Kuuluukohan tämä juttu tänne vai minne...:) Olemme olleet yhdessä puolitoista vuotta. Minä olen hyvin epävarma ihminen joka miettii tosi paljon kaikkia asioita ja vatvoo jokaista elämän päätöstä. Alku oli ihastumista ja intohimoa, mutta joskus aina mietin näinkö sen kuuluu mennä ja onko kaikki nyt hyvin. Noin vuoden jälkeen seksihalut alkoivat hiipua, ajattelin ensin että se on varmaan ihan normaalia suhteessa, enkä koe seksiä muutenkaan kauhean keskeisenä asiana elämässäni. Samalla jatkui tämä miettiminen ja asioiden vatvominen, huomasin "virheitä" miehestä, joku ele tai joku ilmiselvä juttu minkä hän sanoi alkoi ärsyttämään minua. Toisaalta kuitenkin nautin läheisyydestä ja meillä on useimmiten hyvä, hauska ja rauhallista olla yhdessä, luotamme toisiimme, nauramme ja meillä on samanlaiset tulevaisuudensuunnitelmat jne.
Nyt en tiedä mitä tehdä, pistin suhteemme tauolle koska en pysty enää vatvomaan sitä, onko meillä kaikki hyvin vai ei. Viime aikoina on ollut paljon riitoja, ehkä juuri siksi että tarkkailen häntä jatkuvasti ja mietin mitä minä nyt tarkalleen tunnen häntä kohtaan?? Mielestäni hän on ihana mies ja hyvännäköinen, mutta en osaa sanoa mitä tarkalleen tunnen, ja tämä ahdistaa niin. Halutkin ovat kateissa, en tiedä johtuuko hänestä vai vatvomisen aiheuttamasta stressistä. Tiedän ettei alkuhuuma kestä, mutta millaista on sitten sen jälkeen? Olenkohan vain ajatellut asiaa niin paljon, etten voi rentoutua ja rakastaa, vai mistä tiedän onko jokin tosiaan pielessä? Eroa olen miettinyt mutta se tuntuisi kamalalta, vai pelkäänkö vain? Haluan olla yhdessä mutta ajatteleminen vie kaikki voimat. Mies taas on varma että haluaa olla loppuelämän yhdessä, kärsii kamalasti tauosta... Mitä mieltä olette? Onko samantyyppisiä kokemuksia?
Nyt en tiedä mitä tehdä, pistin suhteemme tauolle koska en pysty enää vatvomaan sitä, onko meillä kaikki hyvin vai ei. Viime aikoina on ollut paljon riitoja, ehkä juuri siksi että tarkkailen häntä jatkuvasti ja mietin mitä minä nyt tarkalleen tunnen häntä kohtaan?? Mielestäni hän on ihana mies ja hyvännäköinen, mutta en osaa sanoa mitä tarkalleen tunnen, ja tämä ahdistaa niin. Halutkin ovat kateissa, en tiedä johtuuko hänestä vai vatvomisen aiheuttamasta stressistä. Tiedän ettei alkuhuuma kestä, mutta millaista on sitten sen jälkeen? Olenkohan vain ajatellut asiaa niin paljon, etten voi rentoutua ja rakastaa, vai mistä tiedän onko jokin tosiaan pielessä? Eroa olen miettinyt mutta se tuntuisi kamalalta, vai pelkäänkö vain? Haluan olla yhdessä mutta ajatteleminen vie kaikki voimat. Mies taas on varma että haluaa olla loppuelämän yhdessä, kärsii kamalasti tauosta... Mitä mieltä olette? Onko samantyyppisiä kokemuksia?
Vastaukset 2
Vanhimmat
itse olen myös hyvin analyyttinen ihminen. Tarkkailen tunteitani ja vertaan niitä siihen mitä niiden "tulisi" olla, joissain tilanteissa.
Näin mutu-tuntumalla sanoisin että teidän tulisi jatkaa yhdessä (sen kuvan perusteella jonka sain kirjoituksestasi). Mistä saisit miehen joka haluaa olla kanssasi ja on sinulle hyvä? Jos siis miehesi on sellainen jo sinulle. Ei sitä vielä täydellisempää miestä niin vaan löydy.
Samallalailla varmaankin tarkkailisit tunteitasi, vaikka kyseessä olisi joku muu mies. Täydellistä tunnesuhdetta tuskin saa oikean ihmisen kanssa, haavemiehen kanssa varmasti. Elämme vain kerran ja loppu voi koittaa koska tahansa. Miksi siis etsiä täydellistä miestä, jos itsellä on jo hyvä mies?
Näin minä ajattelen. En tiedä miten miehesi kohtelee sinua. Kyllä sen kuitenkin tietää rakastaako itse vai ei, mutta ei ehkä kannata odottaa siltäkään tunteelta mitään liikoja. Eihän rakastaminen lopulta ole edes niin vaikeaa. Kyse on vaan siitä minkälaiseen suhteeseen "raaskii" rakkautensa antaa. Eli haluaako rakastaa?
Toisaalta, ehkä sinun oli hyvä irtautua suhteesta hetkeksi, jos olosi tuli noin tukalaksi kuin kuvailit. Aika näyttää kyllä. Ei kannata pitää mitään kiirettä.
Kiitos vastauksestasi! Sehän se "ongelma" juuri on, ettei oikeastaan ole syitä lopettaa suhde, paisti se etten ole varma, etten tiedä tunnenko "tarpeeksi", rakastanko (niin mitä se on??). Välillä ärsyynnyn pienistä asioista, rupean riitelemään ja arvostelen häntä, vaikka tiedän ettei pitäisi. Mies välittää minusta, tekisi vuokseni varmasti melkein mitä vain, siivoaa, hellii, siis ihan kaikkea mitä mieheltä voi toivoa. Ja sanoo rakastavansa minua. Mutta kun en itse voi sitä sanoa...en tiedä mitä se on, en tiedä mitä tunnen. Viime aikoina on ollut seksipuolellakin ongelmia, en ole pitkään aikaan syttynyt yhtään mistään. Tietysti tämä liiallinen miettiminen voi olla osasyy, mutta rupesin pelkäämään, että sekin viittaa ongelmaan suhteessamme. Tämä on ensimmäinen oikea suhteeni, tälläkin palstalla lukee aina ettei kannata jäädä ensimmäiseen suhteeseen...
Sanoit, että sinäkin olet analyyttinen ihminen, tiedätkö itse, kun rakastat? Olenkohan miettinyt tätä niin, ettei se tunne tule? Toisaalta kaikki tämä epävarmuus voisi johtua vain luonteestani, mutta en halua sokeasti uskoa niin. Ja vaikka on hyvä mies, niin pitäähän sitä itsekin rakastaa. Tunteitahan minulla on, mutta en tosiaankaan osaa sanoa millaisia, miten ottaisin itsestäni selvää? Olen juuri pistänyt suhteemme tauolle, jotta minulla olisi mahdollisuus yksin hakea vastausta, eipä ole kuulunut.
Olen sitäkin miettinyt, että jos joutuisin ponnistamaan kauheasti ja juoksemaan miehen perään, en ehkä epäröisi omia tunteita, luulisin ehkä olevani aivan totaalisen rakastunut, niin kuin on käytynyt aiemmissa deitti-suhteissani. Nyt kun kaikki on valmiina edessäni, minä epäröin ja haluan ehkä "saalistaa" taas...? En tiedä, mitä sinä analyyttisenä ihmisenä sanot:)? Tai kuka tahansa, saa mielellään kommentoida!