Tyttö soittaa ikkunan vieressä, ohrapellot näkymänään ikkunassa, kuin vilja heiluisi musiikin tahdissa, myötäillen pehmeästi soittoa.
Minä, tyttö täällä soitan, soitan elämäni soittoa, miksi äiti jätit minut, mikä sinulle oli tärkeämpää, kuin minä.
Tyttö katsoo nuotteja, ohuet, kauniit sormet koskettavat kepeästi koskettimia, ne vielä kuitenkin hakevat, mutta soitosta, kuvastuu, aito eläytyminen kappaleeseen.
Ulkona tuulee, elämässä tuulee, miksi sinun, äitini elämässä tuuli.
Nyt minä olen täällä, avaamassa ovia, sielun ovia, jotka koskettaa, heiluva ohrapelto, elämän tuulissa.
Yhteinen aurinko paistaa korkealla, pilvet antavat kauniita tummia varjoja peltoon, tuo aurinko vain, se on meillä äiti enää yhteistä. Se viattomana, tietämättömäna meistä yhdistävistä tekijöistä paistaa meille molemmille. Olemme yhteisen aurinkon alla, emme samassa huoneessa, minun soitossani, emme yhdessä.
Musiikki etenee nuoren sormien tahdissa, se keinuu, se keinuttaa, kuin pientä lasta, joka tytön sisässä on.
Mikä äiti sulle oli tärkeämpää, kuin minä, mutta elämä kantaa eteenpäin, se on kuin sormien alla oleva ilma, joka herkästi painaa kosketinta.
Pienet tuulen vireet saavat pellossa aikaan merellistä pyörrettä.
Kappale etenee loppuaan, minä, olen täällä, näiden seinien sisäpuolella, kenelle se merkitsee jotain, minuakin odottaa joku jossain, joskus.
Silloin minä keinutan lasta, keinutan kuin tuuli ohrapeltoa musiikin tahdissa.
Minä en jätä lasta, ajattelee tyttö. Ja elämä kantaa.
Minä, tyttö täällä soitan, soitan elämäni soittoa, miksi äiti jätit minut, mikä sinulle oli tärkeämpää, kuin minä.
Tyttö katsoo nuotteja, ohuet, kauniit sormet koskettavat kepeästi koskettimia, ne vielä kuitenkin hakevat, mutta soitosta, kuvastuu, aito eläytyminen kappaleeseen.
Ulkona tuulee, elämässä tuulee, miksi sinun, äitini elämässä tuuli.
Nyt minä olen täällä, avaamassa ovia, sielun ovia, jotka koskettaa, heiluva ohrapelto, elämän tuulissa.
Yhteinen aurinko paistaa korkealla, pilvet antavat kauniita tummia varjoja peltoon, tuo aurinko vain, se on meillä äiti enää yhteistä. Se viattomana, tietämättömäna meistä yhdistävistä tekijöistä paistaa meille molemmille. Olemme yhteisen aurinkon alla, emme samassa huoneessa, minun soitossani, emme yhdessä.
Musiikki etenee nuoren sormien tahdissa, se keinuu, se keinuttaa, kuin pientä lasta, joka tytön sisässä on.
Mikä äiti sulle oli tärkeämpää, kuin minä, mutta elämä kantaa eteenpäin, se on kuin sormien alla oleva ilma, joka herkästi painaa kosketinta.
Pienet tuulen vireet saavat pellossa aikaan merellistä pyörrettä.
Kappale etenee loppuaan, minä, olen täällä, näiden seinien sisäpuolella, kenelle se merkitsee jotain, minuakin odottaa joku jossain, joskus.
Silloin minä keinutan lasta, keinutan kuin tuuli ohrapeltoa musiikin tahdissa.
Minä en jätä lasta, ajattelee tyttö. Ja elämä kantaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.