Muistatko kun katseemme kohtasi ensimmäisen kerran? Tuntui kuin maailma siinä koulun käytävällä olisi seisahtanut hetkeksi. Kaikki melu, hälinä, liike tuntui pysähtyvän hetken ajaksi. Välillämme syttyi jotain mikä jäi kytemään, odottamaan parempaa ajankohtaa.
Herätit minussa tunteita ja tuntemuksia, joita en koskaan aiemmin ollut kokenut. Olin hämmentynyt, en tiennyt mitä ne tarkoittivat tai miten hallita niitä, siksi saatoin käyttäytyä omituisesti, välillä välttelevästi, välillä epätoivoisesti kontaktia hakien. Siitä olen pahoillani. Tiedän, että minulla on taipumus lähettää ristiriitaisia viestejä.
Sait minut nauramaan tavalla jolla kukaan ei ole koskaan saanut. Tunneilla yritit saada minut nauramaan jutuillesi, kuten saitkin. Lähelläsi tunsin olevan turvassa, tunsin olevani rakastettu. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin, että joku välittäisin minusta oikeasti eikä vain siksi että niin kuuluu tehdä.
Kemiamme todella kohtasivat. Ajatuksemme kulkivat samoilla uomilla. Sanoit asiat mitä olin juuri sanomassa. Ymmärsit asiani pointin vaikken sitä osannut ymmärrettävästi selittää. Huumorintajumme oli uskomattoman yhtenäinen. Saimme toisemme nauramaan.
Tiesitkö, että olit ensimmäinen tuntematon mies jonka olen päästänyt henkilökohtaisen reviirin sisäpuolelle ja jonka olen antanut edes hipaista minuun, jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien? Muistan kuinka polvemme vahingossa hipaisivat pöydän alla. Säpsähdin, olin varma että nojautuisit kauemmaksi kuten yleensä ihmiset tekevät, teit päinvastoin. Niin minäkin. Tulit lähemmäksi. Polvemme hipaisivat useamman kerran, ne eivät olleet enää vahinkoja. Tunsin mieleni ja kehoni rentoutuvan kun katsoin silmiisi ja kuuntelin ääntäsi. Tunsin, ettei minun tarvinnut pakonomaisesti pyrkiä täydellisyyteen, koska tunsin riittävän tällaisena.
Kaikki välillämme tuntui olevan niin lähellä onnistumista, jos sinulla vain ei olisi ollut sitä sormusta sormessasi, jota niin yritit peittää ollessani lähellä sinua. Kunpa meillä olisi ollut enemmän aikaa. Kunpa olisimme voineet tutustua koulun ulkopuolellakin.
Ensi keväänä tästä kaikesta on kulunut jo vuosi. Koko tämän ajan olen miettinyt, teinkö elämäni suurimman virheen kun päästin sinut käsistäni. Tunsin sinut vain hetken aikaa, mutta vaikutuksesi minuun oli pysyvä... hyvässä mielessä. Kerrankin tunsin itseni riittäväksi. Kiitos siis siitä.
Toivoin näkeväni sinut täällä taas. Et tullutkaan takaisin, minne menit? Tuskin koskaan enää tapaamme, tuskin enää edes muistat minua. Haluan vain sinun tietää, että olet kaunis ajatus mielessäni, ihana muisto. Toivottavasti olet onnellinen. Minäkin yritän olla.
Herätit minussa tunteita ja tuntemuksia, joita en koskaan aiemmin ollut kokenut. Olin hämmentynyt, en tiennyt mitä ne tarkoittivat tai miten hallita niitä, siksi saatoin käyttäytyä omituisesti, välillä välttelevästi, välillä epätoivoisesti kontaktia hakien. Siitä olen pahoillani. Tiedän, että minulla on taipumus lähettää ristiriitaisia viestejä.
Sait minut nauramaan tavalla jolla kukaan ei ole koskaan saanut. Tunneilla yritit saada minut nauramaan jutuillesi, kuten saitkin. Lähelläsi tunsin olevan turvassa, tunsin olevani rakastettu. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin, että joku välittäisin minusta oikeasti eikä vain siksi että niin kuuluu tehdä.
Kemiamme todella kohtasivat. Ajatuksemme kulkivat samoilla uomilla. Sanoit asiat mitä olin juuri sanomassa. Ymmärsit asiani pointin vaikken sitä osannut ymmärrettävästi selittää. Huumorintajumme oli uskomattoman yhtenäinen. Saimme toisemme nauramaan.
Tiesitkö, että olit ensimmäinen tuntematon mies jonka olen päästänyt henkilökohtaisen reviirin sisäpuolelle ja jonka olen antanut edes hipaista minuun, jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien? Muistan kuinka polvemme vahingossa hipaisivat pöydän alla. Säpsähdin, olin varma että nojautuisit kauemmaksi kuten yleensä ihmiset tekevät, teit päinvastoin. Niin minäkin. Tulit lähemmäksi. Polvemme hipaisivat useamman kerran, ne eivät olleet enää vahinkoja. Tunsin mieleni ja kehoni rentoutuvan kun katsoin silmiisi ja kuuntelin ääntäsi. Tunsin, ettei minun tarvinnut pakonomaisesti pyrkiä täydellisyyteen, koska tunsin riittävän tällaisena.
Kaikki välillämme tuntui olevan niin lähellä onnistumista, jos sinulla vain ei olisi ollut sitä sormusta sormessasi, jota niin yritit peittää ollessani lähellä sinua. Kunpa meillä olisi ollut enemmän aikaa. Kunpa olisimme voineet tutustua koulun ulkopuolellakin.
Ensi keväänä tästä kaikesta on kulunut jo vuosi. Koko tämän ajan olen miettinyt, teinkö elämäni suurimman virheen kun päästin sinut käsistäni. Tunsin sinut vain hetken aikaa, mutta vaikutuksesi minuun oli pysyvä... hyvässä mielessä. Kerrankin tunsin itseni riittäväksi. Kiitos siis siitä.
Toivoin näkeväni sinut täällä taas. Et tullutkaan takaisin, minne menit? Tuskin koskaan enää tapaamme, tuskin enää edes muistat minua. Haluan vain sinun tietää, että olet kaunis ajatus mielessäni, ihana muisto. Toivottavasti olet onnellinen. Minäkin yritän olla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
tarinassasi on niin paljon samaa kuin omassani, paitsi että itse olin silloin se varattu osapuoli. elämäntilanteeni on kuitenkin muuttunut ja olen nykyään taas markkinoilla. Pystyisinköhän soittamaan hänelle kaiken tämän ajan jälkeen... tarinasi toi kuitenkin mieleeni hauskoja muistoja, kiitos siitä. ehkä jotain päivänä uskallan näppäillä ne numerot.
n -> m
Kylmät väreet meni kun luin noin ihanaa tekstiä. Olen myös nainen ja vuosi sitten oli työpaikallani täsmälleen samanlainen tilanne. Mies ei ollut kihloissa, mutta varattu. Hänen lähellä oli vain niin hyvä olla. Ei kukaan muu ole saanut mua edes avautumaan niin kuin hän. Ja nauramaan. Voimia! :)