Kerronpa oman tarinani lihavuudesta, joka alkoi jo niistä paljon puhutuista lapsuuden "opeista". Meillä siis ruoka oli aina lohduke, jos oli paha mieli, joku sanonut rumasti tai haluttiin hemmotella koko perhettä. Meillä ei sanottu: minä rakastan sinua, eikä juuri muutakaan positiivista. Ruoka oli yhtä kuin rakkaus, lohtu ym.
Aikuisena minusta tuli jojottelija. Paino nousi, paino laski, oli jopa normaalilukemissa joskus, mutta aina sama jojottelu kuitenkin alkoi uudestaan.
Liityin painonvartijoihin monta kertaa. Jäin myös pois monta kertaa. Ollessani painonvartijoissa sain aina kiloja putoamaan ja lopetettuani ryhmissä käynnit aloin taas lihomaan. En siis koskaan "oppinut" mitään.
Loppujen lopuksi kävi niin, että en enää pystynytkään saamaan kiloja yhtään alaspäin. Loppui jojottelu ja paino vain nousi ja nousi. Ilmeisesti painonnousulla ei ole mitään ylärajaa, jos ei itse jossain vaiheessa havahdu, että jotain täytyisi tehdä.
Liityin anonyymeihin ongelmasyöjiin. Vähän aikaa meni hyvin, kilojakin putosi ilman "kuureja". Totesin sen kuitenkin itselleni jollain tapaa vieraaksi 12 askeleen ja uskon liittymisen siihen niin vahvasti.
Hakeuduin HUSin syömishäiriöpolille. Kävin siellä kerran kuussa juttelemassa ja sain ohjeeksi, että kaikki laihdutuskuurit on nyt lopetettava ja opeteltava "normaalia" syömistä. Sain käydä siellä vuoden verran, kunnes se loppui resurssipulaan.
Meni taas jokunen vuosi, paino nousi ja sitä mukaa mieliala laski. Lopulta hakeuduin yksityisen psykiatrin kautta terapiaan. Siitä alkoi oppiminen ja vanhojen asioiden käsitteleminen. Toivo uudesta ja helpommasta olotilasta. Todettiin myös pitkään jatkunut masennus, johon sain lääkkeet.
Nyt on paino pudonnut ilman laihdutteluja reippaasti, kun olen käsitellyt lapsuuden traumoja. Ilmeisesti kuitenkin minulla on taipumus riippuvuuksiin, sillä nyt olen kiikissä rauhoittavien lääkkeiden kanssa. Kaikki varmaan tietää, että ne ovat koukuttavia ja toleranssi kasvaa eli sama määrä ei riitä kovin kauan, vaan annosta on lisättävä päästäkseen samaan olotilaan, jossa on hyvä olla.
Mikä nyt eteen? Lääkkeistä en missään nimessä halua luopua. Haluan niiden tuoman rauhallisen ja "onnellisen" olotilan. Läheiseni eivät tiedä lääkeriippuvuudestani, enkä aio kertoakaan.
Kumpi siis parempi, olla lihava ja onneton vai saada paino laskuun ja hankkia tilalle toinen addiktio? Tuntea ensimmäisen kerran elämässään saavansa jotain aikaan ja olevansa tyytyväinen olemassaoloonsa.
Tiedoksi vielä, että en käytä alkoholia ollenkaan, koska lääkkeeni ovat "kolmiolääkkeitä" eikä ole aikomustakaan sentään sekakäyttäjäksi ryhtyä.
Aikuisena minusta tuli jojottelija. Paino nousi, paino laski, oli jopa normaalilukemissa joskus, mutta aina sama jojottelu kuitenkin alkoi uudestaan.
Liityin painonvartijoihin monta kertaa. Jäin myös pois monta kertaa. Ollessani painonvartijoissa sain aina kiloja putoamaan ja lopetettuani ryhmissä käynnit aloin taas lihomaan. En siis koskaan "oppinut" mitään.
Loppujen lopuksi kävi niin, että en enää pystynytkään saamaan kiloja yhtään alaspäin. Loppui jojottelu ja paino vain nousi ja nousi. Ilmeisesti painonnousulla ei ole mitään ylärajaa, jos ei itse jossain vaiheessa havahdu, että jotain täytyisi tehdä.
Liityin anonyymeihin ongelmasyöjiin. Vähän aikaa meni hyvin, kilojakin putosi ilman "kuureja". Totesin sen kuitenkin itselleni jollain tapaa vieraaksi 12 askeleen ja uskon liittymisen siihen niin vahvasti.
Hakeuduin HUSin syömishäiriöpolille. Kävin siellä kerran kuussa juttelemassa ja sain ohjeeksi, että kaikki laihdutuskuurit on nyt lopetettava ja opeteltava "normaalia" syömistä. Sain käydä siellä vuoden verran, kunnes se loppui resurssipulaan.
Meni taas jokunen vuosi, paino nousi ja sitä mukaa mieliala laski. Lopulta hakeuduin yksityisen psykiatrin kautta terapiaan. Siitä alkoi oppiminen ja vanhojen asioiden käsitteleminen. Toivo uudesta ja helpommasta olotilasta. Todettiin myös pitkään jatkunut masennus, johon sain lääkkeet.
Nyt on paino pudonnut ilman laihdutteluja reippaasti, kun olen käsitellyt lapsuuden traumoja. Ilmeisesti kuitenkin minulla on taipumus riippuvuuksiin, sillä nyt olen kiikissä rauhoittavien lääkkeiden kanssa. Kaikki varmaan tietää, että ne ovat koukuttavia ja toleranssi kasvaa eli sama määrä ei riitä kovin kauan, vaan annosta on lisättävä päästäkseen samaan olotilaan, jossa on hyvä olla.
Mikä nyt eteen? Lääkkeistä en missään nimessä halua luopua. Haluan niiden tuoman rauhallisen ja "onnellisen" olotilan. Läheiseni eivät tiedä lääkeriippuvuudestani, enkä aio kertoakaan.
Kumpi siis parempi, olla lihava ja onneton vai saada paino laskuun ja hankkia tilalle toinen addiktio? Tuntea ensimmäisen kerran elämässään saavansa jotain aikaan ja olevansa tyytyväinen olemassaoloonsa.
Tiedoksi vielä, että en käytä alkoholia ollenkaan, koska lääkkeeni ovat "kolmiolääkkeitä" eikä ole aikomustakaan sentään sekakäyttäjäksi ryhtyä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Monet asiat ovat riippuvuuksia, kuten ahmiminen. Kun yhdestä vaivasta pääsee, toinen kolkuttelee jo oven takana.
En osaa antaa hyviä neuvoja, mutta tiedän sen, että ei lääkeriippuvuuskaan ole terveellistä. Ehkä sinun pitäisi jutella rehellisesti terapeuttisi kanssa asiasta, et voi kuitenkaan loppuikääsi sekoittaa päätäsi lääkkeillä.
Sinulla on nyt parempi olo, siksi se on parempi. Syöminen ja lihominen tekivät sinut masentuneeksi.
Kun olet normaalipainossa, niin lääkärin kanssa neuvotellen yritä miedompien lääkkeiden kautta täyteen lääkkeettömyyteen.
Mielestäni sinun ei kannata ottaa huonoa omaatuntoa lääkkeiden käytöstä. Olet jo ihan tarpeeksi stressannut syömisestä.
tätä kysymystä, lääkkeet tietysti, ylipaino on suurempi terveysuhka, ja jos kerta lääkkeet saa sinut "onnelliseksi" niin hyvä.
Kyllähän läski on paljon muutakin kuin ylimääräistä rasvaa, usein lihava kokee maailman hyvin raadollisena, ja tämä saattaa jättää jälkensä psyykeeseen.
Älä syö yli ohjeiden, tosin lääkärit eivät määrääkään kuin tietyn määrän per kk.
Yritä kuitenkin aina välillä ilman, voihan olla että ajanmyötä totut normaaliin ruokavalioon.
kanssa, sano reippaasti että syöt lääkkeitä väärin, ehkä hän voi löytää jonkun korvaavan valmisteen, sellaisen joka ei aiheuta riippuvuutta.
Et voi elää koko elämääsi lääkekoukussa, jos pystyt laihduttamaan lääkkeillä, pystyt myös ilman.
Ole vahva, sinä pystyt mihin tahansa.
..olet todella pitkällä itsesi ymmärtämisessa, olen itse pohtinut samoja teemoja..ruoka-addikti ei tosiaan pelkästään syö liikaa vaan ajattelee ruokaa koko ajan!eli psyyke on solmussa, etenkin kun muitakin addiktioita piisaa...kiitos tarinastasi, se havahdutti!
jos ne lääkkeet tuovat sinulle onnellisemman olon niin miksi ihmeessä sinun pitäisi jättää ne pois?:)
En valttamatta ole oikea henkilo neuvomaan sinua, mutta voin kertoa oman tarinani.
Olen nuori, normaalipainoinen nainen. Lapsuuteni ja kotioloni olivat minulle kestamattomat ja onnettomuuksien kasaantuessa sairastuin syomishairioon. Olin ollut erittain laiha ja treenattu urheilija, mutta yhtakkia olinkin ylipainoinen punkero. Jotta paino ei enaa kasvaisi loputtomiin, onnistuin valilla laihduttamaan turvautumalla viiltelyyn. Kun arpia alkoi olla liikaa ja veriset kadet oli vaikea piilottaa, turvauduin laakkeisiin. Voi onni ja autuus, miten helpotti! Olin rauhallinen ja onnellinen ja paino laski. Yritin uskotella itselleni, ettei minulla ole huumeongelmaa, vaikka kaytin yha suurempia ja suurempia annoksia psyykelaakkeita. En kertonut kenellekaan...
Paasin pari paivaa sitten pois sairaalasta. Naapurini sai minut onneksi ensiapuun! Minulle kerrottiin, etta yliannostukseni oli niin paha, etta jos olisin ottanut enaa yhtaan enemman laakkeita, kokemiani kouristuksia, tunnon menetysta ja hengitysvaikeuksia olisi seurannut kooma ja kuolema. Minun luultiin yrittaneen itsemurhaa, vaikka halusin vain pysya rauhallisena ja olla lihomatta. En ollut tajunnut kuinka pahasti laakkeiden kayttoni oli lahtenyt kasista...
Kasvojeni oikea puoli on yha osittain turta. Hikoilen, vapisen, oksettaa. Paata sarkee ja koen hirveita pelkotiloja. Rintaan koskee, vatsa on sekaisin. Saan kiittaa luojaa, etten ole taysin halvaantunut tai kuollut... Sydameni toimii yha, maksan ja munuaisten toiminnasta en ole viela saanut tuloksia.
Ainoa mita voin sanoa on etta kadun katkerasti koskaan sekaantuneeni psyykelaakkeiden (liika)kayttoon. Nyt olen narkomaani ja vieroitusoireet ovat hirvittavat. Ainoa vaihtoehto vieroitusoireille olisi etta olisin kuollut.
Sitä minäkin joka ilta pelkään, että heräänkö enää aamulla, kun päivän mittaan näitä "koktaileja" on tullut tehtyä useampia. En todellakaan halua kuolla, mutta olen niin kiinni näissä rauhoittavissa lääkkeissä, että ensimmäisenä on aamulla mielessä, koska voin tehdän ekan sekoituksen. Ihan sama varmaan kuin alkoholistilla, että milloin voi ottaa päivän ekan ryypyn.
Esimerkkinä kerron, että eilen illalla oli tasapaino hukassa ja kaatua mätkähdin pitkin pituuttani, kun askel oli hieman "horjuva". Silti tuntuu vaikealta ajatella lääkkeistä luopumista. Enkä varmaan itse siihen kykenisi, sillä minulla on ollut kerran aikaisemmin samanlainen jakso ja lopein lääkkeet kuin seinään. Ne vieroitusoireet oilivat KAUHEITA. Tuntui kuin olisin tuntenut joka hermopään ihon alla kihelmöimässä, enkä pystynyt keskittymään mihinkään.
Sitä kesti aikansa ja silloin päätin, että en enää ikinä rupea moiseen, mutta tässä sitä taas ollaan. Pitäisikö sen vieroituksen tapahtua sairaalassa? En haluaisi kenenkään tietävän "salaisuuttani".
Korostan vielä, etten käytä alkoholia lainkaan, vain voimakkaita kolmiokipulääkkeitä ja kolmea rauhoittavaa- ja unilääkettä. Ihan lääkärin reseptillä, en siis mistään katukaupasta hanki lääkkeitä.
Ruokahalu on kadonnut kokonaan, se on ainakin hyvä!
En asu Suomessa, joten en tieda sikalaisesta vieroituksesta yhtaan mitaan. Minut paastettiin kotiin kun oli kymmeneen kertaan tiukattu, onko minulla viela laakkeita (ei), enhan varmasti toista yliannostusta (en) ja olenhan varma etta pystyn olemaan kotona vahingoittamatta itseani (olen, paitsi nyt se syomishairio).
Mutta sen voin kylla sanoa, etta mikali en olisi vastuussa monista asioista, joita en voi muille salyttaa, olisin rehellisesti sanottuna kylla paljon mieluummin sairaalassa. Varsinkin silloin, kun tarina meinaa yltya kouristeluksi...
Minakaan en halunnut kenenkaan tietavan, mutta siina vaiheessa kun laakarit juoksivat ymparilla ottamassa sydanfilmia ja rukoilin etten jaa kokonaan halvaantuneeksi, monet muut asiat jaivat toisarvoisiksi...
Minakaan en ole koskaan kayttanyt alkoholia (en edes tupakkaa/kofeiinia) ja vaikka asun alueella jossa saisin hyvin, hyvin helposti huumeita, olen pysynyt irtikatukaupasta. Se piti ylla itsetuntoni rippeita, etta "en sentaan kayta huumeita"... Sairaalassa kysyttiin, etta jos et kayta niin miten sina tanne jouduit. Ja pisteena I:in paalle englanniksi seka huumeet etta laakkeet on drugs, eli yritin suunnilleen selittaa: "I don't use drugs, I only use...drugs."
Sen olen myos oppinut, etta siina vaiheessa kun uskoo valitsevansa laakkeet omasta tahdostaan "koska niin on parempi" on jo pahasti koukussa...
Minulla on edelleen syomishairio, mutta nyt myos huumausaineongelma...
Tasapainon katoamisesta ja vapinasta minullakin nuo oireet alkoivat....