Minut hyväksyttiin jatko-opiskelijaksi yliopistoon, mutta en tiedä selviänkö, pystynkö, uskallanko. Pelkään ensinnäkin seminaaria, koska kokemukseni ovat seuraavia: jännitystä, ahdistusta, punaisena helottamista, itkun partaalla olemista joskus. Että miten tällainen surkimus, jonka aivot riittävät kyllä, mutta hermot eivät kestä mitään. Mitään ei ole tehtävissä, sillä olen jo 30 täyttänyt, joten en usko hetkeäkään puheisiin, että kyllä se siitä ajan kanssa. Jumaliste että pitää olla elämän vaikeaa.
Elinkelvoton yksilö?
vain onko jotain tehtävissä
6756
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Voisi löytyä apua?
mutta kaikkien potilaskiintiöt ovat olleet täynnä. En mahdu mukaan. En enää tiedä, mistä etsisin terapeuttia.
terveydenhoito puolella on ihan ilmainen mielenterveyspalvelu. Soita sinne tai sitten jos
paikkakunnallasi on kriisikeskus sinnekin voi soittaa, mennä käymään ilman ajanvarausta (ainakin meidän paikkakunnalla tekevät myös kotikäyntejäkin)
Tosin mainitsit noista fyysisistä vaivoista, joten
niihin kannattaisi hakea jokin lääkitya. Onnistuu
varmaan ihan terveyskeskus lääkärin kautta ja siellä
voit samalla kysyä mihin voisit jatkossa mennä keskustelemaan ongelmistasi.
Mene vaan, mene vaikka kuinka pelottaisi. Älä anna noille jännityksille valtaa. Tiedän, että se on vaikeaa, minä itse olen lykännyt ja siirtänyt opiskeluita tuon takia. Nyt ei enää kannata, mutta harmittaa välillä kovasti: minä olisin pitänyt opiskelusta, olen suorittanut opintoja yliopistossa, avoimessa, minulla on jo tutkinto, aikoinaan hankittu. Mutta silti kovasti olisi ollut halua opiskeluun ja itsensä kehittämiseen sillä tavalla, ja kuten sanoit älliäkin hyvästi :) mutta aina se on siirtynyt.. jos ensi vuonna olisin rohkeampi. Tiedätkö mitä.. sitä päivää ei tule!!! Se tilaisuus on nyt ja se kannattaa käyttää. Kyllä siitä selviytyy.. nimittäin se vain pahenee, jos jättää menemättä eikä koe onnistumisen tunnetta, joka lisää itsetuntoa.
Varmaan tuli selväksi neuvoni: mene kohti, älä kierrä..
jos tuleekin takkiin taas, eli jos mokaan, istun pää punaisena enkä osaa kommentoida mitään järkevää. Jotenkin tuntuu, että kun olen pari vuotta ollut hanttihommissa, työläisenä, ettei minusta ole enää sivistyksen pariin, mihinkään seminaariin keskustelemaan.
Tyhmä kysymys, mutta onko mitään väliä vaikka helottaisit kuin punainen tomaatti siellä seminaarissa koska et kuitenkaan ole tapahtuman päätähti? Saat hikoilla ja täristä niin paljon kuin sielu sietää, eikä kukaan siihen tule kiinnittämään minkäänlaista huomiota.
Mitäs jos menet istumaan oven lähelle ja lupaat itsellesi, että istut alkuun viisi minuuttia ja lähdet pois, jos et voi enempää. Jos viisi minuuttia sujuu koeta pinnistellä taas hetki ja ehkä päivä alkaa sujumaan. Älä aseta itsellesi suuria tavoitteita olla koko seminaaria, mutta jos niin teet olet onnistunut yli odotuksiesi ja siitä sietää olla tyytyväinen sekä kiittää itseään.
Minulla on ad/hd ja maailman kehnoin keskittymiskyky istua seminaareissa, joten olen joutunut kikkailemaan oireyhtymäni kanssa saadakseni vietyä päivän loppuun. Minä siis kävelen ulos, jos alkaa liikaa levottomuus iskemään ja jos tila on pieni käyn etukäteen sanomassa joutuvani hoitelemaan välillä muutaman "työasian".Teen sen mihin pystyn ja olen lopettanut vaatimasta itseltäni samanlaista seminaarissa olemisen suoritusta kuin muut.
Onnea opiskelupaikasta :)