava auringonsäde porautui aivokuoreen asti ja vihloi päässäni kuin komppaniallinen leikkaamattomia kynsiä liitutaulua kirskuttamassa. Tunsin ruokatorvessani painetta, laatta oli tulossa. Kaiken tahdonvoimani käyttämällä sain kuin sainkin pidätettyä vatsahapot kuitenkin vielä tuulensuojassa, mutta helppoa se ei ollut.

Tästä selvittyäni aloin havainnoimaan ympäristöä jossa olin. Itselleni entuudestaan tuntematon pienehkö yksiö oli sekainen ja rähjäinen. Likaisia astioita lojui siellä täällä ja seinällä roikkuva käsirauta- ja nahkavarustekokoelma olisivat saaneet pienemmänpuoleisen pornoliikkeenkin kateelliseksi. Niiden vieressä oleva SETA:n vuosikalenteri, jossa mursunviiksiset nahkahomot halailivat toisiaan irvokkaat ilmeet kasvoillaan, sai oloni ahdistuneeksi. Seuraavaksi katseeni osui lattialle, jossa omien vaatteideni vieressä oli ilmeisesti eilisillan seuralaiseni vähintäänkin kohtuullisen pornahtavat alusvaatteet. Olin luullut, että tuollaisia läpinäkyviä pitsiasuja ja mauttoman ylikorostetusti huoramaisia rintaliivejä näkee vain kuponkiuutisissa ja naisilla pornolinjojen mainoksissa. Näin sitä ihminen oppii vielä vanhemmallakin iällä, ajattelin. Jokin kuitenkin noissa alusvaatteissa häiritsi minua alitajuntaisesti, joten katsoin tarkemmin. Ei, tämä ei voi olla totta, pääsi suustani, kun huomasin että nuo rintaliivien kupit oli täytetty rypistetyillä sanomalehden sivuilla, Demarilla. Tämäkin vielä, kirosin vannoutuneena kokoomuslaisena kapitalistisikana.

Hetken aikaa kesti ennen kuin korvieni välissä olevassa, vahvassa koskenkorvamarinadissa viime päivät kelluneessa makaroonilaatikkoköntissä alkoivat hermoradat yhdistyä toisiinsa ja pystyin laskemaan tilanteesta yksi plus yksi. Sydämeni alkoi pamppailemaan ja paine vatsassani kasvoi uudelleen. Ei, tämä ei ole sitä miltä näyttää, hoin itselleni, ei varmasti. Moni pienipovinen nainen parantaa povensa ryhtiä joillakin keinoin, niin sen pitää olla. Vaan moniko heteronainen pitää SETAn vuosikalenteria seinällään? Nyt aloin jo toivoa löytäväni vierestäni sen lihavan ja keski-ikäisen yh:n. Pelkäsin kuitenkin jotain ylimaallisen kauheaa. Sitten näin sängyn toisella puolella yöpöydällä olevan pitkän vaalean peruukin. Flashback karheaäänisestä blondista eiliseltä baaritiskiltä palasi mieleeni. Ehkä LIIANKIN karheaäänisestä, ajattelin nyt, kun suurimmat höyryt tuosta teollisuusliuottimesta, jota myös alkoholiksi kutsutaan, olivat haihtuneet verestäni. Vilkaisin vieressäni tuhisevaa seuralaista, mutta hän oli täysin kääriytynyt peittoon joten en nähnyt mitään hänestä. Keräsin kaiken rohkeuteni ja tahdonvoimani, rukoilin Jumalaa, Allahia, hammaskeijua ja pullon henkeä, sekä hoin taukoamatta mielessäni mantraa: ole nainen, ole nainen, ole nainen. Tarrasin kiinni peiton kulmaan ja aloin hitaasti nostaa sitä, ettei vaan seuralaiseni heräisi. Sentti sentiltä peitto nousi paljastaen ensin lyhythiuksisen päälaen, korkean otsan ja sitten, sitten tuli se viimeinen niitti, joka sai sappinesteet ja viime öiset puoliksi sulaneet makkaraperunat purskahtamaan kitalaestani ulos paineella. Onnistuin kuitenkin hieman kääntämään päätäni, jotta oksennus ei lentänyt tuolle äsken verkkokalvojani järkyttäneelle sänkiselle poskelle, vaan viereiselle tyynylle. Mieleni valtasi paniikki ja tuhannet kysymykset. Onko tässä sängyssä tapahtunut eilen jotain? Olisinko todellakin voinut olla niin humalassa etten olisi erottanut? Onko joku tuttu nähnyt minut illalla tuon seurassa? Pakotin itseni olemaan ajattelematta asiaa. Nyt olisi tärkeintä vain päästä täältä pois tuota pervoa herättämättä.

Puin vaatteet ylleni vauhdilla, jonka näkeminen olisi varmasti saanut armeijan rättisulkeisia pitävän niuhottajaskapparin ejakuloimaan housuunsa vähintään kolmesti, sillä sen verran äkkiä oli housut, paidat ja sukat ylläni. Tämän jälkeen lähdin hipsimään ulos asunnosta. Tein sen niin äänettömästi että minuun verrattuna tuon ei-niin-viehkeän seuralaiseni kuorsaus kuulosti lähinnä Boeing 747-jumbojetin suihkumoottorien jyrinältä. Itse muistutin tuota lentokonetta ainoastaan nopeuden puolesta, jolla singahdin ulos transvestiitin ränsistyneestä kerrostalosta, tuona elämäni synkimpänä aamuna.

Juostuani tarpeelliseksi katsomani matkan nopeudella, joka saisi kenet tahansa maailmanluokan pitkänmatkanjuoksijan kysymään minulta dopingvinkkejä, pysähdyin itselleni sopivaan ensiapupisteeseen, ja tilasin tuplakossukolan ja pitkän kaljan. Kaljan huitaisin menemään yhdellä kulauksella, mutta tuntui etten montaakaan pisaraa siitä niellyt. Rutikuivan suuni sylkirauhaset tuntuivat imevän valtaosan ohramaltaasta, ja loput menivätkin sitten varmaan rikkinäisiin hampaisiin. No ei se mitään. Kaljan tarkoituksena olikin vain irroittaa kieleni, joka oli liimautunut kiinni kuivaan kitalakeen kuin purukumi sukanpohjaan, ja kossukola toimisi sinä oloani helpottavana ainesosana. Kossukola, tuo lähes pyhä jumalten juoma, joka on Amorin lailla saattanut yhteen ne lukemattomat yksinäiset ja alkoholisoituneet sielut lähiöbaarien savuisissa nurkkapöydissä. Sen avulla ovat Arskat, Penat ja Reiskat löytäneet vierelleen yhdeksi yöksi, ehkä jopa pidemmäksikin ajaksi kurttunaamaisia, vanhoja yksinhuoltajaäitejä, jotka päivästä toiseen lipittävät olutta kuppiloissa ja kiroavat käheän humalaisella, tupakan ja viskin polttamalla äänellä paskaa yhteiskuntaa, joka ei huolehdi omistaan. Taaskaan ei sosiaaliavustuksilla ryypätty kuin vajaan viikon päivät, millä ihmeellä sitä loppukuukausi pitäisi elää?

Tilasin pari uutta salmaria toisellekin jalalle, jonka jälkeen vielä sammutin janoni isolla keskiketterällä. Tämän jälkeen olotilani oli jo kummasti parempi. Elämä alkoi tuntua jo lähes elämisen arvoiselta. Lähdin kuppilasta kävelemään kohti linja-autopysäkkiä, kun kadulla minut pysäytti noin 40-vuotias, pitkätukkainen mies, jonka koko olemus ja varsinkin pyöreät peiliaurinkolasit silmilla saivat minut ajattelemaan, että hän on juuri tullut aikakoneella suoraan 70-luvun lopun Woodstockista tähän Helsinkiläiseen lauantaiaamupäivään. "Hei kaveri, olisiko sulla tarjota yhtä tupakkaa", mies kysyi ystävällisesti. Vanhana kännitupakoitsijana arvelin, että kyllä taskussani varmasti tupakkaa olisi ja löysinkin puolillaan olevan ryppyisen L&M-askin taskuni uumenista. Sanoin että "Vedä siitä vaikka kaikki", ja löin askin hänen kouraan, "mun tupakoinnit on taas tältä erää tupakoitu." Mies suorastaan liikuttui anteliaisuudestani ja sanoi tarjovansa vastapalvelukseksi vähän iloisempaa poltettavaa minulle. Silmäni näyttivät kuulemma suruisilta. "Ja syystäkin, tietäsit vaan", ajattelin mielessäni. Hän kaivoi povitaskustaan minulle marihuonasätkän ja sanoi, että on viime viikon satoa kasvihuoneestaan, Northern Lightsia. Kiitin tästä ja toivotin hauskaa päivänjatkoa ja jatkoin matkaani mietiskellen, että siitä on varmaan yli kymmenen vuotta, kun viimeksi olen ruohoa polttanut. Olisi siis jo korkea aika taas kokeilla.

Istuiduin läheisen puistoalueen vieressä olevalla penkille, ja sytytin jointin. Jo ensimmäiset henkoset saivat mieleeni nousemaan muistoja ganjantäyteiseltä opiskelija-ajaltani, jotka olin jo autuaasti unohtanut. Ne olivat hienoja aikoja. Koko elämä edessä, maailma valloitettavana ja kaikki ovet avoimina. Silloin idealistisena ja määrätietoisen sinisilmäisenä kakarana ei minussa ollut vielä mitään merkkejä siitä katkeruudesta ja kyynisyydestä, jota tänä päivänä tunsin maailmaa kohtaan. En siis ollut onnistunut rakentamaan elämästäni unelmaani. En lähellekään. Missä meni pieleen, mitkä olivat ne valinnat jotka tein elämäni polulla väärin, mietiskelin syvällisesti. Ajatuksenjuoksuni katkaisi yht'äkkiä takaani kuulunut sekava mokellus ja örinä. Heitin loppuun poltetun jointin maahan ja käännyin katsomaan, että kukas siellä nyt perseraiskaa karhuemoa. No eipä näkynyt mesikämmentä, vaan sen sijaan kaksi yksilöä astetta urbaanimpaa eläinlajia, jonka viime ajan pesinnät Suomessa ovat lukumäärän kasvamisesta päätellen sujuneet hyvin, ikävä kyllä. Pultsareita siis.

Kun puistokemistit puhuivat keskenään jotain ja osoittivat minua käsillään, jonka jälkeen lähtivät horjumaan minua kohti, tiesin että nyt on parempi lähteä menemään, jos aion säilyttää sen hyvän ja rauhallisen fiiliksen joka juuri sai minut valtaansa. Puliukkojen rahan pummaamiset ja sekavat hölötykset kun tekevät poikkeuksetta mielenrauhalleni saman, minkä lentokoneet tekevät pilvenpiirtäjille. En vaan mitenkään voi sietää yhteiskunnan pummeja ja pohjasakkaa jotka valloittavat minun ja muiden veronmaksajien ylläpitämät puistot olinpaikoikseen.

Lähdin kävelemään kohti kotia, kun kännykkääni tuli puhelu tuntemattomasta numerosta..