Totuus hoitokokouksista

Teksti on lainattu sellaisenaan arkkipiispa Mikko Juvan muistelmista vuodelta 1994, Seurasin nuoruuteni näkyä. Kirjan takakannen mukaan Juva muistelee teoksessa vuosia ja tapahtumia, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä.

oikaisee valheita.

Tuossahan se tuli: "SRK:n keskusjohdon hangoitteleviin kohdistama painostus". Ja vielä tarkemmin: "Kyseessä ei ollut paikallinen ilmiö, vaan valvontaa johti Oulun keskusjärjestö, jonka lähettiläät matkustivat niskoitteleviin paikallisyhdistyksiin hoitoa suorittamaan."

Entäs tämä? "Painostettiin paikallisyhdistysten johtomiehet taipumaan." Ja tämä! "Sain vuoden mittaan valituksia liki kahdeltakymmeneltä paikkakunnalta."

Kyseessä oli todellakin SRK:n ikioma manööveri läpi Suomen, jossa SRK PAINOSTI PAIKALLISYHDISTYSTEN JOHTOMIEHETKIN.

Ja syntilistan olemassaolo on kuin onkin totta!

Nyt ei liene enää epäselvää, ketkä puhuvat totta: SRK:n johto hännystelijöineen vai ns. katkeroituneet.

Lopeta jo, oot vaan yks tän palstan vanhoista pieruista. Ellet oo provo. Vai 1978! Siirryhän tähän päivään!

Me veeällät eletään tätä päivää, ei tuijoteta peruutuspeiliin. Sulleha voi tuolla menolla tulla iso kolari.

Hoitokokousoppi meni näin.
Ensin luotiin yhteisomatunto, eli SRK teki syntilistoja, hyvin monet asiat olivat syntiä.
vl-uskovaisille luotiin yhteisomatunto, eli näiden syntilistojen suorittaminen oli uskomista.
vl-uskovainen valvoi itseä ja toisia, että kaikki suorittavat syntilistoja.

Vaikka SRK on tuonut esille, ettei täälläisiä syntilistoja ole, mutta kuitekin ne ovat vieläkin voimissaan.
Kuulin taas, kun eräällä paikkakunnalla vl-uskovaiset valvovat toisiaan, ettei vaan tule tehtyä syntiä. Kertoja kertoi, miten heille oli tultu sanomaan, miten teette sunnuntaina töitä, vaikka heillä oli palkattu työntekijä töissä (jolla oli urakka).

Näin tämä hoitokokouksissa luotu toisia valvova uskonelämä elää täysissä voimissaan ja SRK ei halua siihen puuttua.

kun setäni meni psykoosiin hoitokokous-hoidon jälkeen ja joutui piirille hoitoon. Kävin katsomassa häntä siellä.

näin:

Järkyttävimpiä asiakirjoja, joita minulle toimitettiin, oli selostus muutaman Oulun hiippakunnan alueella toimivan rauhanyhdistyksen "hoitokokouksesta", jonka oli laatinut paikalle sattumalta tullut, toiseen lestadiolaissuuntaan kuulunut kesäteologi.

Aluksi otettiin käsittelyyn poissaolevien asiat. Paikallisen diakoniatoimikunnan puheenjohtaja todettiin niin pimeäksi, että hän jää kirkkoon, kun siellä saarnaa uskomaton pappi. Kun asianomaisen muut synnit oli lueteltu, kiellettiin yhteydepito hänen kanssaan.

Sitten saapui eteen joukko vanhanpuoleisia naisia, jotka alkoivat tunnustaa syntejään. Oli käyty diakoniaillassa, katsottu televisiota ja tervehditty "jumalanterveellä" uskottomia. Anteeksiantoa ei kuitenkaan annettu ilman muuta. Apuun kutsuttiin toinen veli, joka selitti, että kaiken takana oli väärä "hempeyden henki", josta on tehtävä parannus. "Hoitajilla" oli ilmeisesti kokemusta tällaisista tilanteista, koskapa puheenjohtaja tokaisi: "Tässä ei saa käydä niin, kuin kerran kävi, kun eräs mies neuvoi toista miestä näin: 'mene sinne vaan, ja helpommalla pääset, kun teet niin kuin ne sanoo, niin minäkin olen tehnyt'. Ei, vaan asian on kirkastuttava." Lopulta naiset kukin vuorollaan taipuivat oikeaan tunnustukseen ja saivat synninpäästön.

Seuraava nainen kutsuttiin sitten nimeltä mainiten esiin. Hän tunnusti maatalousyhdistyksen luottamustoimen ja television katselemisen. Anteeksiantoa hän ei saa, vaan sen sijaan häneen kohdistetaan uusia syytöksiä. Veljet kehottavat asianomaista vain kokonaiseen parannukseen ja lupaavat puhua myöhemmin lisää, jonka jälkeen asianomainen saa palata selvittämättömin asioin penkkiinsä. Mikrofonin ääreen astuu yhä uusia, joiden asiat pengotaan ja synnit paljastetaan. Ei riittänyt sekään, että muuan asianomanen tunnusti murheellisena olevansa kaikessa viallinen, vaan puheenjohtaja torjui hänet ivallisella tokaisulla: "Kyllähän tässä jokainen voisi sanoa olevansa kaikessa viallinen." Kun sitten asianomainen myöntää synniksi metsästysseurassa toimimisen, häntä kielletään jatkamassa sitä toimintaa ja neuvotaan: "Sitten ei sovi sanoa siellä metsästysseurassa, että en saa enää toimia täällä, Rauhanyhdistyksestä tuli uusi määräys. Ei, vaan kun asia oikein sydämelle avautuu, niin ei tahdokaan siellä toimia, jäsenmaksun voi hädin tuskin maksaa." Metsästysseuraan kuuluminen oli nimittäin metsästysluvan edellytys.

Lopulta kertojamme paljastetaan. Ei riitä, että hän ilmoittaa kuuluvansa "elävään kristillisyyteen", siihen joka syntyi Laestadiuksen saadessa elävän uskon vuonna 1844. Kun hän lopulta vastaa myöntävästi suoraan kysymykseen, mihin lestadiolaissuuntaan hän kuuluu, asia on selvä. Yksimielisesti todetaan hänen edustavan väärää henkeä ja menevän helvettiin. -- hänet ohjataan ystävällisesti mutta päättäväisesti ulos: "Tässä on kyse uskovaisten ihmisten parannuksenteosta. Seuroihin olet tervetullut, mutta täältä sinun on lähdettävä."

"Väärään" lestadiolaissuuntaan kuuluminen ja kova kohtelu saattaa tietenkin värittää kesäteologin raporttia. Sen yleisestä oikeellisuudesta ei kuitenkaan voi olla mitään epäilyjä. Pahimmillaan "hoitokokoukset" olivat juuri niin karmeita kuin raportti antaa ymmärtää.

Noin siis kirjoitti entinen arkkipiispa Mikko Juva muistelmissaan (Otava 1994).

Juva jatkaa hoitokokouskauden muistelua:

Koska lestadiolaiset kristityt samalla olivat luterilaisen kansankirkon jäseniä, SRK:n harjoittama kurinpito koski myös luterilaista kirkkoa. Kun asiasta valitettiin minulle, totesi etten arkkipiispana voinut puuttua vieraiden hiippakuntien piirissä ilmeneviin ongelmiin. -- Oulun piispa Hannes Leinonen oli tällöin jo sairas ja erosi kohta virastaan. Jäin odottamaan uutta viranhaltijaa, joksi hiippakunta valitsi ja tasavallan presidentti nimitti Olavi Rimpiläisen.

Tällä välin jatkui arkkipiispalle saapuvien valitusten virta. -- Myös lehdistö puuttui tilanteeseen, aluksi pohjoisessa, mutta vähitellen myös valtakunnallisissa lehdissä.

Näin olivat asiat, kun SRK:n johtokunta kesällä 1979 ilmoittautui puheilleni. Juuri juhannuksen alla luokseni saapuvaan seitsemän hengen lähetystöön kuului puheenjohtaja rovasti Kauko Mäntylän lisäksi myös varsinainen johtoryhmä, varapuheenjohtaja Erkki Reinikainen, pääsihteeri Einari Lepistö ja päätoimittaja Voitto Savela. Paikalla oli myös sihteerini Tapio Saraneva, joka laati tapaamisesta muistion. Päällimmäisenä syynä yhteyden ottoon olivat eräät liikkeen pappeihin kohdistuneet valitukset. Keskeinen huolen aihe oli kuitenkin se, että kirkon suhtautuminen liikkeeseen oli muuttunut. Lehdissä oli vaadittu kirkkokuria lestadiolaisia vastaan. Itse esitin pahimmaksi epäkohdaksi lestadiolaisten pappien harjoittaman seurakunnan jäsenten eriarvoisen kohtelun.

Lähetystö pyysi siten kirkon taholta suvaitsevaisuutta ja avoimuutta, jotta liike voisi jatkaa kirkon sisällä työtään vakaumuksensa mukaisesti. SRK:n tavoitteet luonnehti Erkki Reinikainen näin: "Pidämme arvokkaana uskon vapautta: kirkko ja esivalta suojelevat meitä. Kukin saa uskoa miten haluaa. Me saarnaamme syntien anteeksiantoa. Kriisiä elävän kristillisyyden ja kirkon välille me emme toivo. Vaikka lehdissä kirjoitetaan meistä paljon valheellista, emme kuitenkaan ryhdy niitä oikomaan. Perusero kirkon ja lestadiolaisliikkeen välillä koskee vanhurskauttamisoppia, minkä lisäksi mielipiteet eroavat monista käytännön asioista, kuten esimerkiksi naispappeudesta, lähetystyöstä ja ekumeniasta. Nykyinen kärjistys on kuitenkin uutta. Toivomme että piispat ymmärtäisivät uskonkäsityksemme. Ristiriitoja tulee tietysti aina olemaan, mutta haluamme työskennellä kansankirkon sisällä ja tehdä työtä totuuden puolesta rakkauden hengessä."

Kun Reinikainen ilmoitti SRK:n nojautuvan luterilaisiin tunnustuskirjoihin, olisin tietysti voinut osoittaa, että liikkeen opit seurakunnasta, kasteesta ja ehtoollisesta poikkesivat niistä selvästi. Tyydyin kuitenkin viittaamaan vain pahimpaan loukkauksen aiheeseen, nimittäin siihen, että lestadiolaiset kieltäytyivät tunnustamasta liikkeeseen kuulumattomia pappeja uskoviksi. Tähän vastasi Reinikainen: "Jos meitä ei pidetä oikeina uskovaisina, ei se ole meille loukkaus, koska oikea usko on yhteyttä seurakuntaan. Vastaavasti ei muidenkaan ole syytä loukkaantua, jos heitä ei pidetä uskovina. Peruserohan meillä on muihin se, että opetamme uskon vanhurskaudesta toisin kuin muut, ja että opetamme Jumalan Hengen toimivan vain valtakuntansa kautta."

Sen selvemmin ei enää voinut sulkea Suomen kirkon arkkipiispaa Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. --
SRK:n käynti puheillani ei siten muuttanut mitään.