Mun elämä on ollut yhtä helvettiä jo n.6 vuotta,
ala-asteelta lähtien ja tällä hetkellä olen 16 v.
Mä menetin ala-asteella kaikki kaverini,jonka jälkeen alkoi säälimätön koulukiusaus ja syrjintä
mua kohtaan.Sen jälkeen 6:nnen luokan lopulla menin itse pilaamaan koko elämäni,nimittäin puukotin veljeäni selkään,tai se oli pelkkä pieni
pintahaava,mutta en yritä vähätellä yhtään tekoani,sillä kadun sitä niin paljon!Se puukotus
tapahtu niin,että mä olin istumassa pöydän ääressä pyyhkimässä puukon varresta jotain likatahraa,kun se mun veli tuli taas tapansa
mukaan hakkaamaan mua nyrkeillä ja sitä ennen pahoinpitelyt oli hoitanu mun isä,kun olin vielä
semmonen pieni vauva..Mun sisälläni heräs sitten
mieletön viha sitä jatkuvaa väkivaltaa kohtaan ja
mä halusin saada sen loppumaan,joten mitään tai
järkevästi ajattelematta mä viilsin sillä puukolla
veljeäni selkään..Kaikki,jotka lukee tän luulee
varmaan heti,että mä olen ihan sairas ja hullu,
mutta oikeesti mä olen ihan tavallisen kiltin naapurintytön oloinen ja niiden mielestä todella
mukava(jotka eivät tunne tätä puukotustaustaani).
Ulospäin mä olen siis tällänen,mutta sisältäpäin
olen todella herkkä,itsetuhoinen,masentunut,ahdis
tunut,epätoivoinen,onneton jne.Vihaan tekoani aivan mielettömästi ja se ei helpota yhtään asiaa,että sekä yläasteella ja nykyisessä koulussani(luokallani tietyt tyypit)tiesivät ja
tietävät edelleen tästä asiasta ja he naureskelevat mulle mun selkäni takana ja suorastaan näkyvät vihaavan mua!Mun elämä on ollut todella rankkaa!Oon yrittäny itsemurhaa kymmeniä kertoja,karkaillu kotoa ja jättäny pöydälleni itsemurhaviestin,lintsannu koulusta..Psykiatrillakin jouduin käymään puoli
vuotta,mutta sekään ei auttanu,kun en uskaltanu
kertoa oikeaa masennukseni syytä,eli tästä puukotus hommasta,koska häpeän itseäni niin paljon tämän teon vuoksi!Ne käynnitkin olivat yhtä helvettiä,kun piti yrittää esittää oikein
iloista ja pirteää,vaikka samaan aikaan päässä pyöri pelkkiä itsemurha-ajatuksia.Viime päivinä
olen vaipunut taas todella syvään masennukseen ja
haluaisin vain kuolla..illat ja yöt kuluvat vain
kuolemaa rukoillessa,mutta näköjään Jumalakin vihaa mua,kun ei anna mun kuolla!Mä en jaksais enää teeskennellä,mutta en myöskään haluis enää
psykiatrille.Tässä mun tilanteessa ainut ratkaisu on vain kuolema,nimittäin mulla ei voisi enää ikinä olla normaalia elämää eikä kukaan mieskään
uskaltaisi rakastua muhun saatikka mennä mun kanssa naimisiin..Itku ja ahdistus kuristavat koko
ajan kurkkua,enkä tiedä miten jaksaisin ja kaikenlisäksi huomenna on siskoni yo-juhlat!En tiedä,miten selviytyisin niistä,koska olen vaipunut melkeinpä jo depressioon..
ala-asteelta lähtien ja tällä hetkellä olen 16 v.
Mä menetin ala-asteella kaikki kaverini,jonka jälkeen alkoi säälimätön koulukiusaus ja syrjintä
mua kohtaan.Sen jälkeen 6:nnen luokan lopulla menin itse pilaamaan koko elämäni,nimittäin puukotin veljeäni selkään,tai se oli pelkkä pieni
pintahaava,mutta en yritä vähätellä yhtään tekoani,sillä kadun sitä niin paljon!Se puukotus
tapahtu niin,että mä olin istumassa pöydän ääressä pyyhkimässä puukon varresta jotain likatahraa,kun se mun veli tuli taas tapansa
mukaan hakkaamaan mua nyrkeillä ja sitä ennen pahoinpitelyt oli hoitanu mun isä,kun olin vielä
semmonen pieni vauva..Mun sisälläni heräs sitten
mieletön viha sitä jatkuvaa väkivaltaa kohtaan ja
mä halusin saada sen loppumaan,joten mitään tai
järkevästi ajattelematta mä viilsin sillä puukolla
veljeäni selkään..Kaikki,jotka lukee tän luulee
varmaan heti,että mä olen ihan sairas ja hullu,
mutta oikeesti mä olen ihan tavallisen kiltin naapurintytön oloinen ja niiden mielestä todella
mukava(jotka eivät tunne tätä puukotustaustaani).
Ulospäin mä olen siis tällänen,mutta sisältäpäin
olen todella herkkä,itsetuhoinen,masentunut,ahdis
tunut,epätoivoinen,onneton jne.Vihaan tekoani aivan mielettömästi ja se ei helpota yhtään asiaa,että sekä yläasteella ja nykyisessä koulussani(luokallani tietyt tyypit)tiesivät ja
tietävät edelleen tästä asiasta ja he naureskelevat mulle mun selkäni takana ja suorastaan näkyvät vihaavan mua!Mun elämä on ollut todella rankkaa!Oon yrittäny itsemurhaa kymmeniä kertoja,karkaillu kotoa ja jättäny pöydälleni itsemurhaviestin,lintsannu koulusta..Psykiatrillakin jouduin käymään puoli
vuotta,mutta sekään ei auttanu,kun en uskaltanu
kertoa oikeaa masennukseni syytä,eli tästä puukotus hommasta,koska häpeän itseäni niin paljon tämän teon vuoksi!Ne käynnitkin olivat yhtä helvettiä,kun piti yrittää esittää oikein
iloista ja pirteää,vaikka samaan aikaan päässä pyöri pelkkiä itsemurha-ajatuksia.Viime päivinä
olen vaipunut taas todella syvään masennukseen ja
haluaisin vain kuolla..illat ja yöt kuluvat vain
kuolemaa rukoillessa,mutta näköjään Jumalakin vihaa mua,kun ei anna mun kuolla!Mä en jaksais enää teeskennellä,mutta en myöskään haluis enää
psykiatrille.Tässä mun tilanteessa ainut ratkaisu on vain kuolema,nimittäin mulla ei voisi enää ikinä olla normaalia elämää eikä kukaan mieskään
uskaltaisi rakastua muhun saatikka mennä mun kanssa naimisiin..Itku ja ahdistus kuristavat koko
ajan kurkkua,enkä tiedä miten jaksaisin ja kaikenlisäksi huomenna on siskoni yo-juhlat!En tiedä,miten selviytyisin niistä,koska olen vaipunut melkeinpä jo depressioon..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sinä tarvitset apua ja nopeasti.
Ennen kaikkea: yritä olla rehellinen, kun kerrot vaikeuksistasi koulukuraattorille, perheneuvolassa, mielenterveystoimistossa tai lääkärin luona. Se on ainoa keino jolla saat itsellesi oikeaa apua.
Psykiatrin luokse ei mennä esittämään iloista ja pirteää, vaan ollaan juuri niin surkeita kuin miltä tuntuukin.
Tuo puukotusjuttu sinua vaivaa ihan turhaan. Normaali ihminen puolustautuu ja joskus tulee eteen tilanne, jolloin ei enää kestä, tulee se viimeinen pisara. Käyttäydyit tilanteen huomioon ottaen täysin normaalisti, suurin osa ihmisistä olisi tehnyt jotain ihan vastaavaa.
Tarvitset ehdottomasti masennuslääkityksen sekä terapiaa. Oleko harkinnut muuttoa pois kotoa? Peheneuvola ja mielenterveystoimisto voivat auttaa uusien ratkaisujen löytämisessä.
Kysy neuvoa esim. kriisipuhelimesta, jos tuntuu vaikealta löytää oikeaa paikkaa avun saamiseen. Vaikka tilanteesi on sinulle ainutlaatuinen, se on asianomaisille hoitotahoille arkipäivää: turha hävetä tai peitellä tunteitaan ja tekemisiään.
Toimi mahdollisimman nopeasti, ole kiltti pyydän. Tiedän omasta kokemuksestani miltä sinusta tuntuu - ja tiedän myös että apua on saatavissa.
Kun olet nyt kirjoittanut koko jutun koneellesi, sinun tarvitsee vain panna se paperille ja ojentaa paperi sille psykiatrille tai jollekin muulle aikuiselle. Heidän täytyy auttaa sinua.
Olet tehnyt jo aika hyvää työtä.
oli samanlaista helvettiä. 12 - 17 ikävuoteen olin ihminen vailla minuutta. Valtavissa alemmuuskomplekseissa ja itsarimietteet pyörivät viikottain mielessäni. Samoin pelkäsin itseäni sen vuoksi, että tapan vielä jonkun. Olin niin täynnä patoutunutta vihaa.
Eli ymmärrän tunteesi ja tilanteesi. Ratkaisun omaan tilanteeseeni löysin 17-vuotiaana radiosta kuulemastani jooga-ohjelmasta. Tämä ohjelma opasti minut henkisen kasvun tielle ja vuotta myöhemmin aloitin määrätietoisen hypnoosin opiskelun.
No. Tänäpäivänä olen kutsumustehtävän omaava evakelista, mutta myös hypnoosiasiantuntija ja kuulun Suomen Hypnoosiyhdistykseen, joka on erikoistunut terapeuttien kouluttamiseen.
Eli sinulla on kaikki toivo ja voi olla myös loistava tulevaisuus edessäsi. Tarvitset todellisia ystäviä matkasseuraksesi kohti tulevaisuutta ja kaikki tulee hoitumaan. Voisit vaikkapa mailata osoitteseen [email protected] Samoin kotisivuiltani http://www.aretalogia.com löyty runsaasti juttua näiltä alueilta.
Tsemppiä sinulle tv Leksa
Teidän neuvoistanne!Otin tänään ensimmäisen askeleen ja kerroin ongelmistani yhdelle kaverilleni,jolla on ollut myös vaikea elämä,joten hän ymmärsi mua todella hyvin.Ajattelin myös mennä huomenna varaamaan psykiatrille ajan,mutta voiko siellä käydä sekä hankkia masennuslääkityksen niin,että vanhemmat eivät saa tietää?Viimeksi kun he tiesivät,että olin masentunut ja kävin psykiatrilla,niin mun vanhemmat piti mua jotenkin hulluna ja,että mä olisin ollut vähän kuin päästäni vialla.Muutenkin tuntuu,et ne vaan inhoo mua,eikä välitä musta ollenkaan.Ne on myös hokenu mulle vuodesta toiseen,että mä olen kauhee nyhvö,pelkkä nolla jne.Tämän vuoksi mua ei kiinnosta puhua mun ongelmista niiden kanssa,kun ne ei varsinkaan ymmärrä mua!Kaikenlisäks mun mieleen on muistunu taas viime päivinä erittäin hyvin ne ajat,kun mun isä pahoinpiteli mua ja enää en halua olla edes sen lähellä,vaikka se on muuttunu ihan mukavaks ja ei oo lyöny mua enää vuosiin..
On mahtavaa, että olet tarttunut "härkää sarvista" ja lähtenyt etsimään ratkaisuja ongelmiisi. Tie voi olla joskus pitkäkin, mutta jokainen matka alkaa ensimmäisestä askeleesta ja sen olet ottanut. Todella mahtavaa.
Sinne psykiatrille menemistä ei kannata kenenkään arkailla tai ujostella. Silloin kun tuntuu pahalta, on lähdettävä etsimään ratkaisuja ja yksi taho on juuri psykiatrit. Toisaalta joutuu usein pohtimaan sitäkin, kuka tai keitä sinne psykiatrille pitäisi passittaa. Sinutko, jolla on vaikeaa vai nekö, joka ovat sinulle vaikeudet aiheuttaneet. Sillä ilmiselvästi olet ympäristösi väärinkohtelun uhri.
Mitä isäsi ja sinun suhteisiin tulee, niin kaikkein ihanteellisinta olisi, että voisitte löytää kaikesta huolimatta yhteisen sävelen jostain sydämienne syvimmästä sopukasta - kaiken tuskan ja kärsimysten takaa. Sen voin myös neljän jo aikuistuneen lapsen (poika ja kolme tyttöä) isänä sanoa, että meillä isukeillakin on usein todella vaikeaa ja monta kertaa maailma tuntuu romahtavan niskaan ja sellaisina hetkinä ei aina jaksa olla hyvä isä vaikka tahtoisikin. Eli auttaisi paljon jos voisit puhua isäsi kanssa kuin kaksi aikuista ihmistä ja antaa isukillesi anteeksi.
Hei!
Mulla oli kans aika rankka lapsuus ja tein kaikkee mistä en ole ylpeä. Nyt oon miettiny asiat niin että tein kaiken parhaani mukaan, ei ollu muita vaihtoehtoja.Olosuhteet on mitkä on ja jollekin muulle ois samassa tilanteessa käyny paljon huonommin.Eli yritän sanoo sulle ettet ole hullu tai sairas vaan reagoit sillä tavalla asioihin kun sillä hetkellä näit mahdolliseksi.
Älä ees mieti sellasta!
Me ollaan kuitenkin hengissä, sinä, minä ja moni muu tuolla suuressa maailmassa joilla on ollu rankkaa.Me ollaan selvitty!!!
Oot nyt 16- vuotias, ei mee kauan niin pääset omaan elämään kiinni.Yritä vaan jaksaa, maailmalla on paljon annettavaa sulle vielä, sitä hyvääkin!
Yritä etsiä joku sellainen asia mitä osaat ja haluut tehdä, paljon kokenut sielu pystyy luomaan ja ymmärtämään paljon sellaisia asioita, mitä "normaalin"nuoruuden elänyt ei pysty.
Kasva vahvaksi ja rohkeaksi.
Sulla ei ole mitään menetettävää!
Kirjoituksestasi huomaa että olet selviytyjä, jatka sitä selviytymistä!
(ps. itse olen nyt 23, onnellisesti kihloissa ja tod. onnellinen!!)