Heippa äidit!
Kysyisin teiltä neuvoa asiaan joka todella on alkanut painamaan mieltä, eli: Aamuisin kun herään, olen kuin takapuoleen ammuttu karhu. Kiukuttelen lapsilleni, iältään 4v ja 2v. Useimmiten herään aamulla siihen että lapset tappelee, he heräävät ennen minua ja nuorempi on usein ehtinyt tehdä pahaa ennen kuin minä saan itseni väännettyä sängysä ylös. Odotin kovasti kevättä ja kesää, ajattelin että se piristisi, mutta silti olen kokoajan pahan tuulinen ja kiukuttelen/huudan lapsilleni. Sitten kun olen saanut kahvit juotua ja herään kunnolla olen uséimmiten jo paremmalla tuulella. Olen etsinyt piristystä elämääni jopa salaisella suhteella ja olenkin rakastunut tähän mieheen hän myös minuun, silti en kykene miestäni jättämään ja elämä on aika sekaisin. En syö pillereitä eli hormooneista kaiketi ei ole kyse ja pahan tuulinen olin jo ennen tätä suhdetta. Kavereita minulla on paljon ja vapaa-aikaakin löytyy, silti tuntuu, että olen elämääni kyllästynyt ja puran kiukkuani lapsiin. Tuntuu pahalta, tiedän että olen kamala ja jostakin tarvisin apua, nyt kysynkin onko jollakin muulla ollut samanlainen tilanne, lähinnä tämä outo pahan tuulisuus joka muistuttaa lähinnä kuukautisten aikana olevaa ärähtelyä/hermokohtauksia? Mistä löysitte apua tähän hermoiluun? Mistä se johtuu meneekö se ohi. Tuntuu että olen aina ollut vähän heikkohermo.
Kysyisin teiltä neuvoa asiaan joka todella on alkanut painamaan mieltä, eli: Aamuisin kun herään, olen kuin takapuoleen ammuttu karhu. Kiukuttelen lapsilleni, iältään 4v ja 2v. Useimmiten herään aamulla siihen että lapset tappelee, he heräävät ennen minua ja nuorempi on usein ehtinyt tehdä pahaa ennen kuin minä saan itseni väännettyä sängysä ylös. Odotin kovasti kevättä ja kesää, ajattelin että se piristisi, mutta silti olen kokoajan pahan tuulinen ja kiukuttelen/huudan lapsilleni. Sitten kun olen saanut kahvit juotua ja herään kunnolla olen uséimmiten jo paremmalla tuulella. Olen etsinyt piristystä elämääni jopa salaisella suhteella ja olenkin rakastunut tähän mieheen hän myös minuun, silti en kykene miestäni jättämään ja elämä on aika sekaisin. En syö pillereitä eli hormooneista kaiketi ei ole kyse ja pahan tuulinen olin jo ennen tätä suhdetta. Kavereita minulla on paljon ja vapaa-aikaakin löytyy, silti tuntuu, että olen elämääni kyllästynyt ja puran kiukkuani lapsiin. Tuntuu pahalta, tiedän että olen kamala ja jostakin tarvisin apua, nyt kysynkin onko jollakin muulla ollut samanlainen tilanne, lähinnä tämä outo pahan tuulisuus joka muistuttaa lähinnä kuukautisten aikana olevaa ärähtelyä/hermokohtauksia? Mistä löysitte apua tähän hermoiluun? Mistä se johtuu meneekö se ohi. Tuntuu että olen aina ollut vähän heikkohermo.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kuin lukisi omaa kirjoitustaan, paitsi että lapseni ovat isoja jo ja minun pahantuulisuuteni ja kiukutteluni on myös päiväaikaan tapahtuvaa. Jokin aikaa meni jo paremmin, nyt on taas kiukkua ja huutoa ja olen riitaisa. En oikein tiedä mikä minulla on, syitä ja selityksiä kyllä piisaa!!
En siis osaa neuvoa sinua, kun en itsekään tiedä miten tämän saisi loppumaan ja nieltyä oman huonotuulisuuden.
Luulen, että olen (minäkin) vähän väsynyt tähän arkeen ja olemiseen, toisaalta kaipaan tavattomasti omaa aikaa ja tilaa ja nyt sitä ei oikein ole. Mikään ei kiinnostaisi kovinkaan - kuulostaa masentuneen puheelta..?? en mielestäni kuitenkaan ole masentunut..?? kun elämäni pitäisi olla kaikin puolin kunnossa, rakastava mies ja sellaista, tulevaisuus edessä..
Joskus kuitenkin tuntuu kuin olisin vankilassa, en pääse mihinkään, elämä menee ohi ja minä vain katson ikkunasta kun se lipuu editse. Kuin olisi jotenkin paikaleen jämähtänyt, semmonen olo välillä.
Ainakin meitä siis on kaksi, emme ole ainoita äkäpussi-äitejä maailmassa :) ehkä se lohduttaa ?
Äiti on oikeastaan keskeisin hahmo koko perheessä.
Hän tekee (ei tietenkään kaikissa perheissä) ruoan, siivoaa ja ym. eli toimii niin sanotusti kodin henkenä. Se saattaa ja niinkuin onkin välillä hyvin raskasta.
Vähemmästäkin sitä hermot menee.
Omalla emollani, joka on muuten nasta tyyppi, on kohta ikää 49 ja tosiasia on, että hänellä on "mummutaudin" oireita. Hän sai jo 40 vuoden iässä hormonilääkkeet öiseen hikoiluun.
Kymmenisen vuotta on mennyt ok, mutta nyt hän on oikeastaan vain pahentunut. Kiukuttelu on joka päiväistä ja raivonpuuskat uskomattomia. Vuoden sisällä perheessämme on huudettu ja tapeltu enemmän kuin edes meidän lapsien murrosikä vaiheessa. Tämä on todella raskasta meille muille perheen jäsenille.
Minä, kuopus asun vielä kotona ja vanhemmat sisaret ovat "saaneet" jo muuttaa pois kotoa.
Pahinta on, että kotona saa lähes koko ajan kulkea varpaillaan ja varoa suutaan, ettei tule sanoneeksi mitään typerää.
Jos mutsin käskyjä ei tottele heti ja vielä nöyristele perään, hän jaksaa vaahdota niinkauan, että tahto menee varmasti läpi.
Ei meillä näin ennen ollut.
Olen huomannut, että mutsi haluaisi itselleen omaa aikaa ja vapautta, edes hetkeksi pois tästä oravan pyörästä. Hän on huomannut sen, että elämä onkin surahtanut ohitse meidän lapsien kasvettua.
Onko hänellä enään jäljellä mitään?
Onko hän itse enään yhtään mitään?
Eli, joko se nyt on ohitse?
Minun isoäitini ja muut vanhemmat sukulaiseni alkavat olla jo siinä iässä, että kohta se on menoa. Äitini on kait tajunnut, että hän on se seuraava sukupolvi, jonka vuoro on vanheta.
Tämä kiukuttelu on kai kapinointi vaihe sitä vastaan.
Hassuinta on,ettei hän ei jaksa yleensä edes katsella minua silmissään mutta ei päästä minua muuttamaan vielä poiskaan kotoa. Olen kyllä vielä vuodenverran alaikäinen mutta ehdotukseni muuttaa pois ensivuonna tyrmättiin heti.
En tiedä teistä Äideistä, siis ikänne puolesta, mutta yksi selitys voisi olla juuri tämä naisten 50 villitys, mikä on taas aivan väärä nimitys.
Toivotan teille todenteolla jaksamista, sillä kokopäiväinen ärtymys vie voimia.
Halusin vain sanoa (olettehan te varmaan huomanneetkin) että tämä on varmasti muillekin perheen jäsenille raskasta ja että leppoisina hetkinä muistakaa osoittaa rakkautta läheisillenne, ettei heidän tarvitse epäillä sitä.
~Gin~
Kiitos. Itselläni ei ainakaan vaihdevuosi-ikä päälle paina, olen alle 40. Hormooneista kait johtuu, olen raskaana ja olotila ei mitenkään kiva..
asutko kerrostalossa? Siellähän se hermo on koko ajan tiukalla..toisin kuin omakotitalossa.
Keke se jaksaa lueskella ja kommentoida kaikki asiat keski-ikäisten naisten pulmista vauvojen nimiin ja kaikkea siltä väliltä. Miten me tultasiinkaa toimeen ilman omaa nettimörköä, joka puuttuu joka asiaan.
minun kohdallani keke on ainakin oikeassa. kerrostaloelämä ei ole lapsiperheille herkkua. minä olen onneni kukkuloilla kun olen vanhemmillani, anopilla tai mökillä, kotona menee hermot heti. ei ole omaa pihaa mitä sais kopsuttaa. koiran kusettaminen pienten lasten kanssa hankalaa. varo meluamasta. älä riitele naapurisi kuulee ja sen jälkeen siitä tietää koko talo. kanna ostokset parkkipaikalta ylimpään kerrokseen. siedä vittumaisia naapureita. kuuntele alakerran teinin uusimmat levyostokset liesituulettimen kautta. korjaa aina lasten lelut hiekkalaatikolta. älä grillaa. älä tupakoi, astmaattinen vanha mummo asuu melkein naapurissa. ahaa naapurin ukko jyystää taas eukkoaan, sänky hakkaa seinää vasten. koskaan ei ole hiljaista...
kuuluu suomalaisen naisen luonteeseen, se on äidinmaidosta saatu. Siinä näette, edes vieraan kullin saaminen ei helpota, ei auta vaikka metrikaupalla sais, aina pahalla tuulella, on ja pysyy. Onneksi mulla ei oo tuommosta pelättiä kämpillä.
Mulla on ollut aina tai ainakin melkein aina jonkin sortin kiukuttelu ongelmia. Mutta yleensä kiukuttelen pahiten silloin kun mulla on nälkä, siloin jos joku ei mene niinkuin itse haluaisin katkeaa pinna välittömästi.Nälkään kun lisätään vielä väsymys jota valitettavan usein poden 2kk vauvan äitinä elämäni tuntuu välillä olevan yhtä helvettiä. Silloin saatan sanoa jopa vauvalleni aikamoisen pahasti, mutta onneksi se ei vielä sitä ymmärrä, mutta pahaltahan se tuntuu jälkikäteen. kissani on saanut olla vauvan syntymän jälkeen kiukkuni kohteena liian usein ja poden siitä huonoa omaatuntoa.Myös mieheni saa osansa ja on aina saanut. En tiedä miten hän jaksaa rakastaa tälläistä sekopäätä, hän ei koskaan kiukuttele takaisin vaan kuuntelee hiljaa.Kun käytin e-pillereitä pistin kiukuttelun niiden piikkiin. Ehkä osansa asiassa on myös sillä että mulla ei ole ystävää jolle puhua näistä asiosta tai ylipäätänsä mistään asióista. on toki mulla ystäviä mutta kaikki on niin pinnallisia ja vain sellaisia, että jos joku sattuu kysymään miten menee niin niille sanotaan vain että ihan hyvin kiitos kysymästä. Ei ole ketään jolle soittaa kun tuntuu pahalta tai jotain jolle puhua huonoa oloa pois, enkä tiedä miten sellaisen saisin tässä elämäntilanteessa, voisiko tylsempää ystävää olla naimisissa oleva pienen lapsen äiti..? Olen kaikenlisäksi melko ujoa sorttia tai ainakaan en ole puhelias silloin kun en tunne ihmistä vielä tarpeeksi hyvin. Olen lapsen syntymän jälkeen ajatellut että pitäisikö käydä puhumassa edes jollekkin ammattiauttajalle, jos se auttaisi tähän vaivaan, mutta nyt tuntuu jo paljon paremmalta kun olen voinut avautua täällä. Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea tämän itkuvirren.kertokaa jos on samanlaisia ongelmia!
Tuli vaan mieleen että isäni on myös todella heikkohermoinen välillä joten luulen että se johtuu geeneistä. Veljeni nimittäin myös hermostuu melko nopeasti.Olemme saaneet myös kärsiä isämme alkoholi ongelmasta koko elämämme ajan, tai ainakin minä olen ja kärsin siitä edelleen ja olen miettinyt että siksikö musta tuli tälläinen...
Ei pahantuulisuus missään geeneissä mene! Enemmänkin kyseessä on omilta vanhemmilta opittu malli, että miten voi käyttäytyä ja miten voi toimia tietyissä tilanteissa. SEn mallin voi opetella pois, mutta vaikeaa se on.
Yksi syy pahantuulisuuteen ainakin mulla on tuo sama kuin sulla: yksinäisyys. Olisi kiva käydä silloin tällöin jonkun luona kylässä, olla, jutella, pitää hauskaa ja pitää tylsyyttä ja kaerto ikävät ja iloiset asiat.
Ainoa kaverini muutti ja hänellä on muutenkin hurjasti kavereita, meidän yhteydenpito on harventunut... siksi kait roikun täällä keskustelupalstoilla :)
oli ihan sama juttu ja sitä kesti hetken ennen kun aloin ajattelemaan järjellä!!!
soitin lääkäriin,varasin ajan,kerroin lääkärille että tarvitsen jotain kun huudan jatkuvasti lapsilleni ja tuntui että minulla ei ole haluja juuri mihinkään...lääkäri sanoi että olen masentunut mukamas jollainlailla koska lapset ovat polttaneet enrgiani loppuun... no sain fontex 20mg ja ne auttoi minua todella paljon...
no loppujen lopuksi minua alkoi ärsyttää se että en enään suuttunut=) (hassua)
jätin pillerit pois mutta en myöskään ole juurikaan samalla lailla menettänyt hermojani kuin silloin muinnoin!
täytyy olla vaan selkä rankaa mennä puhumaan lääkäriin niin ja fonteksessa oli tietysti hyviä puoliakin=) niitä määrätään joillekkin ihmisille syömis häiriöihin ja näin ollen sain laihdutettua kun ei ollut nälän tunnetta jatkuvasti ja sain itsetuntoni kohotettua roimasti.. 158cm/89kg tuosta tiputin 158cm/53kg.
Sama ongelma on ollut minulla eli jos heräämme yhtäaikaa koko perhe, palaa multa pinna.
Opettelin sitten vuosia sitten, että herään tuntia aiemmin kuin muu perhe. Silloin saan herätä rauhassa ja kun muut heräävät, on oma paha tuuleni häipynyt.
Tänäään kokeilin tuota aikasemmin heräämistä. Se toimii hyvin. Tosin, olen hiukan väsynyt, koska nautin valvoa myöhään kun lapset nukkuvat.
Lääkityskin oli ihan hyvä idea, jos noihin ei vain jää "koukkuun". Olen usean kerran miettinyt hakevaniammattiapua, mutta aina se vain jää.
Kiitos kuitenkin teille kaikille jotka jaksoitte vastata. Hyvää ja aurinkoista kesää kaikille ja koitetaanhan jaksaa =)
Sait jo paljon hyviä neuvoja, äiti Vantaalta. Itselläni on samanlaisia ongelmia, joihin ovat osaltaan auttaneet mielialalääkkeet sekä melatoniini iltaisin - se tekee niin väsyneeksi että on saanut tajuamaan aikaisen nukkumaanmenon välttämättömyyden. Aamulla jaksaa paremmin myös jos pystyy sopimaan puolison kanssa, että seuraavana/jonakin aamuna tämä hoitaa lapset, jolloin itse saa nukkua pitkään vaikka korvatulpat korvissa. Asiasta puhuminen auttaa aina, joten kannattaa käydä lääkärillä, perheneuvolassa, terveyskeskuspsykologilla tms, vaikka tilanne tuntuisikin jo hiukan helpottaneen. Ja muista onnitella itseäsi jokaisen rauhallisen/huudottoman aamun/aamupäivän/päivän jälkeen ja osoittaa ilosi ja hyvä mielesi myös lapsille ja miehelle!
enpä minä ainakaan jäänyt koukkuun noihin fontekseihin...
toisella nimellähän niitä kutsutaan ilosuuspillereiksi.
reippasti vaan lääkärin puheille jos alkaa tuntuu liian raskaalta. sitä ei kannata sitten hävetä millään lailla.
koeta jaksaa=)
Mulla mielialat ailahtelee aikalailla. Voin saman päivän aikan olla monesti hyväntuulinen ja monesti raivonakin. Se on rankkaa. Suorastaan itseäkin pelottaa. Suutun miehelleni, en enään niinkään lapsille. Kun mies tulee kotiin ei paljoa tarvita kun alan naputtaa jostain. Lapset varmasti kärsii siitä. Monesti olen päättänyt alkaa hillitsemään itseäni, mutta turhaan. Mielestäni se on peritty tapa omalta äidiltä. Haluaisin aina, että koti on tip top ja hommat hoidettu viimeisen päälle...ja aikataulussa. Olen yrittänyt ajatella ettei ole tärkeää että koti on aina siisti jne. mutta en voi olla sotkunkaan keskellä. Töissä en menetä hermoja koskaan, mutta kotona kyllä senkin edestä.
Kylläpä kuulostaa tutulta! Itse kärsin vuosia masennuksesta, ja sen hellittäessä kun aloin itse saada ryhtiä elämään oli minulle suuri pettymys että ympäristö ei skarpannut samaa tahtia! Olisin halunnut elää koko ajan tip top -huushollissa, mutta eihän se onnistu kun perheessä on pieniä lapsia. Mies kyllä siivoaa (ja hyvin siivoaakin), mutta luonnolloisesti silloin kun hänelle sopii. Lapset (sekä minun että miehen, olemme uusperhe) eivät jostain syystä opi millään huolehtimaan yleisestä siisteydestä, joten heidän huoneensa ovet ovat aina kiinni, itsehän he niissä majailevat, ja muualla joudun vain jatkuvasti huomauttelemaan astioiden koneeseenlaitosta tai vaatteiden säilytyksestä, roskien ripottelemisesta jne. Joskus myös mies innostuu samaan aikaan siivoamaan!
kun luin juttusi, löysin itseni tarinasta heti. mieheni oli silloin matka töissä ja kun oli kotona olin aina kiukkunen, ja hain sitä jotain jostain. olin tulla viimein hullkusi kunnes en nähnyt muuta ulostietä kuin ero. nyt olen elänyt valitsemallani tiellä, joskus surullisena joskus ylpenä mutta katunut en ole päivääkään. olisi kiva kirjoitella jonkun kanssa jolla on smamanlainen kokemus kun mulla. kirjoittele mulle, [email protected]
Voisiko syynä olla matala verensokeri? Itse olen nälkäisenä todella kiukkuinen, jos en saa heti ruokaa. Olen huomannut, että kun syön säännöllisesti ja välttelen nopeita hiilihydraatteja (eli diabeetikon ruokavalio), niin en saa kiukkukohtauksia. Tämä ruokavalio auttaa myös unen saantia ja unen laatua.