Olen 45 vuotias naisihminen, toimistotyötä tehnyt v.86 asti, 3 lapsen äiti, jäin töistä vuorotteluvapaalle v.2003 kesästä v.2004 kesään, jonka jälkeen palasin töihin,olin syksyn 2004 töissä,taas en jaksanut kauaa kunnes oli jäätävä sairaslomalle jota jatkuikin sitten puolivuotta ja palasin töihin v.2005 kesällä. Tilanne oli töissä se että sain jotenkin rämmittyä päivät, mutta suurin osa töistä jäi tekemättä ja työpaikalla tietty alkoi tulla huomautuksia kun hommat oli aina myöhässä, tuntui että joku pikkuhommakin oli ihan ylipääsemättömän vaikea ja suuri.
Nyt tuon sairasloman jälkeen palasin töihin, pääsin henkisesti helpompiin hommiin ja alku sujuikin ihan mukavasti, mutta nyt tämän vuoden puolella on taas ollut tosi vaikeaa mennä töihin ja tuntuu ettei hommista tule mitää, työkaverit inhottaa ja asiakkaat. Myös kotona on todella vaikeaa tarttua mihinkään töihin ja haluaisi vaan nukkua ja olla petissä. Näin jälkeenpäin katsottuna luulen että oma masentumiseni alkoi vähitellen kun nuorin lapsistamme v.95 syntyi, hänellä todettu ADHD, ja pojan kanssa ollut tosi rankkaa, ja sitten vielä työpaineet päälle. Ja sitten tuli rahavaikeudet ja hakauduimme velkasaneeraukseen joka alkoi v. 2005, se on ollut kova paikka.. Nyt tänä kesänä on ollut oman äitini sairastaminen, ja hän kuolikin nyt 7.9. keuhkosyöpään, on ollut sen vuoksi tosi raskasta. Olen vain niin sitkeä että en tahtoisi myöntää että masennus on hiipinyt uudestaan ja aina ajattelen että mitä muut ajattelevat työpaikalla, vaikka ei pitäisi, mutta naisvaltaiset työpaikat ovat vähän sellaisia että sipistään ja juorutaan seläntakana. Mitä mieltä olette muut, hakisitteko tilanteessani sairaslomaa?
Nyt tuon sairasloman jälkeen palasin töihin, pääsin henkisesti helpompiin hommiin ja alku sujuikin ihan mukavasti, mutta nyt tämän vuoden puolella on taas ollut tosi vaikeaa mennä töihin ja tuntuu ettei hommista tule mitää, työkaverit inhottaa ja asiakkaat. Myös kotona on todella vaikeaa tarttua mihinkään töihin ja haluaisi vaan nukkua ja olla petissä. Näin jälkeenpäin katsottuna luulen että oma masentumiseni alkoi vähitellen kun nuorin lapsistamme v.95 syntyi, hänellä todettu ADHD, ja pojan kanssa ollut tosi rankkaa, ja sitten vielä työpaineet päälle. Ja sitten tuli rahavaikeudet ja hakauduimme velkasaneeraukseen joka alkoi v. 2005, se on ollut kova paikka.. Nyt tänä kesänä on ollut oman äitini sairastaminen, ja hän kuolikin nyt 7.9. keuhkosyöpään, on ollut sen vuoksi tosi raskasta. Olen vain niin sitkeä että en tahtoisi myöntää että masennus on hiipinyt uudestaan ja aina ajattelen että mitä muut ajattelevat työpaikalla, vaikka ei pitäisi, mutta naisvaltaiset työpaikat ovat vähän sellaisia että sipistään ja juorutaan seläntakana. Mitä mieltä olette muut, hakisitteko tilanteessani sairaslomaa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
sairaseläkkeelle depiksen takia.
on hakea sairaslomaa ja myöskin pyytää lähetettä psykiatrille, sekä psykologille jos et ole vielä ollut. Siellä saat keskustella kaikki asiat läpi.
Töihin ei kannata mennä ennenkuin olet kunnossa, se saattaa kestää vuosiakin.
Velkasaneeraushan on alkanut, joten sehän on positiivinen asia, kunhan sen vaan hoitaa, aika kuluu nopeasti, pian se on ohi. Ei se ole kuin rahaa(kokemusta on).
Älä mieti mitä työkaverit mahdollisesti puhuu, sillä ei ole mitään merkitystä, puhukoot, mitä sillä on väliä. Sinun täytyy ajatella vain itseäsi, turhaan menee Sinulla energiaa hukkaan siinä ja todellisuudessa ne ei taida kuitenkaan puhua paljon mitään.
Läheisten poismeno on rankkaa, onneksi se lieventyy ajanmukaan.
Vain terveenä pystyt huolehtimaan perheestäsi, mene siis ihan rauhassa lääkärille ja hoida itsesi kuntoon.
Kun luin viestiäsi,tuntui melkein kuin olisin itsestäni kertonut,moni tunnepuolen juttu täsmäsi,ulkoiset asiat liippaa läheltä.Täytyy sanoa että eipä lohduta pätkääkään että joku toinenkin on ahdistunut,päinvastoin,sitä vaan miettii että miks ihmisluonto on on niin haavoittuvainen.Sen tahtoisin sinulle sanoa,tuntematon sisko,anna itsellesi lupa olla heikko silloin kun sitä olet.Itse painiskelen samanlaisten asioiden kanssa mm. adhd-poika löytyy,enkä ole sen viisaampi neuvomaan koska tiedän kuinka vaikea on mennä selittelemään oloaan muille vaikka kuinka tietäisi osoitteet ja numerot mistä apua saisi.Varsinkin jos sen on joskus käynyt läpi ennenkin.Mutta sen tiedän kokemuksesta että älä yritä liikaa äläkä ajattele mitä muut sanovat.Ei kenenkään voi olettaa olevan täysissä voimissa jos on äitinsä juuri menettänyt.Kyllä se työpaikka siellä seisoo ilman sinuakin mutta sinä et kauaa seiso jos väkisin yrität pitää kaikki ohjat käsissä.Sinä olet paljon tärkeämpi kuin työkaverit,jo ihan itsellesikin ja tietysti lapsillesi.Säästä voimiasi niile joille olet korvaamaton.Jos tunnet olevasi valmis menemään terapiaan tai syömään lääkkeitä,tee niin kuin parhaaksesi katsot.Heh,ompa minustakin paljon apua kun neuvon että tee niin kuin haluat.No,ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.Mutta,ota nyt aikalisä itsellesi,mene sinne peiton alle,lepää.Kaikkia ikkunoita ei kannata kiinni pistää ettet kietoudu liikaa ahdistukseen.Oli se kanava ulos sitten hyvä ystävä,aviomies,terapeutti tai nettituttu tai mikä vaan.Voimia sinulle,kyllä se elämä kantaa.
Kiitos lohduttavista sanoista ja ne pistää ajattelemaan että on todella haettava itselle apua eikä kannata ajatella mitä muut ajattelee.
Mä olen aina aikaisemmin ollut vahva ihminen ja en olisi aikoinani uskonut että voisin sairastua masennukseen, ja olen ollut sellainen että olen aina ollut tukemassa muita. Mieheni on hyvä mies ja hyvä isä lapsille (kolme lasta 20v, 18v ja 12v.) mutta olen ollut meidän perheessä aina se joka on henkisesti vahvempi ja esim. jota lapset uskoo, ja mieheltä en ole saanut paljoakaan henkistä tukea jos itselläni on ollut rankkaa, sitä on ollut aina kerättävä voimat omasta itsestään. Se on ollut kova paikka huomata ettei voimat enää riitäkkään ja just tänään sanoin miehelleni että olenko näin heikko etten edes työstäni selviä? olenko huono ihminen? Jotenkin häpeän sitä!! Ja sitten hölmöyksissäni ajattelen että jos tämä on vain laiskuutta, mutta toisaalta ymmärrän että masennuksesta tämä johtuu kun mikään ei kiinnosta eikä tunnu miltään!