Elin lapsuuteni ensimmäiset vuodet mielisairaan isäni kanssa. Äitini erosi hänestä ollessani pari vuotias. Isäni onnistui vakuuttamaan oikeudessa äitini olevan hullu, joten jäin isälleni. Elämäni silloin oli levotonta ja olin hoidossa milloin missäkin ja joskus jopa yksin öitä kotona. Ilman isovanhempaani tuskin olisin ihmiseksi kasvanut.
Onneksi pääsin äidilleni asumaan ja elämään normaalia elämää. Isääni tapasin nuoruudessani harvakseltaan ja yleensä valvotusti. Mikäli lääkitys ei ole kohdallaan on isäni aivan pihalla ja saattaa olla agressiivinen. Ollessani yläasteella hän löysi uuden naisen ja meni naimisiin, silloin elämä olikin hetken tasapainoista. Liitto päättyi kuitenkin eroon, koska viina ja lääkkeet sekoittivat pään ja myöhemmin nainen kuoli viinanjuontiin.
Nyt aikuisiällä en ole käynyt tapaamassa isääni kuin muutamia kertoja. Pidän yhteyttä puhelimitse. Isäni on aina elänyt toisten tuella eikä oikein kykene huolehtimaan itsestään taloudellisesti. Hän kiristää rahaa siskoltaan mm. uhkailemalla itsemurhalla. Mielenterveyshoidossa hän on ollut muutamia kertoja. Hän on etevä esittämään ja manipuloimaan ihmisiä. Syy miksi en nykyään käy häntä tapaamassa on nimen omaan tuo agressiivisuus ja lisäksi pelkään että hän alkaa kiristämään rahaa myös minulta nyt kun olen työelämässä.
Jos jollakin muulla on jotain tämän tapaista niin kertokaa mitten juttu tästä etenee, kun tilanne ai ainakaa enää parane. Viimeiseksi kerrottakoon että sairaus mitä isäni sairastaa on jonkin sortin persoonallisuushäiriö /skitsofrenia. Hänellä on mieliala lääkkeet ja oireet tulevat jos hän juo tai "unohtaa lääkkeensä"
Onneksi pääsin äidilleni asumaan ja elämään normaalia elämää. Isääni tapasin nuoruudessani harvakseltaan ja yleensä valvotusti. Mikäli lääkitys ei ole kohdallaan on isäni aivan pihalla ja saattaa olla agressiivinen. Ollessani yläasteella hän löysi uuden naisen ja meni naimisiin, silloin elämä olikin hetken tasapainoista. Liitto päättyi kuitenkin eroon, koska viina ja lääkkeet sekoittivat pään ja myöhemmin nainen kuoli viinanjuontiin.
Nyt aikuisiällä en ole käynyt tapaamassa isääni kuin muutamia kertoja. Pidän yhteyttä puhelimitse. Isäni on aina elänyt toisten tuella eikä oikein kykene huolehtimaan itsestään taloudellisesti. Hän kiristää rahaa siskoltaan mm. uhkailemalla itsemurhalla. Mielenterveyshoidossa hän on ollut muutamia kertoja. Hän on etevä esittämään ja manipuloimaan ihmisiä. Syy miksi en nykyään käy häntä tapaamassa on nimen omaan tuo agressiivisuus ja lisäksi pelkään että hän alkaa kiristämään rahaa myös minulta nyt kun olen työelämässä.
Jos jollakin muulla on jotain tämän tapaista niin kertokaa mitten juttu tästä etenee, kun tilanne ai ainakaa enää parane. Viimeiseksi kerrottakoon että sairaus mitä isäni sairastaa on jonkin sortin persoonallisuushäiriö /skitsofrenia. Hänellä on mieliala lääkkeet ja oireet tulevat jos hän juo tai "unohtaa lääkkeensä"
Vastaukset 5
Vanhimmat
jo nyt, kun osaat rajoittaa yhteydenpitoasi ja yhteystapaasi isääsi kohtaan, koska sinun täytyy suojella itseäsi. Näin sairas ihminen tulee käyttämään kaikkia ihmisiä hyväkseen kaikin tavoin, tietäen tai tiedostamattaan, ja on yhteiskuntamme järjestelmän velvollisuus huolehtia hänestä. Hän on isäsi, mutta sinulla on oikeus omaan elämään, pidä vain etäisyyttä edelleenkin. Voimia ja onnea elämääsi toivon.
Juuri vähän aikaa sitten oli täällä vastaavaa keskustelua http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=599&posting=22000000029391502
Tuolta voit saada henkilökohtaista neuvontaa ja vertaistukea http://www.omaisten.org/jasenjarjestot.php
Voimia sinulle ja muista suojella itseäsi!
Todennäköisesti et ole voinut vaikuttaa siihen millaiset vanhemmat saat tulevassa elämässä. Kerrot olevasi aikuisikäinen ja aloitat jälkeenpäin pontevasti isäsi moittimisen. Ehdotan, että pidät isääsi yhteyttä ja mikäli tarvetta on niin pohditte yhdessä keinoja välienne tasapainottamiseksi. Isäsi voisi varmaan tehdä asian eteen jotain, jos saisi sinulta kuulla mitä sinä haluat.
Ystävä kallis...
Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta persoonallisuushäiriöisen ihmisen kohdalla ohjeesi ei välttämättä toimi... Olen itse narsisitisesta persoonallisuushäiriöstä sekä psykoottisuudesta kärsivän isän tytär ja ymmärrän aloittajan tilannetta paremmin kuin hyvin.
Itse olen yrittänyt aikuisiällä pitää vuosikaudet isääni yhteyksiä - luoda olematonta isä-tytär suhdetta - turhaan. Mitään aitoa kommunikaatiota ei välillemme ole muodostunut, sillä persoonallisuushäiriöinen / harhainen ihminen ei välttämättä kykene normaaliin vuorovaikutukseen. Ihmissuhteeseen tarvitaan kuitenkin aina kaksi osapuolta.
Tahdon vain sanoa, että aina ei auta se, että yrittää. Omalla kohdallani yritykset kerta toisensa jälkeen ovat epäonnistuneet. Vasta nyt kun ymmärrän ja hyväksyn sen, että isäni on sairas, enkä koskaan saa häneltä sitä isänrakkautta mitä olen aina tarvinnut ja kaivannut, olen saanut rauhan.
Jotkut asiat täytyy vain elämässä hyväksyä. Tärkeää on erotta ne asiat, mitkä voi muuttaa ja ne, mitä ei voi...
Hei pii,
ajattelin kertoa, ettet ole ainoa. Vaikka tarinamme ovat toisaalta varsin erilaiset, niissä on jotain yhteneväisyyttä. Isäni on jollain tavalla psykoottinen ja kärsii narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Kaikesta huolimatta hän on toistaiseksi vielä työelämässä, ja selviytynytkin siitä jotenkuten. (Ihme kyllä.) Hän on työnarkomaani, jolle työ on kaikki kaikessa. Perhe ja ihmissuhteet eivät ole merkanneet mitään. Emme me lapsetkaan...
Lopulta kävi niin, että hän jätti tylysti meidät kaikki, silloisen perheensä. Ilman äitiäni en olisi kasvanut ihmiseksi. Kuitenkin, psyykkisesti me lapset olemme kaikki oireilleet - tavalla tai toisella. Äitini tuskin enää koskaan kykenee kokemustensa jälkeen uuteen ihmissuhteeseen.
Isäni ongelma ei ole suinkaan lääkkeet tai alkoholi, vaan uskonto... Hän elää ihan muissa sfääreissä. Hän puhuu ja kirjoittaa täysin käsittämättömiä. Hän käyttää hengellisiä termejä, kieltä, jota harvat uskovatkaan ymmärtää... Hän on erittäin taitava manipuloimaan ihmisiä. Hän ei elä lainkaan tässä maailmassa, vaan maailmassa, jossa on vain kaksi vaikuttavaa voimaa... Jumala ja Saatana...
Hän on täysin onneton käytännön asioissa. Ilman nykyistä vaimoaan hän ei varmaa selviäisi ilman laitoshoitoa. Hänellä on muitakin ongelmia... Mutta ei niistä tässä.
Itsekin asuin jonkun aikaa isäni kanssa kahden, ja se oli elämäni helvetillisintä aikaa...
Tilanteemme on sikäli erilainen, että isäsi on lääkityksellä. Minun isäni taas... ei ole. Hänessähän (kuten yleensä narsisteissa) "ei ole mitään vikaa." Vika löytyi aina jostain muualta. Läheisistä. Minäkin lopulta nuorena pääsin äitini luokse asumaan, ja elämä rauhoittui kummasti sen jälkeen.
Minkä ikäinen olet? Ilmeisesti vielä aika nuori? Minkä ikäisenä pääsit muuttamaan pois isäsi luota? Itse olen jo yli 3-kymppinen nainen, ja muutin pois isäni luota jo 16-vuotiaana. Vaikka tapahtuneesta on aikaa jo kauan, tuo kaikki pysyy mielessäni kuin eilinen päivä.
Yritin vuosikaudet luoda turhaan olematonta isä-tytär-suhdetta. En onnistunut. Vuosien yrittämisen jälkeen luovutin...
Viime kesänä tein viimeisen epätoivoisen yrityksen. Kirjoitin isälleni pitkän ja sydäntä raastavan kirjeen. En arvostellut, en syyttänyt mistään, kerroin vain rakastavani häntä isänäni edelleen. Odotin jotain... En tiedä mitä odotin. Olisihan minun pitänyt tuntea isäni ja ymmärtää, ettei hän kykene... Tulos oli se, että yhteydenpito tyrehtyi hänen puoleltaan kokonaan. Tahdon vain sanoa, että yritykset eivät aina tuota tulosta... vaikka itse kuinka haluaisi. Ja toisekseen tahdon sanoa sen, että joskus on parempi olla ilman mitään miehenmallia, kuin se, että on huono ja epäterve miehenmalli. Vaikka kyse onkin isästäsi, mieti, mitä haluat. Tekeekö hänen seuransa sinulle hyvää? Tuoko hän elämääsi terveyttä ja tasapainoa?
Vaikka tiedän, että isäni on sairas, ja olin vielä aiemmin tunnetasolla kovin kiinni hänessä, vasta nyt yli 3-vuotiaana olen tajunnut ja ymmärtänyt sen, ettei kaikkia asioita voi muuttaa, ja että joskus vain täytyy hyväksyä jotkut asiat sellaisina kuin ne ovat. Kaikki ihmiset eivät vain kykene normaaliin vuorovaikutukseen. Eivät, vaikka sisimmässään ehkä tahtoisivatkin. Vaatii suurta nöyrtymistä tajuta, että on menettänyt jotain tärkeää, isän rakkauden ja kaiken sen huomion, mikä lapselle kuuluisi. Se tekee kipeää, mutta usko pois, kun tämän asian todella sisäistää, vapautuu ja olo helpottuu.
Itse käyn nyt terapiaa ja yritän toipua lapsuuden kokemuksistani. Mutta olen pääsemässä isäni napanuorasta irti... Kipeää se tekee, mutta tuntuu, että alan olla vapaa isästäni, hänen tuomitsevista mielipiteistään, arvostelustaan, oudon käyttäytymisen aiheuttamasta vihasta etc.
Laita toki jatkoa, jos haluat.
Jaksamista!
:)