Hoitokokousten nimittäminen sielunhoidollisekis keskusteluksi (Hautamäki, Kaleva 15.9.2007) sisältää ristiriidan evankelis-luterilaisen kirkon sielunhoidon käsitteen osalta." KENEN MUKAAN? "Kirkossa sielunhoidolla ymmärretään yleensä kahdenksekistä, vapaaehtoista keskustelua, jossa sielunhoitajaa sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus. Kirkon sielunhoidon määritelmän mukaan sielunhoidollista keskustelua käydään kahden kesken ja keskustelu on täysin vapaaehtoista. Lisäksi sielunhoidossa sielunhoitajaa sitoo vaitiolovelvollisuus."lähde?
"SRK:n hoitokokoukset eivät täytä yhtäkään kolmesta sielunhoidon periaatteesta. Kokouksiin oli kaikkien paikkakunnan vanhoillislestadiolaisten uskovaisten velvollisuus osallistua. Tästä velvoitteesta oli erikseen maininta Päivämiehessä julkaistussa kutsussa." KENEN MUKAAN?
"Useimmat eivät olleet lainkaan perillä mistä näissä kokouksissa oli pohjimmiltaan kyse, mutta yleensä kaikki saapuivat tunnollisesti paikalle kun koolle käskettiin. Poisjäänyt saattoi joutua erotetuksi ilman eri keskustelua, pelkästään siitä syystä että ei ollut tullut paikalle. Vapaaehtoisuudesta ei siis myöskään voida puhua." KENEN MUKAAN?
Löytyykö näitä ko. väittämiä muualta kuin nettikeskusteluista?
"SRK:n hoitokokoukset eivät täytä yhtäkään kolmesta sielunhoidon periaatteesta. Kokouksiin oli kaikkien paikkakunnan vanhoillislestadiolaisten uskovaisten velvollisuus osallistua. Tästä velvoitteesta oli erikseen maininta Päivämiehessä julkaistussa kutsussa." KENEN MUKAAN?
"Useimmat eivät olleet lainkaan perillä mistä näissä kokouksissa oli pohjimmiltaan kyse, mutta yleensä kaikki saapuivat tunnollisesti paikalle kun koolle käskettiin. Poisjäänyt saattoi joutua erotetuksi ilman eri keskustelua, pelkästään siitä syystä että ei ollut tullut paikalle. Vapaaehtoisuudesta ei siis myöskään voida puhua." KENEN MUKAAN?
Löytyykö näitä ko. väittämiä muualta kuin nettikeskusteluista?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuo kannattaisi lue selvenisi käsitteet!
http://www.sro.fi/opetuksia/raamattuluennot/sielunhoito_ja_terapia_.htm
>>Luento Temppeliaukion kirkossa 23.1. 2002
Sirpa Knuutila
Sielunhoito ja terapia – ystävät vai viholliset?
Mitä sielunhoito on?
Sielu: psykhe (kr.), elävä, toimiva olento (= koko ihminen), kuolematon, se osa ihmisestä, joka jatkaa elämää kuoleman jälkeen, ihmisen persoonallisuus, minuus.
Sielunhoito (yleinen) on Uuden testamentin mallin mukaan kaikkien kristittyjen tehtävä ja toteutuu parhaimmillaan seurakuntayhteydessä (1 Kor. 12:25b). Suurin osa kaikesta auttamisesta tapahtuu luonnollisissa vuorovaikutussuhteissa. Elämä on antamista ja saamista (Luuk. 10:30-37).
Sielunhoito (erityinen) on sielunhoitajan ja apua etsivän ihmisen luottamuksellista keskustelua, jossa etsitään selvyyttä tai ratkaisua esimerkiksi johonkin ongelmaan, epämääräiseen ahdistukseen, syyllisyyteen, uskonnollisiin kysymyksiin; kohdistuu kaikenlaiseen inhimilliseen hätään, on koko ihmisen auttamista ja huolenpitoa hänestä.
Sielunhoidon tehtävänä on parantaa tai poistaa jokin ongelma tai johtaa sen lieventymiseen, tukea ahdistuksessa olevaa kestämään vaikeuksissa, ohjata hämmentynyttä elämässä eteenpäin, auttaa sovintoon, ehyeen suhteeseen ja yhteyteen Jumalan ja ihmisten kanssa.
Sielunhoito on kulkemista yhdessä kappaleen matkaa apua tarvitsevan ihmisen kanssa, "matkakumppanuutta" (Matt. 5:41). Se on myös kuormien kantamista ja jakamista (Gal. 6:2), inhimillisen kärsimyksen osallisuutta.
Jumala, sielunhoitaja ja lähimmäinen
Sielunhoitajan varsinainen tehtävä on olla välittämässä Jumalan sanan ja hänen läsnäolonsa tuomaa apua ja lohdutusta hädässä olevalle ihmiselle, hoitaa hengellistä elämää ja vastata siihen liittyviin kysymyksiin.
Sielunhoitajan tehtävänä ei ole kiinnittää ihmisiä itseensä tai viitata itseensä perimmäisenä avun lähteenä, vaan viitata Jeesukseen, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä (uskon ja toivon näköalat). Sielunhoitaja saa olla tehtävässään Jumalan rakkauden välikappaleena.
Työmenetelminä ovat lähimmäiskeskeiseen, eläytyvään kuuntelemiseen ja keskustelemiseen perustuva vuorovaikutussuhde kahden persoonan välillä, rukous sekä Raamatun ja muiden hengellisten kirjojen käyttäminen tarpeen mukaan. Sielunhoitajan tehtävä on ennen muuta hengellisen työn tekijän virka (työn lähtökohta, sisältö ja työssä jaksaminen).
Sielunhoitajan armolahja: kehottaminen (= rohkaiseminen, lohduttaminen, rinnalle asettuminen, kyky nähdä ja huomata lähimmäinen; puolustaja, auttaja; Room. 12:8, Apt. 4:36). Sielunhoitajan on esikuvana UT:n Barnabas.
Jeesus sielunhoitajan esikuvana: apu ja hoito kohdistui kaikkiin ihmisiin rajoituksetta, ennakkoluulottomasti ja ehdoitta. Jeesuksen sielunhoitotyön tähtäyspiste oli aina ihmisen hengellisessä elämässä, hänen vapautumisensa synneistä ja pelastumisensa, mutta koko ihminen tuli aina hoidetuksi. Tärkeitä olivat sekä suuret joukot että yksi ihminen omassa elämäntilanteessaan, rakkaus, myötätunto, kuunteleminen ja kunnioitus kaikkia ihmisiä kohtaan.
"Auttajaksi ei voi tulla, jos ei ole elänyt autettavan avutonta roolia pohjia myöten, eikä auttajana voi säilyä, jos ei hyväksy omaa yksinäisyyttään, syyllisyyttään ja avuttomuuttaan oppien selviytymään niiden kanssa." (Martti Lindqvist)
Mitä terapia on?
Therapeuoo (kr.): hoitaa, parantaa, hoitaa sairaita (Matt. 4:23)
Psykoterapia on terapeutin koulutuksen saaneen henkilön antamaa keskusteluapua, jossa säännöllisesti, usein varsin pitkään toistuvien käyntien aikana selvitellään järjestelmällisesti ongelmien syitä ja pyritään löytämään niihin ratkaisuja ja siten helpottamaan tai parantamaan autettavan elämää.
Psykoterapia perustuu riittävästi tutkittujen psykologisten teorioiden tavoitteelliseen ja järjestelmälliseen soveltamiseen ja sen tavoitteena on tunnistaa ja poistaa tai ainakin lievittää niitä esteitä, jotka ovat psyykkisen kehityksen ja kypsymisen tiellä lisäämällä potilaan itseymmärrystä ja auttamalla häntä löytämään uusia, nykyistä toimivampia toimintamalleja elämässään ja ihmissuhteissaan (oivallus, empatian saaminen, toivon palauttaminen).
Spontaani paraneminen: "aika parantaa", avun etsiminen lähiympäristöstä.
Milloin tarvitaan "ammattiapua"? – mielenterveyden ongelmien ollessa toistuvia ja vakavia ja aiheuttaessa kärsimystä, niiden toimintakykyä haittaava luonne.
Psykoterapian kohteena ovat henkilöt, joilla on jokin psyykkinen häiriö, joiden psykologinen kehitys on estynyt tai joilla on ongelmia ihmissuhteissaan. Häiriö voi ilmentyä psyykkisenä, ruumiillisena tai sosiaalisena vaikeutena.
Psykoterapian tarve on paljon suurempi kuin mahdollisuudet siihen (esim. taloudelliset).
Psykoterapeutti on psykoterapeuttisen koulutuksen saanut henkilö (v. 1994 Suomessa psykoterapeutista tuli lakisääteisesti nimikesuojattu ammattinimike, edellytyksenä asetuksessa mainittu psykoterapiakoulutus), joka ammatillisen vuorovaikutussuhteen luomalla kuuntelee potilastaan ja keskustelee hänen kanssaan pyrkien myötäelävään ymmärtämiseen.
Tarkoituksenmukaisen hoidon valinta: esim. unettomuus: unilääke – nukkumisolosuhteiden järjestäminen – elämäntilanteen selvittäminen. Hoidon huolellinen arvioiminen on auttajan tehtävä, jonka pyrkimyksenä on etsiä kullekin avuntarvitsijalle paras mahdollinen hoito (vrt. Mark. 5:26).
Hoidon tavoitteina on oireiden lievittäminen, itsetuntemuksen lisääminen, itsetunnon vahvistuminen, fyysiseen sairauteen tai ajankohtaiseen elämäntilanteeseen sopeutuminen, kuntoutuminen, työkyvyn ylläpitäminen / palautuminen, sairaalahoidon tarpeen väheneminen.
Erilaisia psykologiseen vaikuttamiseen perustuvia hoitomuotoja on satoja. Ammatinharjoittajien oma käytännön kokemus on merkittävä.
Hoidon tuloksellisuus: 80 %:lla vointi parani hoidon jälkeen, hyvä hoitotulos usein myös lyhytaikaisilla hoidoilla, tulokset kuitenkin vaihtelevat ja niiden näkyminen voi kestää kauan.
Erilaisia terapiamuotoja:
Psykoanalyyttiset (psykodynaamiset) psykoterapiat (aiemmat kokemukset elämässä – vaikutus tämänhetkiseen elämään, tiedostamattomat ristiriidat, transferenssi eli tunteensiirto, tulkinta, oivallus, mm. psykoanalyysi, psykoanalyyttinen / psykodynaaminen yksilöpsykoterapia, psykodynaamiset lyhytterapiat).
Kognitiivinen terapia (kohteina ongelmalliset ajatustavat – pyrkimys niiden muuttamiseen).
Perheterapia (perheen sisäinen vuorovaikutus, myönteisten voimavarojen löytäminen).
Lyhytpsykoterapiat (mm. kriisiterapia, ratkaisukeskeinen lyhytpsykoterapia).
Tukea antava (supportiivinen) psykoterapia (oireiden parempi hallinta, arkipäivän ongelmien selvittely).
Ystävät vai viholliset?
Sielunhoidon erityistehtävänä ovat hengelliset kysymykset. Sielunhoito kattaa myös alueita, joihin terapia ei yllä (Jumala-suhde, kuolema, iankaikkisuuskysymykset). Terapian osaamisaluetta taas ovat mielenterveyteen ja –sairauksiin liittyvät kysymykset ja alan ammattilaisilla on sellaista tietoa ja sellaisia hoitamis- ja parantamismenetelmiä, joita sielunhoidossa ei (useinkaan) ole ("työnjakokysymys"); ns. terapeuttinen sielunhoito.
Sielunhoidon ja terapian raja kulkee myös ihmiskäsityksessä (kysymys syyllisyydestä, omantunnon toiminnasta, oikeasta ja väärästä).
Jos sielunhoito estää ihmisen psyykkistä hyvinvointia tai paranemista, siinä on jotakin vikaa, se ei ole siis terapeuttista eli parantavaa, mutta toisaalta, jos terapia estää tai vahingoittaa ihmisen hengellistä kasvua ja hyvinvointia, sekin on epätervettä. Kaksi virhettä: kaiken hengellistäminen tai kaiken psykologisoiminen.
Milloin sielunhoitajalle – milloin terapiaan? - vrt. yleislääkäri – erikoislääkäri.
Oikeaa ammattitaitoa on myös toisen ammattilaisen työn kunnioittaminen eikä sen mitätöinti – kriittisyys on eri asia!
Mistä löydän hyvän sielunhoitajan tai psykoterapeutin? Rukoile asian puolesta ja käytä harkintaa.
*sielunhoitajia: seurakuntien / kristillisten järjestöjen teologit ja diakoniatyöntekijät, sairaalateologit, perheneuvojat.
*terapeutteja: mielenterveystoimiston työntekijät, terapeutin koulutuksen saaneet teologit.
Voiko uskova ihminen etsiä apua mielenterveyden ongelmiin psykiatrilta tai terapiasta? – Kyllä voi, ja vakavissa tapauksissa (esim. vaikea-asteinen masennus, psykoosit) pitää ehdottomasti tehdäkin niin (asianmukainen lääkitys).
Kaikki paraneminen on viime kädessä Jumalan lahjaa: "Herra on minun parantajani." (2 Moos. 15:26), mutta on tärkeää muistaa ja uskoa, että sairaana ja vammaisena on yhtä rakas Jumalalle kuin terveenäkin ja uskonsuhde Jumalaan kantaa yhtä hyvin tervettä kuin sairastakin.
Kyllä. Sielunhoidosta on ev.lut. kirkossamme selkeä määrittely esimerkiksi Aamenesta öylättiin: kirkollinen sanasto -tietokannassa.
http://www.evl.fi/sanasto/
Sen mukaan sielunhoito perustuu ihmisen omaan vapaaehtoiseen haluun, eli lähtökohta on sielunhoitoa tarvitseva henkilö.
Sielunhoito on lisäksi kahdenkeskistä keskustelua, ja sielunhoitajaa sitoo vaitiolovelvollisuus kaikissa tapauksissa.
Kaikkien sielunhoitotyötä tekevien tulisi omata hyvä koulutus ja ammattitaito sielunhoitotyöhön.
SRK:n hoitokokousten nimittäminen sielunhoidoksi on vastuutonta sielunhoidon käsitteen vääristelyä. Hoitokokoukoukset eivät perustuneet vapaaehtoisuuteen, vaan kaikki alueen uskovaiset velvoitettiin kutsussa saapumaan paikalle. Moni joutui erotetuksi jo siitä syystä että ei ollut paikalla hoitokokouksessa.
Toiseksi hoitokokouksissa ei suinkaan käyty kahdenkeskisiä keskusteluja, vaan ihmiset velvoitettiin tekemään julkisia synnintunnustuksia koko paikalla olleen seurakunnan edessä, mikrofonia käyttäen. Kaikkien tuli kuulla yksityisimmätkin asiat joista pakotettiin tunnustuksia tekemään. Uskovaisia painostettiin tekemään parannusta asioista, joita he eivät tunteneet tehneensä. Minkäänlaisesta rippisalaisuudesta ei tietenkään voida puhua. Sielunhoitoon liittyvä ehdoton salassapitovelvoitekaan ei siis täyttynyt.
Kun SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki nimitti hoitokokouksia sielunhoidollisiksi keskusteluiksi, hän yritti manipuloida suomenkieltä ja muuttaa kirkkomme sielunhoidon käsitteen sisältöä.
Evankelis-luterilainen kirkkomme luopui julkiripin käytöstä jo 1800-luvulla.
Se, että SRK:ssa halutaan hoitokokoukset nähdä sielunhoidollisina tilanteina, on puolustelua. Tällä poulustelulla halutaan saada hoitokokoukset vähemmän negatiiviseen valoon ja tavallaan tehdä niistä kokouksista sallittavia menetelmiä.
Hoitokokouksissa tapahtui vääryyksiä;
- ihminen sai pyydellä samaa syntiä anteeksi useaan otteeseen
- ennen kokousta hoitajat saattoivat päättää, antavatko jollekin anteeksi vai ei
- hoitajat uskoivat täysin monenlaiset valheetkin, eivät tarkistaneet niitä välttämättä kahden kesken syytetyn kanssa vaan syytetty saatettiin kutsua nöyryytettäväksi seurakunnan eteen ihan yhtäkkiä
- Vanhoja, jo anteeksiannon armon mereen upotettuja syntejä kaiveltiin esille pitämällä aiempaa anteeksiantoa epäpätevänä
- syytettiin Kososlaisuudesta, vaikka ihminen ei edes tiennyt mitä se on
- Jopa 11-vuotiaita lapsia oli syytettynä Kososlaisuuden synnistä
- kun hoitajat ottivat armon omiin käsiinsä, ei muutkaan tilaisuuksissa istuneet uskaltaneet saarnata syntejä anteeksi syytetylle
- Hoitajat päättivät kuka saa olla uskovainen ja kuka ei. Jos ei ollut hoitajien kanssa yhtä mieltä, saattoi joutua sidotuksi ja asiaa korostettiin ronskein sanoin Saatanan haltuun jättämisellä
- Erotettuun ei saaneet muut vl:t pitää yhteyttä, vaan heidät piti hylätä täysin oman onnensa nojaan. Yhteyttä pitävä joutui muuten hoidetuksi, jos piti yhteyttä erotettuun
- Monien perhe- ja sukulaissuhteet kokivat ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Kuinkahan montaa erotettua vieläkin pidetään epäuskoisena uskon hylkääjänä, kun tuli sidotuksi ja päätyi hoitajien tuomitsemaksi Saatanan haltuun.
- hoitajat eivät piitanneet Raamatusta, vaan tekivät päätöksensä ja tuomionsa ihan oman mielensä mukaan. Jos joku syytetty ei päässyt hoitokokoukseen, hänet saatettiin sitoa ja erottaa jo saman tien.
- Nämä ovat henkistä väkivaltaa, ei todellakaan mitenkään kauniita asioita. On sääli, että nuorisolle uskotellaan valheita, että hoidetut itse olisivat halunneet jättää vanhoillislestadiolaisuuden ja että heitä hoidettiin oikein.
- On väärin hoitaa ihmisiä koko seurakunnan edessä tonkimalla ilmi jopa aviovuoteen asiat.
- ihmisiä hoidettiin milloin mistäkin asiasta ja ei ole hyvä, että ihmiset joutuivat tekemään parannusta asioista joihin eivät ole syyllistyneet, joita eivät koe synniksi. Parannusta tehdään Jumalan edessä ja jokaisella ihmisellä itsellään on oikeus katua Jumalan edessä ja pyytää anteeksi, jos kokee sen oikeaksi. Parannusta tehdään Jumalalle, ei ihmisille.
- kaikenlmaailman höpösynnit eivät ole syntiä, vaan normaaleja ihmiselämään liittyviä asioita. Mm.saako olla Elannon jäsen, saako äänestää vasemmistoa, saako käydä sirkuksessa, saako olla epäuskoisia tuttavia, saako olla mukana Martta-kerhoissa, haluaako kuunnella helluntailaisten lauluja, saako käydä kirkossa kun siellä saarnaa ei-vl pappi jne.
- ihmeellistä miten harhautunutta oppi onkaan ollut ja vielä ihmeellisempää, että jotkut eivät halua nähdä edellä lueteltuja käytäntöjä väärinä.
Tällainen kuvaamasi menettely ei ole oikeaa toimintaa luterilaisessa kirkossa eikä hengellisessä liikkeessä! Kukaan kristitty ei voi pitää tuolalista oikeana, Jumalan sanan mukaisena menettelynä.
Mistä syystä SRK:n johtajisto ei rehellisesti ja nöyrästi myönnä että heidän hengellisessä yhteisössään sarnajaat sortuivat julmaan hengelliseen väkivaltaan?
Miksi SRK ei ole vieläkään sanoutunut julkisesti irit tällaisesta käytännöstä?
Eikö erehdyksen myöntäminen ole aina ensi askel parannukseen?
Voisiko joku vl-uskovainen ystävällisesti vastata, kuinka hän pystyy olemaan jäsen tällaisessa yhteisössä joka ei kanna vastuutaan kristillisellä tavalla?
1800-luvulle saakka "sielunhoitoa" evl-kirkossa?
"Evankelis-luterilainen kirkkomme luopui julkiripin käytöstä jo 1800-luvulla."
Lähes kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat kuuluvat liikkeeseen. Lähde siinä sitten vetämään omaa linjaa, kun kaikki ihmisuhteet vaikeutuvat.
Tuota kysymystä ei ole välttämättä vielä kukaan tutkinut.
Sattumalta löysin tämän keskustelun. Haluan nostaa nämä puheenvuorot esille, koska edelleen käsitteet sielunhoito, hoitaminen ja hoitokokoukset ovat epäselviä joillekin vl:ssa. Ja varsinkin, jos johtopaikoilla tai arvostetussa asemassa olevilla henkilöillä ei ole ymmärrystä ihmisen mielen toiminnasta, voi taitamattomuuttaan haavoittaa toista ihmistä ja saada aikaan todella pahaa jälkeä.
Takavuosina vl:n keskuudessa ajateltiin, että terapiassa menee usko. Siksi monet suhtautuivat epäillen ihmiseen, jonka tiedettiin käyvän terapiassa. Nykyisin useimmat suhtautuvat asiallisesti. Mutta toisilla paikkakunnilla ja joissakin "kuppikunnissa" käsitys terapian vaarallisuudesta elää edelleen.