Muistan kun heräsin keskellä yötä ja tunsin hänen kosketuksensa hellästi käsivarsillani. Hänen hiuksensa, jotka villisti ympäröivät hänen ajattoman kauniit kasvonsa ja silmät...ah ne silmät, joihin saatoin eksyä ja unohtaa itseni. Katsoin ympärilleni ja kuuntelin kaupungin elämää avonaisen ikkunan kautta - sitä hiljaisuutta, jonka rikkoi vain satunnainen auto tai yksinäinen kävelijä yössä. Sillä hetkellä halusin pysäyttää ajan. Halusin vain nauttia siitä hetkestä loputtomiin.
Olen viime aikoina huomannut usein miettiväni, kuinka paljon elämän arvostaminen on kiinni niistä harvoista hetkistä, jolloin tunnet olevasi onnellinen. Se saattaa olla se hetki saunan jälkeen, kun korkkaat oluen tai kun sanomattoman kaunis nainen saa sinut pysähtymään keskellä katua ja miettimään elämän tarkoitusta tai vain hiljaisuus, joka ympäröi sinua keskellä yötä, maatessasi kauniin naisen vierellä alastomana ja miettien mitä olet tehnyt saadaksesi olla juuri siinä paikassa, juuri sillä hetkellä...juuri hänen kanssaan.
Yksinäisyys on helppoa, kun ei muista. Kun muistot palautuvat mieleesi, huomaat hapuilevasi ympärillesi, sulkien silmäsi ja toivoen, että olisit jälleen siinä hetkessä - hetkessä jolloin elämä tuntui täydelliseltä ja olit onnellinen. Sen ohikiitävän hetken ajan. Kun avaat silmäsi ja huomaat olevasi yksin, eikä ketään ole vierelläsi hapuilevien käsiesi ulottuvilla, on hankala olla onnellinen. Sillä hetkellä haluaisit vain kokea kosketuksen - kenen tahansa. Toivoisit, että joku ympäröisi sinut lämmöllänsä ja rakkaudellansa. Tunnet, kuinka silmäsi kostuvat kun tiedät ettei näin tule käymään...
Ehkä elämän suurimpia tragedioita on syntyä romantikoksi. Ne hetket jotka saavat sinut iloiseksi ovat harvinaisia, häilyviä ja ohi silmänräpäyksessä. Sen jälkeen huomaat miettiväsi minne se meni? Mitä tapahtui? Mitä teit? Miettiväsi mitä voit tehdä saadaksesi sen takaisin. Miettiväsi voitko saada sen takaisin.
Kunhan vain mumisen.
Olen viime aikoina huomannut usein miettiväni, kuinka paljon elämän arvostaminen on kiinni niistä harvoista hetkistä, jolloin tunnet olevasi onnellinen. Se saattaa olla se hetki saunan jälkeen, kun korkkaat oluen tai kun sanomattoman kaunis nainen saa sinut pysähtymään keskellä katua ja miettimään elämän tarkoitusta tai vain hiljaisuus, joka ympäröi sinua keskellä yötä, maatessasi kauniin naisen vierellä alastomana ja miettien mitä olet tehnyt saadaksesi olla juuri siinä paikassa, juuri sillä hetkellä...juuri hänen kanssaan.
Yksinäisyys on helppoa, kun ei muista. Kun muistot palautuvat mieleesi, huomaat hapuilevasi ympärillesi, sulkien silmäsi ja toivoen, että olisit jälleen siinä hetkessä - hetkessä jolloin elämä tuntui täydelliseltä ja olit onnellinen. Sen ohikiitävän hetken ajan. Kun avaat silmäsi ja huomaat olevasi yksin, eikä ketään ole vierelläsi hapuilevien käsiesi ulottuvilla, on hankala olla onnellinen. Sillä hetkellä haluaisit vain kokea kosketuksen - kenen tahansa. Toivoisit, että joku ympäröisi sinut lämmöllänsä ja rakkaudellansa. Tunnet, kuinka silmäsi kostuvat kun tiedät ettei näin tule käymään...
Ehkä elämän suurimpia tragedioita on syntyä romantikoksi. Ne hetket jotka saavat sinut iloiseksi ovat harvinaisia, häilyviä ja ohi silmänräpäyksessä. Sen jälkeen huomaat miettiväsi minne se meni? Mitä tapahtui? Mitä teit? Miettiväsi mitä voit tehdä saadaksesi sen takaisin. Miettiväsi voitko saada sen takaisin.
Kunhan vain mumisen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitäs tähän lisäämään. Kyllä silloin nimenomaan tuntee itsensä eniten yksinäiseksi kun jostain palautuu mieleen ne täydelliset hetket joskus silloin kauan sitten.
on syntyä romantikoksi. Mutta asialla on monta puolta. Voisitko nauttia niistä hetkistä samalla tavalla jos et olisi juuri sellainen kuin olet?
Mutta myös yksinäisyydestä pitäisi osata nauttia. Antaa itselleen aikaa kerätä rohkeutta uusiin koitoksiin. Ja ennenkaikkea kääntää pää eteenpäin. Nuo hetket, jolloin olit onnellinen, eivät katoa, vaan jäävät osaksi muistojasi ja siten osaksi itseäsi. Voit siis rauhassa kääntää katseesi tulevaisuuteen.
Olen miettinyt samaa, kun olen silloin tällöin miettinyt elämääni ja valintojani, joita olen vuosien varrella tehnyt. Nykyinen minä on kuitenkin kokemuksieni muokkaama ja vaikka valitsemani polku on ollut välillä raskas tarpoa, en usko, että osaisin nauttia ja arvostaa elämän pieniä asioita samalla tavalla, jos en olisi juuri sellainen kuin olen. Samalla luulen, että valintojani on ohjannut sama sisäinen romantikko, joka on näiden valintojen kautta jalostunut ja kehittynyt.
Välillä tosin olisi mukava vaihtaa raskas polku johonkin vähän kevyempään. Luulen kuitenkin, että kykyni osata arvostaa elämää on auttanut minua kestämään yksinäisyyteni ja näin ollen estänyt minua katkeroitumasta.
Asioilla on niin monta puolta, niin monta aspektia ja kun asioita pohtii tarkemmin, on helppo, tai helpompi ymmärtää miksi perhosen siipien havinalla voi olla dramaattiset vaikutukset.