Elikkäs olin 15-16v kun alkoi ensimmäisen kerran olemaan ajatuksia/kiinnostusta tyttöjä kohtaan.
Mutta jos olisin tiennyt silloin, että tapaan vasta 24 vuotiaana ensimmäisen tytön josta voin edes kuvitella, että hän viihtyy seurassani/pitää minusta... Mutta eipä kohtalo vielä onnea minulle suonut. Sitä en tidä olinko ns. vedätyksen uhri vai oliko tyttö helposti ihastuvaa sorttia vaiko oliko minussa sittenkin jotain erityistä/mielenkiintoista. Tyttö oli kuitenkin varattu, joten pyrin pitämään mieleni/tunteeni "kylmänä" vaikka tulimmekin harvinaisen hyvin juttuun. Sen sain myös huomata käytännössä, että järki ja tunteet eivät kulje käsikädessä. Tuo tyttö oli myös ensimmäinen ihminen jota minulla oli todella ikävä. Hän myös sai tunteeni heräämään, olin melko kylmä/tunteeton ennen kuin olin tavannut hänet.
Mutta mikä tästä tekee erityisen vaikeaa on se, että yksinäiselle ja ujohkolle(tyttöjen seurassa) merkitsee todella paljon. Kun kerrankin tapaa tytön joka haluaa tutusta minuun paremmin, eikä välitä siitä että olen vaitonaisempaa tyyppiä. Kyllähän se juttu alkoi sitte luistamaan kun tutustuttiin paremmin.Hän rupesi jopa tuntumaan jossain määrin samanlaiselta ihmiseltä kuin minä, johtuiko sitte ihastumisesta sitä en tiedä. Toisaalta puhuimmekin asiasta muutamaan otteeseen. Meille jopa kehittyi yllättävän nopeasti oma ns. inside huumori. Ja sitten kaikki oli poissa, melkein yhtä nopeasti kun oli tullutkin. Sellaisen ihmisen menettäminen, jonka seurassa on ns. "hyvä olla" on todella vaikeaa. Ei edes hyvästellyt, pieni sana moikka tai nähdään olisi riittänyt. Pisti miettimään olinko sittenki ajatellut liikoja hänestä...
Näin häntä sattumalta joku aika sitten. Vähän puheltiin siinä ja sain taas tuntea kuinka hyvä hänen seurassa oli olla, se todellakin piristi päivääni. Oliko hän sitten ensimmäinen kunnon ihastus, kenties rakkaus vai jonkinlainen "sukulais sielu"? En osaa todellakaan sanoa, se on ainoastaan varmaa että hän tulee pysymään muistoissani pitkään.
Mikä sitten on jutun pointti? Varmaan se että tasan ei käy onnen lahjat vai kohtalo määrää elämän? Empä tiedä tämähän oli vain "Jonkinlainen tarina".
Mutta jos olisin tiennyt silloin, että tapaan vasta 24 vuotiaana ensimmäisen tytön josta voin edes kuvitella, että hän viihtyy seurassani/pitää minusta... Mutta eipä kohtalo vielä onnea minulle suonut. Sitä en tidä olinko ns. vedätyksen uhri vai oliko tyttö helposti ihastuvaa sorttia vaiko oliko minussa sittenkin jotain erityistä/mielenkiintoista. Tyttö oli kuitenkin varattu, joten pyrin pitämään mieleni/tunteeni "kylmänä" vaikka tulimmekin harvinaisen hyvin juttuun. Sen sain myös huomata käytännössä, että järki ja tunteet eivät kulje käsikädessä. Tuo tyttö oli myös ensimmäinen ihminen jota minulla oli todella ikävä. Hän myös sai tunteeni heräämään, olin melko kylmä/tunteeton ennen kuin olin tavannut hänet.
Mutta mikä tästä tekee erityisen vaikeaa on se, että yksinäiselle ja ujohkolle(tyttöjen seurassa) merkitsee todella paljon. Kun kerrankin tapaa tytön joka haluaa tutusta minuun paremmin, eikä välitä siitä että olen vaitonaisempaa tyyppiä. Kyllähän se juttu alkoi sitte luistamaan kun tutustuttiin paremmin.Hän rupesi jopa tuntumaan jossain määrin samanlaiselta ihmiseltä kuin minä, johtuiko sitte ihastumisesta sitä en tiedä. Toisaalta puhuimmekin asiasta muutamaan otteeseen. Meille jopa kehittyi yllättävän nopeasti oma ns. inside huumori. Ja sitten kaikki oli poissa, melkein yhtä nopeasti kun oli tullutkin. Sellaisen ihmisen menettäminen, jonka seurassa on ns. "hyvä olla" on todella vaikeaa. Ei edes hyvästellyt, pieni sana moikka tai nähdään olisi riittänyt. Pisti miettimään olinko sittenki ajatellut liikoja hänestä...
Näin häntä sattumalta joku aika sitten. Vähän puheltiin siinä ja sain taas tuntea kuinka hyvä hänen seurassa oli olla, se todellakin piristi päivääni. Oliko hän sitten ensimmäinen kunnon ihastus, kenties rakkaus vai jonkinlainen "sukulais sielu"? En osaa todellakaan sanoa, se on ainoastaan varmaa että hän tulee pysymään muistoissani pitkään.
Mikä sitten on jutun pointti? Varmaan se että tasan ei käy onnen lahjat vai kohtalo määrää elämän? Empä tiedä tämähän oli vain "Jonkinlainen tarina".
Vastaukset 3
Vanhimmat
vaan ymmärrettävä, että ensirakkaus on aina ensirakkaus, ei se viimeinen rakkaus.
Näin on marjat.
Samaa mieltä ollaan..
Minä tyttö, helposti ihastuvaa sorttia, tapasin useampi vuosi sitten erään pojan joka sai sydämeni sekaisin totaalisesti.. Jokin meissä vaan veti toisiamme puoleensa, ja minä olin varattu.. Poikakin oli vähän mikä oli.. mutta tykkäsin silti. Mutta sitten piti oikeasti ajatella, mitä olin tekemässä, en nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta koska poika oli nuorempi enkä halunnut viedä ja rajoittaa hänen vapauttaan. Helppoa ei ollut unohtaa.. nyt kun vuosia on kulunut näin hänet uudestaan. Joitain tunteita nousi uudestaan pintaan, mutta järki sanoo että unohda ~ sydän ehkä jotain muuta