Asun ulkomailla, mieheni kotimaassa. Lapsiakin meilla on. Olen paallisin puolin sopeutunut tanne hyvin, sosiaalinen, ystavallinen ja avoin. Tuttavia loytyy. Parhaat lapsuudenystavani ovat Suomessa, tosin yhteydenpito heihin on valilla hyvinkin harvaa.
Olen taalla useasti joutunut pettymaan ihmisiin. Lieko sitten kulttuuriin liittyva juttu vai mika, en sitten tieda... Itse heittaydyn hyvin nopeasti ystavyyteen (tuntuu, etta niita on olut paljonkin tarjolla) ja haluan aina uskoa ihmisista hyvaa, ja saan lopulta huomata, etta ystavanani pitama ihminen ei olekaan lainkaan kiinnostunut minusta, kavelee kadulla vastaan eika edes tervehdi. Valilla tuntuu, etta aikuiset ihmiset leikkivat jotain ihmeellista lastenlaikkia siita, kuka paasee tyttoporukkaan mukaan ja kuka ei. Ihmiset ovat oikeasti julmia ja ilkeita toisilleen, juoruavat ja puhuvat pahaa toisistaan. Olen niin vasynyt siihen. En kaipaa mitaan sielunystavaa vaan _oikeasti_ luotettavaa kaveria, jonka kanssa voisin kayda kahvilla, lenkilla tms.
Nyt olen niin vihainen viimeisen tapauksen jalkeen etta mieleni tekisi eristaytya kaikista ihmisista. En enaa luota keneenkaan. Olen huomannut, etta ihmiset suorastaan nauttivat toisen huonosta onnesta ja valitsevat "ystavansa" materiaalisin perustein. Ja vanhemmat valitsevat myos lastensa ystavat samoilla perusteilla ja se ehka tassa eniten oksettaakin - olemme ihan tavallinen keskituloinen perhe, mutta ilmeisesti emme tarpeeksi hyvia muutamille, ja lapsenikin joutuvat karsimaan siita, tai eivat viela (silla ovat pienia) mutta mahdollisesti tulevaisuudessa.
En kerta kaikkiaan enaa jaksa tata, en tieda enaa mita tehda mutta kun lasten takia pitaisi jaksaa naita olemattomia "ystavyyksia". Mieluumin olisin yksin. Itkettaa.
Kiitos etta sain avautua.
Olen taalla useasti joutunut pettymaan ihmisiin. Lieko sitten kulttuuriin liittyva juttu vai mika, en sitten tieda... Itse heittaydyn hyvin nopeasti ystavyyteen (tuntuu, etta niita on olut paljonkin tarjolla) ja haluan aina uskoa ihmisista hyvaa, ja saan lopulta huomata, etta ystavanani pitama ihminen ei olekaan lainkaan kiinnostunut minusta, kavelee kadulla vastaan eika edes tervehdi. Valilla tuntuu, etta aikuiset ihmiset leikkivat jotain ihmeellista lastenlaikkia siita, kuka paasee tyttoporukkaan mukaan ja kuka ei. Ihmiset ovat oikeasti julmia ja ilkeita toisilleen, juoruavat ja puhuvat pahaa toisistaan. Olen niin vasynyt siihen. En kaipaa mitaan sielunystavaa vaan _oikeasti_ luotettavaa kaveria, jonka kanssa voisin kayda kahvilla, lenkilla tms.
Nyt olen niin vihainen viimeisen tapauksen jalkeen etta mieleni tekisi eristaytya kaikista ihmisista. En enaa luota keneenkaan. Olen huomannut, etta ihmiset suorastaan nauttivat toisen huonosta onnesta ja valitsevat "ystavansa" materiaalisin perustein. Ja vanhemmat valitsevat myos lastensa ystavat samoilla perusteilla ja se ehka tassa eniten oksettaakin - olemme ihan tavallinen keskituloinen perhe, mutta ilmeisesti emme tarpeeksi hyvia muutamille, ja lapsenikin joutuvat karsimaan siita, tai eivat viela (silla ovat pienia) mutta mahdollisesti tulevaisuudessa.
En kerta kaikkiaan enaa jaksa tata, en tieda enaa mita tehda mutta kun lasten takia pitaisi jaksaa naita olemattomia "ystavyyksia". Mieluumin olisin yksin. Itkettaa.
Kiitos etta sain avautua.
Vastaukset 5
Vanhimmat
tuohon tekstiisi että ihan samaa tapahtuu täällä kotomaassakin. Miten tuossa että miksi lähdit ulkomaille, miehesi työnperässä, kö?
Mutta ihan samanlaisia merkkejä on tosiaan täällä kotimaassa, ihmiset on juuri tuollaisia, suurin osa. Ja minusta menee vain pahempaan suuntaan. Voin toki olla väärässä mutta sille minusta tuntuu. Minusta tämä "kilpailu" kiristyy ihan joka suhteessa, ja se näkyy vain ihmisissä.
Noo, tsemppii sinne ulkomaille..heh pääsisipä sinne karkuun.
.t.
Kilpailuyhteiskunnassa vaikea saada rehellistä
ystävää,monien pettymysten jälkeen olen
aikalailla eristäytynytolemaan perheeni
kanssa,en jaksa sellaista teeskentelyä.
Onko sulla kova koti-ikävä? Minkämaalainen miehesi on? Haluaisitko ottaa lapset ja muuttaa takaisin tänne rakkaaseen kotimaahan? No joo, näemmä ihmiset on toisilleen ihan samanlaisia meni mihin tahansa maahan. Naiset varsinkin taitavat olla noita selkäänpuukottajia/selän takana juoruajia..ym. Miehet ovat reilumpia.
Olipa mukava saada vastauksia. Kummallisen lohduttavaa kuulla, etta siella Koti-Suomessakin on joskus samanlainen meininki.
Tanaan on ollut tosi paska paiva. Sain kuulla eraalta "ystavalta" etta mina aitina olen poikani leikkikoulun opettajien "lellikki" koska olen kuulemma ollut heille niin mielin kielin. Viime vuoden vietin hanen sanojensa mukaan kokonaan leikkikoulussa (!) ja etta minulla on etuoikeuksia joita ei ole kenellakaan muulla (kun kysyin mita, ei han osannut vastata, vaan sanoi, etta on niin huono muisti ettei osaa nyt nimeta mitaan yksittaista juttua!).
Itse asiassa olen ollut koulussa kolmeen otteeseen vapaaehtoisena (kuka tahansa olisi voinut menna, mutta vapaaehtoiset olivat vahissa kun tarvittiin apua lasten juhlien valmisteluun) ja teimme yhdessa toisen aidin kanssa valtavan tyon vaativan askartelun (opettajien pyynnosta)johon kukaan muu _ei_halunnut_ osallistua (kaikki apu olisi ollut enemman kuin tervetullutta!). Kertaakaan en ole ollut koulussa kutsumatta, ainoastaan vapaaehtoisena kun on tarvittu apua. Nama ihmiset ovat lapikotaansa kateellisia siita, etta olen ystavystynyt yhden (!) opettajan kanssa (joka on myos puoliksi ulkomaalainen, kaksikielinen jne. joten meilla on paljon yhteista) ja siina on tarpeeksi aihetta siihen, etta he nyt syrjivat minua ja jopa poikaani.
Olen ollut taalla nyt 6 vuotta. Ja pikkuhiljaa olen pettynyt yha enemman ja enemman ihmisiin. Tuntuu, etta monet naiset ovat todellakin jaaneet ala-aste vaiheelle ja harrastavat jonkinlaista koulukiusaamista aitiporukalla. Ihmiset kyttaavat ja kadehtivat toisiaan, ja juoruavat jatkuvasti siita, mita joku on tehnyt tai sanonut. Multa alkaa pikkuhiljaa kadota elamanilo naitten juttujen takia, olisi ihanaa jos ei enaa koskaan tarvitsisi nahda naita ihmisia mutta kun se on jokapaivainen pakko. Alan jo itsekin epailla omia tekojani ja miettia, etta ovatko toiset ehka oikeassa ja mina itse tosiaankin toiminut ihan vaarin?
Mihin on unohtunut reiluus, toisten auttaminen ja empatia?
Joku kysyi, etta haluaisinko muuttaa takaisin Suomeen. Joskus tosiaan tuntuu silta, mutta en usko etta mieheni viihtyisi siella (asumme siis mieheni kotimaassa Euroopassa). Mieheni onkin onneksi hyva puoliso ja isa ja tukee minua kaikessa, ilman hanta en jaksaisi.
Kiitos viela teille kaikille ja jaksamista (varmaan jostain syysta olette talla palstalla).
etta huomaan nyt teini-ian syomishairion nostavan jalleen paataan. Olen aina ollut ns. "kiltti tytto" ja perfektionisti, ja kun joudun tilanteeseen, jota en voi hallita, pelkaan etta sairastun uudelleen (anoreksiaan).
AP