Nightwish - Dark passion play (CD) Arvio:4 / 5
Julkaisija: Spinefarm Records
1.The Poet And The Pendulum 2. Bye Bye Beautiful 3. Amaranth 4. Cadence Of Her Last Breath 5. Master Passion Greed 6. Eva 7. Sahara 8. Whoever Brings The Night 9. For The Heart I Once Had 10. The Islander 11. Last Of The Wilds 12. 7 Days To The Wolves 13. Meadows Of Heaven
No niin. Nightwishillä on edessään vuosi 0 jälkeen Tarja Turusen. Alkuasetelmat eivät totisesti lupaa hyvää, sillä Nightwish eli Tarjan äänestä. Kun upeaääninen ja persoonallinen tulkki on poissa, mitä jää. Tuomas Holopaisen mestaroimat kappaleet ovat toki olleet hyviä mutta entinen solisti on ne vienyt aivan uusiin sfääreihin. Nyt on uhkana, että tämä Suomen ehkä kaikkien aikojen paras hard rock- yhtye hiipuu persoonattomaksi tusinahevipumpuksi. Uusi laulaja Anette Olzon ei vakuuta ainakaan sinkkubiiseissä Amaranth ja Eva.
Avausbiisi The Poet And The Pendulumissa iskee välittömästi leffatunnelma. Sinänsä rohkea veto aloittaa näin pitkällä biisillä. Tuttua mahtipontista Nightwishiahan tämä on monine osineen ja orkestraatioineen. Väliin on saatu myös "The Pharaoh sails to Orion" –meininkiä. Ihan hieno spektaakkeli vaikkei "Ghost Love Scoren" tasolle sinänsä tämä kyllä ylläkään.
Master Passion Greed on Tarjan miehelle Marcelo Cabulille suunnattu biisi. Täältä tunnisti selkeästi Oceanbornin linjat, Jukka kannuttaa kuin biisissä Devil & The Deep Dark Ocean. Biisissä ilmenee myös Wishmasterilta vaikutteita, varsinkin rummuissa jotka mukailevat Dead Boy's Poem –biisin loppuhuipennusta!
Sahara yllättää, sillä Tuomas sanoi aikoinaan, että Egypti/itämaisuus –teema on jo koettu, mutta tässä se palaa taas. Kuorot ovat kivoja ja täten biisi tekee vaikutuksen kyllä vaikka paikoin tuleekin mieleen Planet Hell.
7 Days To The Wolves on kuin EvaneScenceä ennen kuin kertosäe iskee kehiin. Silti siinä on jotain niin tyypillistä Nightwishmaista ja jopa vaikutteita Century Child –levyltä. Muuten, kun biisiä on kuulunut n. 3.35 tulee mieleen myös LOTR I– PlayStation-peli, ja tarkemmin kohta jossa sudet juoksevat kukkuloiden takaa. Liekö Tuomas tuuminut samaa? Päätös Meadows Of Heaven on yksinkertaisesti upea! Levyn heikoin kappale Cadence Of Her Last Breath taas ei sytytä sitten yhtään, ainoastaan hevimpi välike saa tukan pyörimään mutta muuten tämä on täysin turha kappale.
Mieleen tulee, että Tuomas Holopainen on Tarjan lähtöä kompensoidakseen tehnyt kaiken vielä suuremmin, mahtavammin ja kunnianhimoisemmin kuin ennen. Samalla ollaan ikävä kyllä siirrytty askel hevistä kohti määrittelemätöntä, genrejen välistä musiikkia.
Yleisesti ottaen levy on aikamoinen sekametelisoppa, jos siellä on punainen lanka niin eipä sitä sieltä kovin helposti löydä. Ehkä levy on Holopaisen pahanolonpurkupläjäys. Anettea ei juuri huomaa, mikä on pehmeä lasku Tarjan menetykseen kun hän ei ole enää bändissä. Siihenkin muutokseen on ajan myötä vaan totuttava, vaikka lujille ottaakin.
Onneksi Nightwish on tehnyt levystä myös instrumental-version niille, joille uusi laulaja on kerta kaikkiaan liikaa.
Mahtipontinen levy, sitä tämä toden totta on, mutta ei ikinä "Oceanbornin" tai edellisen "Oncen" veroinen. Sitäpaitsi se ei hevin aukea ennenkuin ehkä vasta toisella tai kolmannella kuuntelulla. Keikalla lavavisuaalisuutta en epäile ollenkaan, mutta suurin haaste on vielä Anettella edessä, tulkita Tarjan laulamia kappaleita. Silloin katsotaan jäävätkö Taapen saappaat lopullisesti täyttämättä.
Julkaisija: Spinefarm Records
1.The Poet And The Pendulum 2. Bye Bye Beautiful 3. Amaranth 4. Cadence Of Her Last Breath 5. Master Passion Greed 6. Eva 7. Sahara 8. Whoever Brings The Night 9. For The Heart I Once Had 10. The Islander 11. Last Of The Wilds 12. 7 Days To The Wolves 13. Meadows Of Heaven
No niin. Nightwishillä on edessään vuosi 0 jälkeen Tarja Turusen. Alkuasetelmat eivät totisesti lupaa hyvää, sillä Nightwish eli Tarjan äänestä. Kun upeaääninen ja persoonallinen tulkki on poissa, mitä jää. Tuomas Holopaisen mestaroimat kappaleet ovat toki olleet hyviä mutta entinen solisti on ne vienyt aivan uusiin sfääreihin. Nyt on uhkana, että tämä Suomen ehkä kaikkien aikojen paras hard rock- yhtye hiipuu persoonattomaksi tusinahevipumpuksi. Uusi laulaja Anette Olzon ei vakuuta ainakaan sinkkubiiseissä Amaranth ja Eva.
Avausbiisi The Poet And The Pendulumissa iskee välittömästi leffatunnelma. Sinänsä rohkea veto aloittaa näin pitkällä biisillä. Tuttua mahtipontista Nightwishiahan tämä on monine osineen ja orkestraatioineen. Väliin on saatu myös "The Pharaoh sails to Orion" –meininkiä. Ihan hieno spektaakkeli vaikkei "Ghost Love Scoren" tasolle sinänsä tämä kyllä ylläkään.
Master Passion Greed on Tarjan miehelle Marcelo Cabulille suunnattu biisi. Täältä tunnisti selkeästi Oceanbornin linjat, Jukka kannuttaa kuin biisissä Devil & The Deep Dark Ocean. Biisissä ilmenee myös Wishmasterilta vaikutteita, varsinkin rummuissa jotka mukailevat Dead Boy's Poem –biisin loppuhuipennusta!
Sahara yllättää, sillä Tuomas sanoi aikoinaan, että Egypti/itämaisuus –teema on jo koettu, mutta tässä se palaa taas. Kuorot ovat kivoja ja täten biisi tekee vaikutuksen kyllä vaikka paikoin tuleekin mieleen Planet Hell.
7 Days To The Wolves on kuin EvaneScenceä ennen kuin kertosäe iskee kehiin. Silti siinä on jotain niin tyypillistä Nightwishmaista ja jopa vaikutteita Century Child –levyltä. Muuten, kun biisiä on kuulunut n. 3.35 tulee mieleen myös LOTR I– PlayStation-peli, ja tarkemmin kohta jossa sudet juoksevat kukkuloiden takaa. Liekö Tuomas tuuminut samaa? Päätös Meadows Of Heaven on yksinkertaisesti upea! Levyn heikoin kappale Cadence Of Her Last Breath taas ei sytytä sitten yhtään, ainoastaan hevimpi välike saa tukan pyörimään mutta muuten tämä on täysin turha kappale.
Mieleen tulee, että Tuomas Holopainen on Tarjan lähtöä kompensoidakseen tehnyt kaiken vielä suuremmin, mahtavammin ja kunnianhimoisemmin kuin ennen. Samalla ollaan ikävä kyllä siirrytty askel hevistä kohti määrittelemätöntä, genrejen välistä musiikkia.
Yleisesti ottaen levy on aikamoinen sekametelisoppa, jos siellä on punainen lanka niin eipä sitä sieltä kovin helposti löydä. Ehkä levy on Holopaisen pahanolonpurkupläjäys. Anettea ei juuri huomaa, mikä on pehmeä lasku Tarjan menetykseen kun hän ei ole enää bändissä. Siihenkin muutokseen on ajan myötä vaan totuttava, vaikka lujille ottaakin.
Onneksi Nightwish on tehnyt levystä myös instrumental-version niille, joille uusi laulaja on kerta kaikkiaan liikaa.
Mahtipontinen levy, sitä tämä toden totta on, mutta ei ikinä "Oceanbornin" tai edellisen "Oncen" veroinen. Sitäpaitsi se ei hevin aukea ennenkuin ehkä vasta toisella tai kolmannella kuuntelulla. Keikalla lavavisuaalisuutta en epäile ollenkaan, mutta suurin haaste on vielä Anettella edessä, tulkita Tarjan laulamia kappaleita. Silloin katsotaan jäävätkö Taapen saappaat lopullisesti täyttämättä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
....En ilosta itke, en surusta itke;jos itken, niin itken muuten vaan...Häntä rakastin paljon, sua rakastan joskus enemmän, ole mulle vähän aikaa hän....
"Alkuasetelmat eivät totisesti lupaa hyvää, sillä Nightwish eli Tarjan äänestä."
Jos levyarvostelu alkaa näin, niin ei todellakaan voi puhua puolueettomasta arvostelusta. Ja tuolla alulla menee koko arvostelusta pohja, en edes viitsinyt lukea loppuun asti.
eiköhän ne saapaat oo jo täytetty
meinaten paskalla.
Eihän kaikkien tarvitse pitää Dark Passion Playsta eikä Anettesta. Tässä ei vaan puhuta mitään tunnoista jota musiikki herättää. Myöskän itse musiikkin ei kiinnittetää juuri mitään huomiota. Puolet tekstistä on joko päivittelyä Tarjan erosta tai sitä mikä vahoista biiseistä muistuttaa jota kuta uutta. Arvostelut ovat voittopuolisesti olleet levylle suopeita eikä syyttä. Jos tämä bitch on musiikin asiantuntija minäkin olen tässä valossa lähes Seppo Heikinheimo(vainaa)...meillä oli sentään Heikinheimon kanssa sama "guru".
vaikka mä oonkin nimimerkitön,niin voisitko silti kertoa kuka oli tämä sinun ja Seppo Heikinheimon yhteinen "GURU" ?? Kiinnostais jo siksikin,notta kun Heikinheimo oli hyvinkin mielenkiintoinen persoona ja toisaalta sinunkin juttujasi lueskelee mielellään...
Jaa,tais mennä ot:n puolelle...ööö...Hyvä on levy,ostan kyllä kun kerkiän...ehkä tänään jo panen tilaten netitse... ;)
Heikinheimon "Mätämunan muistelmat" on muuten lukemisen arvoinen kirja,just parahultaisen kokoinenkin...
Heikinheimolla ja minulla oli yhteisiä tuttuja vaikka en häntä koskaan tavannut. Minulla on hylyssäni ”Mätämunan muistelmat". Tytöt ostivat sen isänpäivä lahjaksi tietäen nämä yhteiset ystävät, kytköksen musiikkiin ja äänentoistoon. Heikinheimo kirjoitti kirjan; Stereo-opas (Tammi T-kirjat, 1968) . Äänentoistotekniikassa meillä oli yhteinen ”guru”, Tapio. M. Köykkä. Seppo piti klassisen musiikin toistoon Ortoperspekta-järjestelmää parhaana , eikä syyttä.
Köykkä kehitti Ortoperspektan -60 luvun ensimmäisellä puoliskolla. OP oli periaatteessa käänteinen Alan Blumlein http://apaja.dyndns.org/vintage/historia.htm stereomikrofoni systeemi. L R, L-R , jossa L R on (M) eli monofoninen pääkanava, L-R on erotuskanava (S). Kun pääkanavan (M) aika-akselille sivuille sijoitetaan erotuskaiuttimet (S), syntyy hyvin laaja tilantuntu. Siinä ei ole oikeaa eikä vasenta, vaan suoraan edestä tulevan pää-informaattio ja äänitystilan akustiikka, eli suora repro äänitystilanteesta.
Köykkä oli hyvä ystäväni, jonka kanssa vaihdoimme aika-ajoin teknistä informaatiota. Sipoonkadulla meni aina päivä kun siellä vieraili, Köykkä kävin myös täällä Lahdessa vieraanani. Kehittelin/kokeilin myös hänen kanssaan uutta transistorivahvistinta, joita valmistin jonkin verran 80 luvun puolella. Ennen kaikkea opin ymmärtämään hänen putkivahvistin suunnittelufilosofiansa, joka vasta nyt on opittu ymmärtämään. Köykkä oli hyvin innovatiivinen ja sivistynyt ihminen eikä mikään ”pelle-peloton” ja kaikenlisäksi hyvä keskustelija.
Tunsin myös Sepon vaimon veljen Ilkan . Ilkka oli/on varsinainen pelle-peloton, josta oli myös muutama sivu ”Mätämunan muistelmat" kirjassa. Seppo oli hyvin moderni ja teknisesti orientoitunut ihminen, vaikka näytti ulospäin patriootilta. Heikinheimo oli tavallaan nero , sivistynyt intellektuelli, mutta toisaalta hyvin kansanomainen. Omalla alallaan yksi pätevimpiä aikalaisiaan Euroopassa, vaikka oli vähällä tuhota Olli Mustosen, Seppoa ei kakkien pärstät miellyttäneet. Nerouden ja hulluuden raja on kun veteen piirretty viiva, mies kävi molemmilla puolilla, tuskin kukaan tietää mikä oli se syy miksi mies päätti päivänsä.
Ymmärrän että kyseessä on mielipidekirjoitus, ei virallinen arvostelu, mutta auktoriteetti mielipiteessäkin laskee kuin lehmän häntä kun nimitetään yövissyä hardrockiksi. Ko. poppoo kun ei ole sitä koskaan nähnytkään. Ymmärrän kyllä että musiikin, ihmisten ja ilmiöiden lokerointi ahtaisiin lootiin on ärsyttävää ja monesti pikkumaistakin mutta silti...
No itkekää vaan nyt sen Tarjan perään, jos tulee parempi olo. Muuten jossain toisessa NW-keskustelussa joku esitti hyvän kysymyksen; jos Tarja kerta on niin ylivertainen laulajana luulisi että mimmistä olisi tullut jo iso tähti (siis muidenkin kuin suomalaisten mielestä)
..ei aukea kun toisella tai kolmannella kuuntelulla. Taunokin perähikiältä tietää, että musiikki aukeaa ehkä noin 10-15 kuuntelukerran jälkeen.