Täällä palstalla on käyty kiivastakin keskustelua siitä, voiko naimisiin pakottaa ja mikä tuosta tilanteesta voi olla seurauksena. Tätä keskustelua olen kiinnostuneena syrjäsilmällä seurannut, koska aihe tietyllä tavalla liippaa minua läheltä.
Olen jo 31-vuotias. Tapasin mieheni joitakin vuosia sitten. Sitä ennen elin monta vuotta yksin. Olen luonteeltani hyvin itsenäinen. Olen opiskellut aika pitkälle, ja työ on ollut minulle ajoittain todella tärkeä asia. Myönnän, että ole ehkä laiminlyönytkin jotain elämässäni työni vuoksi.
Mieheni kosi minua muutama kuukausi sitten ja olemme nyt järjestelemässä häitä. Kosinnan yhteydessä vastasin miehelleni täydestä sydämestäni kyllä, ja olen edelleenkin sitä mieltä, että olen löytänyt elämäni miehen.
En ole missään elämänvaiheessani haaveillut häistä, joten tämä kaikki on minulle täysin uutta. Lähetin äsken postia Sokoksen tyylikonsultille. Pyysin häneltä apua hääpuvun valinnassa, koska itse olen näissä asioissa aivan tumpelo. En myöskään osaa pahemmin meikata tai laittaa hiuksiani. Olen aina ollut enemmän semmoinen luonnollinen ulkoilmaihminen ja tunnen siitä nyt tosi pahasti alemmuutta, kun tuntuu, että pitäisi osata ja tietää vaikka mitä.
Kun aloimme suunnitella häitä, minulla oli niistä jonkinlainen konsepti mielessäni. Nyt kuitenkin, kun asiasta on meidän läheisimmille ihmisille kerrottu, tuntuu, että koko homma paisuu kuin pullataikina. Hääsopassa on tällä hetkellä niin monta hämmentäjää, etten oikein itse meinaa pysyä perässä. Tuntuu, ettei alkuperäinen suunnitelmani kelpaa mihinkään. En itse ole mikään suurien juhlien ihminen, mutta mieheni nauttii sellaisista suuresti ja haluaa häistäkin suuret. Lisäksi hänen sukunsa on suuri ja tottunut suureellisiin juhliin.
Kateellisena luin Häät-lehdestä pariskunnasta, joka oli pitänyt todella pienet häät mökillä vain lähimpien sukulaisten kesken. Nauttisin itse juuri tuollaisista häistä, mutta tässä asiassa olemme mieheni kanssa todella erilaisia.
Jotenkin vielä kestäisinkin nuo häät, mutta on tullut selväksi, että tuo joukkio saapuu joka ikisiin kissanristiäisiin, mitä vain suvun keskuudessa järjestetään. On tullut selväksi, että koko suku odottaa jatkossa kutsua esim. toivottavasti tulossa olevien lastemme synttärijuhliin. En millään lailla inhoa tuota sukua, mutta heitä on vain yksinkertaisesti liikaa ja he paisuttavat kaikki juhlat valtavan suuriksi. Yhtä ei voi kutsua kutsumatta toista. Lisäksi mieheni äidin hössääminen ottaa joskus todella päähän. Tuntuu, ettei minun suunnitelmani ole mistään kotoisin. Hän tuntuu haluavan esittää mielipiteensä joka asiassa, kampauksestani, kirkossa esitettävästä musiikista, häävalssista, mieheni pukeutumisesta. Olen yrittänyt toppuutella nätisti, eli olen kuunnellut kyllä ehdotuksia, mutta sanonut, etten esimerkiksi pidä siitä ja siitä häämarssista, kun taas pidän tietystä häävalssista, vaikka se onkin varsin suosittu. Valitettavasti hän ei ihan vähällä tunnu ymmärtävän vaan jänkkää ja jänkkää kantaansa. Hänelle on ilmeisen tärkeää miltä häät näyttävät tämän suvun silmissä. Ettei siis vain hävitä muille missään. Häneltä tuntuu myös jäävän täysin huomiotta se seikka, että häihin tulee myös minun kutsumiani ihmisiä, joten hänen sukunsa perinteet eivät näissä juhlissa oikein päde.
En tiedä, onko tällainen rimakauhu (sitä tämä ehkä on) tavallista, mutta mielessäni on alkanut itää epäilys, onko tämä todella sitä, mitä haluan. Haluan kyllä elää mieheni kanssa, mutta tuossa avioliitossa tulen myös osaksi tuota sukua, ja se tulee vaikuttamaan elämääni tosi paljon. En halua olla piikki kenenkään lihassa enkä halua aiheuttaa riitaa, mutta en todellakaan pidä tuollaisesta tukahduttavasta sukukeskeisyydestä. Miehelleni ja hänen vanhemmilleen on tullut suurena yllätyksenä, että haluan vieraslistalle myös vanhempieni hyviä ystäviä, jotka olen tuntenut lapsesta saakka. He ovat minulle tärkeitä ihmisiä, vaikka eivät siis verisukulaisia olekaan. Heillä tällaisia ihmisiä ei ilmeisesti ole. Heille ei ilmeisesti ole koskaan ollut tilaa. Omia sukulaisia näen silloin tällöin, toisia enemmän kuin toisia, ja juuri se, etten heitä niin usein näe, luo sukulaiset yhteen kokoaviin juhliin omalta osaltaan suuren juhlan tunnelmaa. Meidän suvussa ei tosiaankaan ole tapana juhlia esimerkiksi pienten lasten synttäreitä koko suvun voimalla.
Ymmärtäisin tuollaisen sukukeskeisyyden jotenkin, jos suvun keskinäiset välit olisivat todella hyvät. Näin ei kuitenkaan ole. Mieheni äiti arvostelee esimerkiksi veljiensä vaimojen siisteyttä aika ilkeästikin, joten noissa sukujuhlissa on paljon teatteria takana. Lisäksi mieheni äiti ja hänen sisarensa arvostelevat mieheni serkun vaimoa milloin mistäkin enkä usko, että minun kohtaloni tulee olemaan sen parempi.
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Äitini sanoo, että minun on vain pidettävä kovemmin puoleni, mutta en toisaalta halua rikkoa mieheni välejä sukuunsa. Suku tuntuu olevan hänelle todella tärkeä. Kun emme ole nyt naimisissa, olen voinut joistain velvollisuuksista laistaa. Kun olemme naimisissa, tulen ilmeisesti sitten tuon suvun kiinteäksi jäseneksi ja minun odotetaan käyttäytyvän kuin he.
En varmaan menisi niin pitkälle, että käyttäisin viimeisen mahdollisuuden eli polttarit livistämiseen, mutta toisaalta ymmärrän kyllä jotenkin sellaistakin. Tuosta aiempana käydystä keskusteluketjusta tuli jotenkin sellainen mieli, että se polttareissa karannut sulhanen kuten minäkään ei oikein ollut ehkä alussa ymmärtänyt, mihin oli ryhtymässä. Näillä keskustelupalstoilla kun olen viime aikoina surffaillut, on tullut sellainen olo, että joillekin naisille se itse häätapahtuma kaikkine tilpehööreineen ja releineen on itsetarkoitus. Voi olla, että mies ahdistuu, kun nainen hössää sellaisen parissa ja kokee ehkä, ettei enää hallitse asioita ja että hänellä ja hänen mielipiteillään ei enää ole merkitystä. Jos tähän yhdistyisi vielä tulossa oleva lapsi, minulta menisi kyllä hermot täysin. Anopin hössäys vie minulta suorastaan yöunet, ja joskus tulee halu päästä vain pois. Muistelin itse asiassa vähän surullisena jo aikaa mennyttä exäänikin, jonka kanssa tällaiset juhlat olisi ollut todella helppo järjestää ja joka esim. tuossa sukuasiassa olisi ollut kanssani samoilla linjoilla. En todellakaan halua häntä takaisin, haluan mieheni, mutta en tätä tilannetta. Tuntuu, että olen pistänyt lusikkani melkoiseen soppaan. Olen lyhyesti sanottuna sellaisessa tilanteessa, että haluan kyllä naimisiin mieheni kanssa, mutta en sitä tilannetta, mikä syntyy, jos menen hänen kanssaan naimisiin. Tiedän suvun häiden jälkeen alkavan odottaa perheemme lisäystä. Jos sellainen meille suodaan, osaanko sitten heidän mielestään äitinäkään toimia?
Odottaisin tosi mielelläni kommenttejanne tästä.
Olen jo 31-vuotias. Tapasin mieheni joitakin vuosia sitten. Sitä ennen elin monta vuotta yksin. Olen luonteeltani hyvin itsenäinen. Olen opiskellut aika pitkälle, ja työ on ollut minulle ajoittain todella tärkeä asia. Myönnän, että ole ehkä laiminlyönytkin jotain elämässäni työni vuoksi.
Mieheni kosi minua muutama kuukausi sitten ja olemme nyt järjestelemässä häitä. Kosinnan yhteydessä vastasin miehelleni täydestä sydämestäni kyllä, ja olen edelleenkin sitä mieltä, että olen löytänyt elämäni miehen.
En ole missään elämänvaiheessani haaveillut häistä, joten tämä kaikki on minulle täysin uutta. Lähetin äsken postia Sokoksen tyylikonsultille. Pyysin häneltä apua hääpuvun valinnassa, koska itse olen näissä asioissa aivan tumpelo. En myöskään osaa pahemmin meikata tai laittaa hiuksiani. Olen aina ollut enemmän semmoinen luonnollinen ulkoilmaihminen ja tunnen siitä nyt tosi pahasti alemmuutta, kun tuntuu, että pitäisi osata ja tietää vaikka mitä.
Kun aloimme suunnitella häitä, minulla oli niistä jonkinlainen konsepti mielessäni. Nyt kuitenkin, kun asiasta on meidän läheisimmille ihmisille kerrottu, tuntuu, että koko homma paisuu kuin pullataikina. Hääsopassa on tällä hetkellä niin monta hämmentäjää, etten oikein itse meinaa pysyä perässä. Tuntuu, ettei alkuperäinen suunnitelmani kelpaa mihinkään. En itse ole mikään suurien juhlien ihminen, mutta mieheni nauttii sellaisista suuresti ja haluaa häistäkin suuret. Lisäksi hänen sukunsa on suuri ja tottunut suureellisiin juhliin.
Kateellisena luin Häät-lehdestä pariskunnasta, joka oli pitänyt todella pienet häät mökillä vain lähimpien sukulaisten kesken. Nauttisin itse juuri tuollaisista häistä, mutta tässä asiassa olemme mieheni kanssa todella erilaisia.
Jotenkin vielä kestäisinkin nuo häät, mutta on tullut selväksi, että tuo joukkio saapuu joka ikisiin kissanristiäisiin, mitä vain suvun keskuudessa järjestetään. On tullut selväksi, että koko suku odottaa jatkossa kutsua esim. toivottavasti tulossa olevien lastemme synttärijuhliin. En millään lailla inhoa tuota sukua, mutta heitä on vain yksinkertaisesti liikaa ja he paisuttavat kaikki juhlat valtavan suuriksi. Yhtä ei voi kutsua kutsumatta toista. Lisäksi mieheni äidin hössääminen ottaa joskus todella päähän. Tuntuu, ettei minun suunnitelmani ole mistään kotoisin. Hän tuntuu haluavan esittää mielipiteensä joka asiassa, kampauksestani, kirkossa esitettävästä musiikista, häävalssista, mieheni pukeutumisesta. Olen yrittänyt toppuutella nätisti, eli olen kuunnellut kyllä ehdotuksia, mutta sanonut, etten esimerkiksi pidä siitä ja siitä häämarssista, kun taas pidän tietystä häävalssista, vaikka se onkin varsin suosittu. Valitettavasti hän ei ihan vähällä tunnu ymmärtävän vaan jänkkää ja jänkkää kantaansa. Hänelle on ilmeisen tärkeää miltä häät näyttävät tämän suvun silmissä. Ettei siis vain hävitä muille missään. Häneltä tuntuu myös jäävän täysin huomiotta se seikka, että häihin tulee myös minun kutsumiani ihmisiä, joten hänen sukunsa perinteet eivät näissä juhlissa oikein päde.
En tiedä, onko tällainen rimakauhu (sitä tämä ehkä on) tavallista, mutta mielessäni on alkanut itää epäilys, onko tämä todella sitä, mitä haluan. Haluan kyllä elää mieheni kanssa, mutta tuossa avioliitossa tulen myös osaksi tuota sukua, ja se tulee vaikuttamaan elämääni tosi paljon. En halua olla piikki kenenkään lihassa enkä halua aiheuttaa riitaa, mutta en todellakaan pidä tuollaisesta tukahduttavasta sukukeskeisyydestä. Miehelleni ja hänen vanhemmilleen on tullut suurena yllätyksenä, että haluan vieraslistalle myös vanhempieni hyviä ystäviä, jotka olen tuntenut lapsesta saakka. He ovat minulle tärkeitä ihmisiä, vaikka eivät siis verisukulaisia olekaan. Heillä tällaisia ihmisiä ei ilmeisesti ole. Heille ei ilmeisesti ole koskaan ollut tilaa. Omia sukulaisia näen silloin tällöin, toisia enemmän kuin toisia, ja juuri se, etten heitä niin usein näe, luo sukulaiset yhteen kokoaviin juhliin omalta osaltaan suuren juhlan tunnelmaa. Meidän suvussa ei tosiaankaan ole tapana juhlia esimerkiksi pienten lasten synttäreitä koko suvun voimalla.
Ymmärtäisin tuollaisen sukukeskeisyyden jotenkin, jos suvun keskinäiset välit olisivat todella hyvät. Näin ei kuitenkaan ole. Mieheni äiti arvostelee esimerkiksi veljiensä vaimojen siisteyttä aika ilkeästikin, joten noissa sukujuhlissa on paljon teatteria takana. Lisäksi mieheni äiti ja hänen sisarensa arvostelevat mieheni serkun vaimoa milloin mistäkin enkä usko, että minun kohtaloni tulee olemaan sen parempi.
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Äitini sanoo, että minun on vain pidettävä kovemmin puoleni, mutta en toisaalta halua rikkoa mieheni välejä sukuunsa. Suku tuntuu olevan hänelle todella tärkeä. Kun emme ole nyt naimisissa, olen voinut joistain velvollisuuksista laistaa. Kun olemme naimisissa, tulen ilmeisesti sitten tuon suvun kiinteäksi jäseneksi ja minun odotetaan käyttäytyvän kuin he.
En varmaan menisi niin pitkälle, että käyttäisin viimeisen mahdollisuuden eli polttarit livistämiseen, mutta toisaalta ymmärrän kyllä jotenkin sellaistakin. Tuosta aiempana käydystä keskusteluketjusta tuli jotenkin sellainen mieli, että se polttareissa karannut sulhanen kuten minäkään ei oikein ollut ehkä alussa ymmärtänyt, mihin oli ryhtymässä. Näillä keskustelupalstoilla kun olen viime aikoina surffaillut, on tullut sellainen olo, että joillekin naisille se itse häätapahtuma kaikkine tilpehööreineen ja releineen on itsetarkoitus. Voi olla, että mies ahdistuu, kun nainen hössää sellaisen parissa ja kokee ehkä, ettei enää hallitse asioita ja että hänellä ja hänen mielipiteillään ei enää ole merkitystä. Jos tähän yhdistyisi vielä tulossa oleva lapsi, minulta menisi kyllä hermot täysin. Anopin hössäys vie minulta suorastaan yöunet, ja joskus tulee halu päästä vain pois. Muistelin itse asiassa vähän surullisena jo aikaa mennyttä exäänikin, jonka kanssa tällaiset juhlat olisi ollut todella helppo järjestää ja joka esim. tuossa sukuasiassa olisi ollut kanssani samoilla linjoilla. En todellakaan halua häntä takaisin, haluan mieheni, mutta en tätä tilannetta. Tuntuu, että olen pistänyt lusikkani melkoiseen soppaan. Olen lyhyesti sanottuna sellaisessa tilanteessa, että haluan kyllä naimisiin mieheni kanssa, mutta en sitä tilannetta, mikä syntyy, jos menen hänen kanssaan naimisiin. Tiedän suvun häiden jälkeen alkavan odottaa perheemme lisäystä. Jos sellainen meille suodaan, osaanko sitten heidän mielestään äitinäkään toimia?
Odottaisin tosi mielelläni kommenttejanne tästä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen kuullut monet vastaavat tarinat, omassa suvussanikin on paljon samoja piirteitä kun miehesi suvussa. Ja pakkohan se on myöntää, että se on rasite. Olisin kuitenkin sitä mieltä, että puhu ajatuksistasi rohkeasti miehesi kanssa. Keskustelkaa mikä ja mitkä asiat on tärkeimpiä teille ja yrittäkää päätyä kompromissiin! Kaikkein tärkeimpänä pitäisin ajatusta siitä, että se on TEIDÄN päivänne. Sen tulisi olla sellainen, että se on todellakin molemmille mieluinen:). Ei hääpäivää kuitenkaan tahdä suvulle, anopille tai kellekkään muulle kuin TEILLE KAHDELLE! Toivottavasti miehesikin ymmärtää sen ja tulee vastaan sinun toiveissasi.
Valitettavasti rasittavan anopin rasittavasta hössötyksestä en osaa neuvoa selviämään muuta kuin kärsivällisyydellä. Se taitaa olla iäisyyskysymys. Uskoisin kuitenkin, että loppujen lopuksi kaikki ymmärtävät asiallista puhetta ja morsiamen oikeus on kuitenkin sanoa mitä haluaa eikä siihen ole sanomista kenelläkään anopilla!
Onnea ja voimia, toivottavasti päivästäsi tulee loppujen lopuksi ikimuistoinen!
Jos olet varma, että tämän miehen kanssa tahdot loppuelämän viettää, olisi tyhmää jos se menisi pieleen ainoastaan häiden viettotapanäkemyserojen vuoksi!
ONNEA:)
Täydet sympatiani sinulle. Voit ainakin onnitella itseäsi siitä, että olet pohtinut tuntemuksiasi kunnolla etkä yritäkään teeskennellä, että kaikki olisi loistavasti. Se on varmasti oikea suunta!
Mieleeni tuli ensimmäisenä, että minusta sinun kannattaisi puhua tuntemuksistasi miehellesi. Siis juuri samaan sävyyn, pohdiskellen, kuin mitä kirjoitit. Miehesi ei varmasti ota mietteitäsi syytöksinä tai muuten negatiivisesti, vaan ihan takuulla ymmärtää pelkosi ja toisaalta myös ahdistuksesi.
Häähässäkässä olisi varmasti epänormaalia, jos ET tuntisi välillä kauhua ja ahdistusta ja epävarmuutta. Suvun ja tulevan anopin hössötykselle et oikein voi mitään, mutta voisit yrittää miehesi kanssa sopia, että järjestelette asiat mahdollisimman itsenäisesti. Eli ei mitään yhteisiä palavereja anopin kanssa (jos hän osallistuu kuluihin, tämä voi tietysti olla vähän hankalaa ;), vaan rauhallista keskustelua kahden miehesi kanssa iltateen ääressä.
Kirjoittakaa vaikka yhteiset suunnitelmanne paperille (ihan vaikka vaan ytimekkäästi "häämarssi: se-ja-se, ohjelmarunko: jne.") jota sitten voit näyttää anopille ja muille - on varmasti helpompi pitää kiinni omista ajatuksistaan, kun ne on kirjattu ylös yhdessä miehesi kanssa. Vastaväitteisiin voit korrektisti kommentoida, että "ihan kiva ajatus, mutta ME pidimme tästä ajatuksesta vielä vähän enemmän".
Ehkä tämä kuulostaa nyt vähän liiankin yksinkertaiselta ja ympäripyöreältä höpö-höpö-filosofialta, joka ei ongelmiasi ratkaise. Pointtini on kuitenkin, että jos (ja kun?!) saat miehesi ymmärtämään pelkosi ja epävarmuutesi, yhdessä saatte varmasti ne myös voitettua.
Omissa häätouhuissani (vuosi sitten) yritin myös välttää itse tekemästä häistäni turhan isoa numeroa itselleni - siis että yritin ajatella, että häät eivät kuitenkaan ole se tärkein juttu, jonka pitäisi ehdottomasti ja sataprosenttisesti toteutua omien toiveideni mukaan, vaan se avioliitto on tärkein! Mahdollisimman rento suhtautuminen auttaa sietämään myös sen, että jotkut asiat häissä pelaavat muiden ihmisten unelmien mukaan, vaikka päivä onkin teidän päivänne.
Niin, äärimmäisessä "hädässä" voisit ehkä yrittää puhua myös anoppisi kanssa - jos se suinkin on vain mahdollista. Tee hänestä muka uskottusi kertomalla, että hössötys ja MUU suku hermostuttaa sinua. Useimmat tulevat anopit varmasti ihan nauttivat pelokkaan morsiamen suojelusta... ja samalla ehkä itsekin höösäävät vähemmän?
Toivottavasti tästä oli edes jotain hyötyä sinulle. Kaikkea hyvää ja onnellista avioelämän odotusta - voin vakuuttaa, että hääpäivästä et jännityksen vuoksi välttämättä muista edes mitään :) mutta ensimmäiset päivät rakastamasi miehen vaimona ovat ikimuistoisia, teitte mitä hyvänsä, missä tahansa!
tunteen. Itse menin naimisiin vuosi sitten ja pidimme noin 200 vieraan häät. Maksoimme itse koko sopan, mutta anoppi tunki sitkeästi nenäänsä joka asiaan. Edellisenä iltana (ennen häitä)juhlapaikalla olin jo niin valmista kamaa, että sain melkein pidellä itseäni ettei anoppi lentänyt niskaperse otteella juhlapaikalta pihalle. Kaikki asiat oli hänen mielestään väärin tehty. Mikään ei miellyttänyt hänen silmäänsä. Sanoinkin, että nämä ovat minun ja tulevan mieheni näköiset häät, eivät hänen. Kai hänellä oli jonkinnäköinen mielikuva siitä, minkälaiset hänen poikansa häät olisivat. Mutta hän ei ehkä ollut ajatellut asiaa minun kannaltani. Jokainen tyttö kai kuvittelee omat häänsä mielessään... enemmän kuin miehet ainakin. Joten konflikti oli valmis. Anoppi kun oli taiteellinen sielu niin kaikki olisi pitänyt olla hienoa ja koristeellista. En halunnut mitään prinsessakakkuhörhelöhäitä vaan ihan yksinkertaiset "maalaishäät" joten anopin ehdotukset menivät hieman yli hilseen...
Jälkeenpäinkin oli hieman polemiikkia, mutta kyllä se nyt on tasoittunut, sillä istuimme mieheni kanssa appivanhempien kanssa saman pöydän ääreen ja keskustelimme asioista. Ainut asia mikä auttaa on puhua asioista. Tällä hetkellä välit ovat ihan ok. Tosin kuten totesin jo edellä, niin meidän tyylimaut ovat aika kaukana toisistaan ja makuasioistahan ei sovi kiistellä. Mutta kyllä se siitä. Kunhan muistat itsesikin kannalta, ettei jokaista voi miellyttää eikä tarvitsekaan. Teet niin kuin itsestäsi tuntuu hyvältä. Se on se pääasia.
oma tilanteeni muistuttaa hyvin paljon kertomustasi, itse olen järjestämässä häitä ranskalaisen miehen kanssa, jota rakastan hyvin paljon. Perheemme kuitenkin heti jo kulttuurisista syistä eroavat juuri tässä sukuläheisyydessä, en mieheni sukua inhoa, mutta läheisyys ja aktiivisuus käyvät välillä todella ahdistavaksi. Minua on auttanut se että puhumme mieheni kanssa hyvin avoimesti eroista ja mieltäni helpottaa myös tieto, että tulemme asumaan valtameren päässä koko suvusta :)
tsemppiä sinulle ja muista miettiä miksi haluat miestäsi :)