Nuori nainen ja mies tapasivat, tutustuivat. Tunsivat yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, vetoa toisiinsa, nauroivat ja hulluttelivat yhdessä. Aika ei kai ollut oikea, sitten tuli muuta sotkemaan kuvioita. Kului vuosia ja taas vuosia, he vanhenivat, kulkivat omia polkujaan - joskaan ei kovin kaukana toisistaan koskaan. Kun vuosia oli kulunut täyteen kymmenen, kohtalon oikku sai polut risteämään. He huomasivat, että sama yhteenkuuluivaisuuden tunne ja vetovoima oli yhä olemassa, vain odottamassa kuin Ruusunen prinssin suudelmaa. Se suudelma tapahtui, pienestä kipinästä virisi iso roihu. Se polttaa ja korventaa joka kerta, kun naisen ja miehen tiet kohtaavat - vaan uskaltavatko koskaan ottaa sitä askelta, joka veisi heidät lopullisesti yhteen...?
Happy
end..???
41093
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihan kuin elokuvissa.
Inhorealistisesti kului vuosia ja mies löysi naisen, jonka kanssa eleli kymmenen vuotta. Lapsia ei tullut. He erosivat lapsettomuuden kourissa ja naisen ainaisen jäkätyksen saattelemana. Miehen oikea rakas löysi renttuäijän, sellaisen kitaristimytomaanin, joka kusetti rahaa ja nainen oli maha paksuna. Nainen päätti pitää lapsen ja kahden vuoden tappelun ja riitelyn tuloksena otti eron ja oli yksinhuoltajana seuraavat kahdeksan vuotta.
Kummatkin olivat katkeroituneita elämäänsä kunnes ykskaks eräänä päivänä kohtasivat ja päättivät mennä kahville vaihtamaan kuulumisia. Mies ei halunnut lähteä aisan kannattajaksi ja nainen ei enää uskonut rakkauteen ja todisteluihin. Niinpä heidän tiensä erosivat lopullisesti. Tänä päivänäkään he eivät ymmärrä, mikä oikein meni pieleen. Kohtaloko se oli?
Päätetty on jo. Loppuu toi riutuminen...
Nuori mies meni kulissiliittoon kauniin naisen kanssa, joka teki kaikkensa estääkseen miehensä ja miehen oikean rakkauden yhteydenpidon. Nyt on vanhentuneen miehen otettava ratkaiseva askel, jos aikoo vanhentuneen naisensa saada, sillä nainen ei voi sitä tehdä. Syyn tietää mies itse, mutta rakkaus, se on molemmin puolista ja kestävää.
Siis molemmat olivat nuoria, melkein lapsia vielä. Ihania muistoja keräsivät, myös ensirakkauden tuskaa ja ahdistusta. Kunnes tyttö hukkasi itsensä ja poika ei osannut pitää kiinni...
Tyttö juoksi toisiin taloihin etsimään kadonnutta itseään ja poika kasvoi mieheksi, perusti perheen ja oli onnellinen. Tyttö paketoi kaikki muistonsa niin lujan lukon taakse, ettei itsekään sinne päässyt.
Kului vuosia ja vuosia, he vanhenivat ja tyttökin sai perheen ja onnen. Kunnes eräänä päivänä se poika meni ja aukaisi sen tytön lujasti sulkeman paketin! Ihan noin vain, väänsi avainta ja paljasti sen tytölle.
Ja nyt tyttö tekee surutyötä, joka olisi pitänyt tehdä 20 vuotta sitten. Pojan ajatuksia ja motiiveja emme uskalla edes arvailla, hän ei pidä, eikä päästä. Tyttö on onnellinen, kun muistaa niin paljon kaunista. Ja on onneton, kun menetti niin paljon kaunista. Kaipa se ajan kanssa helpottaa... Onneksi tämä elämä jakelee yllätyksiä, eipähän ainakaan tarvi tylsyyteen kuolla.