En tiennyt minne muualle kirjoittaisin, tai ensin ajattelin etten kirjoita ollenkaan, minnekkään, mutta se voisi ehkä helpottaa.
Tilanne on tämä: Minulla on kaikki hyvin, mutta olen väsynyt ja pelkään masentuvani.
Elikkäs, minulla on maailman ihanin mies, jota rakastan yli kaiken. Lisäksi minulla on maailman ihanin ja aurinkoisin pikku tyttö, jota myöskin rakastan yli kaiken.
Ongelma on tämä; Olen niin yksinäinen ja väsynyt. Muutin toiselta puolelta suomea jotta saisin tämän ihanan perheeni ja en kadu sitä muuttoa. Mutta mies on päivät töissä ja minä lapsen kanssa kotona. Tuntuu että hajoan totaallisesti, koska olen "yksin". Aloitimme äiti/lapsi-kerhon, mutta siellä on ihan mukavia äitejä ja ihania lapsia, mutta ei sellaisia ihmisiä joista saisin ystäviä.
Meidän tyttö on todella kiltti ja aurinkoinen, mutta on kuitenkin vasta 2,5kk joten syö yöllä. Muuten nukkuu hyvin mutta ne parikin kertaa kun hän herää syömään saattaa vetää minut aivan piippuun, koska en osaa päivällä nukkua. Ja silloin kun olisin niin väsynyt että voisin päikkärit nukkua niin tyttöä ei nukuta. Joten olen jatkuvasti väsynyt ja se aiheuttaa minussa välillä aivan hysteerisiä itkukohtauksia. Saatan itkeä jostain aivan mitättömästä jutusta, kuten kerran siitä että en löytänyt sukalleni paria, niin minua alkoi itkettää.
Ja sitten se kipu ja särky. Niskani ja hartiani on aivan jumissa mikä pitää minulla jatkuvaa päänsärkyä. Aih. Noh, siitä veikkaan että se johtuu imetysasennosta, joten se onneksi menee pian ohikin.
En nyt oikein tiedä, että ymmärtikö kukaan, mutta halusinkin vain omaa helpostusta sillä että hieman avautuu.
Kaikkea hyvää kaikille ja kivaa syksyä.
Tilanne on tämä: Minulla on kaikki hyvin, mutta olen väsynyt ja pelkään masentuvani.
Elikkäs, minulla on maailman ihanin mies, jota rakastan yli kaiken. Lisäksi minulla on maailman ihanin ja aurinkoisin pikku tyttö, jota myöskin rakastan yli kaiken.
Ongelma on tämä; Olen niin yksinäinen ja väsynyt. Muutin toiselta puolelta suomea jotta saisin tämän ihanan perheeni ja en kadu sitä muuttoa. Mutta mies on päivät töissä ja minä lapsen kanssa kotona. Tuntuu että hajoan totaallisesti, koska olen "yksin". Aloitimme äiti/lapsi-kerhon, mutta siellä on ihan mukavia äitejä ja ihania lapsia, mutta ei sellaisia ihmisiä joista saisin ystäviä.
Meidän tyttö on todella kiltti ja aurinkoinen, mutta on kuitenkin vasta 2,5kk joten syö yöllä. Muuten nukkuu hyvin mutta ne parikin kertaa kun hän herää syömään saattaa vetää minut aivan piippuun, koska en osaa päivällä nukkua. Ja silloin kun olisin niin väsynyt että voisin päikkärit nukkua niin tyttöä ei nukuta. Joten olen jatkuvasti väsynyt ja se aiheuttaa minussa välillä aivan hysteerisiä itkukohtauksia. Saatan itkeä jostain aivan mitättömästä jutusta, kuten kerran siitä että en löytänyt sukalleni paria, niin minua alkoi itkettää.
Ja sitten se kipu ja särky. Niskani ja hartiani on aivan jumissa mikä pitää minulla jatkuvaa päänsärkyä. Aih. Noh, siitä veikkaan että se johtuu imetysasennosta, joten se onneksi menee pian ohikin.
En nyt oikein tiedä, että ymmärtikö kukaan, mutta halusinkin vain omaa helpostusta sillä että hieman avautuu.
Kaikkea hyvää kaikille ja kivaa syksyä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Heh. Olipas itselläni yllättävän hauskaa kun luin tuon tekstini. =) Tuntuu että on paha olla, mutta en saa puettua sitä sanoiksi. (En ole koskaan ollut hyvä avautumaan.)
Vielä siitä pahasta olosta; Minulla on koko ajan aivan mielettömän huono omatunto, koska mieheni on aivan ihana ja minä väsymyspäissäni tiuskin hänelle koko ajan. Ja sen takia olen monta kertaa itkenyt itseni uneen.
Tiedän kyllä että pienen lapsen kanssa on koko ajan pientä väsymystä, mutta minä nyt lähinnä kaipaisin jotain kunnon piristystä ennemmin kuin unta. Välillä me viemmekin lapsen hoitoon jotta voimme vähän rentoutua keskenään, mutta aina seuraavana päivänä alkaa sitten samat asiat uudestaan ja uudestaan.
Nooh...
Itsellä vähän samoja fiiliksiä. Mies on ihana, osallistuu lasten- ja kodinhoitoon ja hokee koko ajan, että "sun pitäs käydä enemmän ulkona, että kyllä mä hoidan lapset". Silti on masentunut olo, enkä saa aikaiseksi lähteä minnekään. Ja sitten masentaa sekin, että masentaa, kun ei oikeasti ole mitään syytä. Kaikki päivät vaan ovat niin samanlaisia, enkä ole löytänyt uudelta asuinalueelta äiti-ystäviä, joita niin kaipaisin... Elämä on ihanaa, mutta joku peikko mun pään sisässä saa sen vaan tuntumaan liisteriltä... En osaa mäkään selittää...
Tosiaankin on maailman raivostuttavin tunne. Jotenkin kun on kaikkea, niin on silti niin tyhjä olo.
Mitkä vuorokaudenajat sulla on pahimpia? Itselläni selkeesti yöt (yösyöttöjen ajat siis) ja aamut (herääminen ja kahden lapsen samanaikaiset aamutoimet). Kertoiskohan toi, että johtuis ehkä väsymyksestä nää fiilikset...(?) Mistä päin muuten olet? Itse Helsingistä.
Nooh, minulle vaikeinta on se aika kun olen itse kotona ja mies töissä ja lapsi nukkuu. Silloin on liikaa aikaa miettiä asioita. Toinen vaikea on kun on hirmu kiire ja stressi päivä niin sit on illat kamalan hankalia, itken ja tiuskin miehelle ja en anna sen tehä mitään lapsenhoitoon liittyvää, heittäydyn aivan kakaraksi. Myönnän itsekkin olevani aika naurettava.
Asun anjalankoskella. Sekin tässä on vaikeaa kun muutin isommasta kaupungista tänne "Maalle."
Kuulostaa niin tutulle...
Mulla oli juuri samaa vauvan ollessa pieni, nyt hän on siis vuoden.
Olin väsynyt, vaikka nukkui läpi yöt 2kk iästä alkaen. Päivisin on ollut aina aika huono nukkuja ja siitä vedin stressiä. Saatoin yhtäkkiä kesken imetyksen purskahtaa itkuun, kaverin kanssa jutellessa purskahdin itkuun...
Mies on aivan ihana ja ymmärtäväinen, mutta koin huonoa omaatuntoa siitä ku hän joutui töiden jälkeen vielä paljon lasta hoitamaan. Hänkin oli väsynyt, mutta kesti sen paljon paremmin kuin minä. Yksinäisyys piinasi minua, ei oikein ketään joka olisi ollut päivisin kun mies on töissä. JOtenki siitä on vaan päästy yli... AIKA HELPOTTAA RAKAS YSTÄVÄNI! Usko tai älä.
Mutta sen sanon, lähde ihmisten ilmoille ajoissa! Nyt minulla on todella vaikeaa lähteä töihin, koska jännitän ihan sikana! Mutta en anna periksi, en voi juuttua kotiin, neljän seinän sisälle. Hulluus tulee, vaikka lapseni on aivan ihana! Vieläkin väsyttää useasti, mutta se ei ole samanlaista kuin ennen. Olen päässyt yli pahimman vaiheen. Nyt osaan jo rentoutua ja olla stressaamatta kaiken maailman asioista. Ja VIE VAUVA HOITOON, yksikin yö tekee ihmeitä! Voimia sinulle! (toivottavasti sait selvää sekavasta tekstistä)
Tiedän että kyllä se ohi menee.
Ja kiitos tuesta. =)
niin,missä päin suomea asut,itse salon seudullA ja niin..kavereita ei ole koskaan liikaa..
Laitoin tos aiemmin jo sen et asun anjalankoskella. (Kouvolan ja Kotkan välissä)
Nyt se oli eilen viimeinen niitti minun jaksamiselle.
Kengät oli eteisen kaapissa jotta koira ei pääse niihin käsiksi, mutta eiköstä vain hän ottanut yhden kengistäni ja järsi sen. Kengillä oli hintaakin 168e. Tiedän että on turhamaista valittaa yksistä kengistä, mutta kun siihen laittaa päälle kaiken muun stressin ja väsymyksen niin se tuntuu maailmanlopulle.
...Varsinkin kun rakastin niitä kenkiä yli kaiken ja nyt ottaen huomioon kelan mahtavat tuet, niin empähän ostelekkaa itselleni kenkiä vasta sitten kun työelämä koittaa.
Juuri tälläiset pienet asiat tekevät arjesta hankalaa.
on hengissä?
Ymmärrän kyllä suuttumuksesi. Itse olisin varmaan myös vähintään repinyt hiukseni päästä ja hyppinyt pää punaisena tasajalkaa.
Voi, voi, ei ole kivaa, mutta uskotko, että kun tarpeeksi aikaa kuluu, niin vielä joskus pystyt tollekin jutulle nauramaan.
Niin se yleensä menee, et kun rupee menemään joku pieleen, niin sit menee kaikki mikä vaan on mahdollista. Kuitenkin niin kauan kun saat olla terveenä, niin kaikki ongelmat on voitettavissa.
Ajan kanssa kaikki helpottaa, vaikka se ei tässä hetkessä paljon lohduta. Tiedosta kuitenkin se asia, että sellasta elämä on hyvin monella muullakin. Ei siis yhtään helpompaa, vaikkei aina päällepäin näkyisikään. Jokaisella on omat ongelmansa. Oletpahan taas yhtä kokemusta rikkaampi.
Mun on nyt jo helppo hymyillä, kun toi kaikki on enää muistoa vain. Lapset jo muuttaneet ajat sitten pois kotoa ja kaiholla vain muistelee aikoja, kun olivat pieniä ja kun koirat olivat pentuja ja tekivät pahojaan. Nyt ihmettelee, että mihin ne kaikki vuodet oikein katosi.
Et varmaan usko, kun sanon, että aika menee lopulta niin nopeasti, että et ennätä tajutakkaan, kun lapsesi pääsee jo ripiltä tai pääsee ylioppilaaksi ja kohta olet itse mummo. Kaksikymmentä vuotta menee niin nopeasti, että ei vois uskoa.
koira on vielä toistaiseksi hengissä, vaikka eilen meinasikin parvekkeelta alas lentää. Toivottavasti en ihan vielä huomen aamuna herätessäni olisi aivan mummo. =)
Nooh, kyllähän se siitä. Vaikka harmittaa vieläkin tosi paljon ne kengät, niin loppujen lopuksi minkäs sille mahtaa?
ihan huomen aamuna ole mummo, mutta sitten kun yks aamu heräät ja toteat, että oikeesti olet, niin ihmettelet, et mites täsää nyt näin kävi, justhan olin vasta pienen vauvan äiti.
Mun pointti on se, että älkää äidit haikailko muun elämän perään, tai sitä, että kohta helpottaa, kun lapsi kasvaa jne. Nauttikaa nyt tästä hetkestä, kun teillä on ne vauvat. Se aika jää lopulta soti lyhyeksi ja uskokaa tai älkää, niin jälkeenpäin kun ajattelee, niin kaikkein eniten kaipaa juuri sitä aikaa, kun se vauva oli pieni tuhiseva käärö ja se tuoksui niin ihanalle. Kaikki valvomiset ja vaikeudet unohtuu ja muistaa vaan sen tuhinan ja tuoksun. Nauttikaa nyt täysillä, sillä tätä aikaa ette enää koskaan saa takasin.
Toiseksi haluasin sanoa, että älkää äipät, nyt vaatiko itseltänne mitään superäitiyttä ja ihmisyyttä.
Antakaa itsellenne lupa olla väsyneitä, sillä teillä on siihen ihan pätevä syy. Raskausaika on jo sinällään voimia verottava, sitten synnytys siihen päälle, imetys, vauvan kanssa heräilemiset. Kaikki nuo yksin ja yhdessä saa ihmisen väsyneeksi.
Tunteet ailahtelee, paitsi väsymyksen vuoksi, niin siksi, että käytte läpi koko ajan hirveetä hormoonien myllerrystä. Ajatelkaa vaan, et se on normaalia ja kuuluu asiaan ja lepäätte aina kun on mahdollista, itkette, kun itkettää, vuoden päästä on kaikki jo normalisoitunut, ellette sitten satu valitsemaan itselle vääränlaista hormooni-ehkäisyä.
Siitä voi sitten alkaa uusi show, mutta jos osaatte olla varuillanne ja seurata oloanne hormoonihoidon, siis ehkäisyn alottamisen jälkeen, niin osaatte puuttua ajoissa asiaan ja pyytää teille paremmin sopivan ehkäisyn. Hormoonit ne naista vie, joka asiassa ja vähän joka iässäkin milloin mihinkin suuntaan. Mut eiks olekin hyvä kun sen tietää, niin voi aina vain syyttää hormooneja, heh?
On se kiva olla nainen kun voi aina syyttää hormooneja, tai kuukautisia ja parhaillaan jopa naisen logiikkaa. =)
Onhan tämä lapsen kanssa olo ihanaa. Aina unohtuvat murheet, kun tyttö hymyilee tai kissa juoksee päin pakastinta. (Se on yllättävän hauska näky, en vain ymmärrä miksi se kissa aina sitä pakastinta päin pinkoo.)
Välillä kyllä tosiaan jo nauraa itselleenkin. Yksi asia harmittaa tosi paljon ja pian ajatteleekin että en kai tuollaista pikku asiaa jaksanut murehtia.
Kuuluu elämään, varsinkin lapsen kanssa.
Silti tekee hyvää välillä avautua, vaikka tänne palstalle.