löytäisinpä minä

.. pää pystyy ja ettii sitä omaa kultaa! et sä sitä masentumalla saa... monella muullakin on aivan sama tilanne... mut ei voi minkää... kyllä se vielä joskus kolahtaa *toivoo*

mä oon tän 17-vuotisen elämäni aikana seurustellut kerran vakavasti. sitä kesti melkein vuoden. jätkä hoki ja hoki että välittää musta ihan hirveesti, pari kertaa sanoi että rakastaa. ekan kerran kun kuulin noi sanat pala tuli kurkkuun. olin ihan häkellyksissä. kyllä mäkin voin sanoa että välitin jätkästä mutta en mä rakastaa osannut. oltiin kuitenkin melkein vuosi yhdessä, eli kyllä se sisintä vihloi aina välillä. tästä jätkästä tuli mulle vaan sellanen läheinen siihen vierelle. meidän stoori loppui yhtenä päivänä sit kun jätkä tuli sanomaan että haluais enemmän kun mä, ja haluais ahdistukseltaan olla sinnkuna taas vaihteeks. en mä muuta kun sanoin että empä mä oon tehny sen suhteen hyväks paljon paskaakaan. se vaan oli siinä vieressä ja hauskaa meillä yleensä oli. en kyllä monestikaan osannu avautua sille ja kertoa mitä tunsin. aina kun me nähdään meidän välille syttyy sellainen kipinä, mutta sellainen kipinä josta ei kuitenkaan tule kunnon liekkiä. se on aika turhauttava tunne, jotenki. mutta en koskaan oo esimerkiks tuntenu mitään seksuaalista vetovoimaa tätä jätkää kohti. en tiedä mikä siinäkin oli. nyt mä oon pelänny etten mä koskaan ketään rakastamaan opi. oi kun syvällistä joo...

Tosiaankin, löysin täydellisen kumppanin.
Ulkonäkö mahtava, mielipiteet ja aatteet samat, emmekä ikinä riitele! Täysin luotettavakin kumppanini on!
Minä itse!