Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 5kk, ja lähes koko ajan olen ollut todella epävarma omista tunteistani häntä kohtaan. Ehkä olen ollut hänen kanssaan oman yksinäisyyden ja tyhjyyden takia (olen kärsinyt vakavasta masennuksesta ja paniikkihäiriöstä). Vähän reilu kk sitten saimme tietää että olen tullut vahingossa raskaaksi. Viikoiksi minut täydensi ilon tunne ja toivon tunne. Tämän on se mikä on puuttunut elämästäni, avain onneen.
Mieheni alkaessa suunnitella muuttoa, auton ostoa ja elämän uudelleen järjestelyä, se on saanut minut ahdistumaan/kuristumaan tilanteesta. En rakasta tätä miestä ja hän tietää sen. Tähänkö elämäni loppuu, 3h keittiö, autolaina... elämä miehen kanssa jota kohtaan en tunne intohimoa. Jätänkö kaikki unelmani taakseen, enkö koskaan tule tuntemaan rakkautta, koulu jää kesken. Olen 24vuotias.. onko elämäni ohi tällöin? Sata varma olen etten ryhdy yksinhuoltajaksi,olen sen arjen nähnyt liian läheltä.
Voiko ahdistus muuttua rakkaudeksi? Kannattaisiko nyt perua kaikki perheyritykset, kun se olisi vielä mahdollista. En halua että minusta tulee katkeraa äitiä, joka katuu lastaan myöhm.
Onko kellään vastaavia tunteita. Tuntuu että kuolen tähän tilanteeseen. Aikaa liian vähän, en kerkeä selvittämään tilannetta itselleni...
Mieheni alkaessa suunnitella muuttoa, auton ostoa ja elämän uudelleen järjestelyä, se on saanut minut ahdistumaan/kuristumaan tilanteesta. En rakasta tätä miestä ja hän tietää sen. Tähänkö elämäni loppuu, 3h keittiö, autolaina... elämä miehen kanssa jota kohtaan en tunne intohimoa. Jätänkö kaikki unelmani taakseen, enkö koskaan tule tuntemaan rakkautta, koulu jää kesken. Olen 24vuotias.. onko elämäni ohi tällöin? Sata varma olen etten ryhdy yksinhuoltajaksi,olen sen arjen nähnyt liian läheltä.
Voiko ahdistus muuttua rakkaudeksi? Kannattaisiko nyt perua kaikki perheyritykset, kun se olisi vielä mahdollista. En halua että minusta tulee katkeraa äitiä, joka katuu lastaan myöhm.
Onko kellään vastaavia tunteita. Tuntuu että kuolen tähän tilanteeseen. Aikaa liian vähän, en kerkeä selvittämään tilannetta itselleni...
Vastaukset 18
Vanhimmat
Valinta ei ole yksinhuoltajuuden ja rakkaudettoman avioliiton välillä, ei ensinkään!! Mietihän hetki; mitä jos lapsella olisi kaksi vanhempaa, sovussa toistensa kanssa ja huoltajuus yhteinen, mutta eivät asuisi samassa kodissa? Epäsovinnaisempiakin ratkaisuja on, ja tämä toimii siinä missä muutkin vaihtehdot. Ei mistä ole pakko joko ottaa puolisoksi tai jättää elämästä pois kokonaan, jos koet ettet pysty suhteeseen hänen kanssaan, ja jos hän jo kerran tietää ettet häntä rakasta luulen hänenkin olevan ajatuksesta helpottunut. Mikään lkai maailamssa ei kiellä ihmisiä huoltamasta yhteistä lasta vaikka eivät toisiaan kohtaan rakkautta tuntisikaan.
Myöhemmin, jos tunteet syttyvät, on mikä tahansa mahdollista. Jos tahdot tämän lapsen, älä tee sitä virhettä että keskeyttäisit raskauden vain koska et halua sen isää rakastaa!
"Jätänkö kaikki unelmani taakseen, enkö koskaan tule tuntemaan rakkautta, koulu jää kesken"
Eieii! Olet äitinäkin täysin vapaa tuntemaan ja elämään, varsinkin jos lapsella on toinenkin vanhempi joka huoltaa häntä siinä kuin sinäkin. Opiskella voit, tehdä työtä, aivan mitä vain!
Kun aiaka on vähän ja ahdistus iskee, ei niitä parhaita ratkaisuja välttämättä itse heti näe. Onko minun ajatuksessani jotain mikä kuulostaisi hyvältä?
***
Ja mikähän takaa sen ettei eroo tule myöhemmin?? Mitä teet siinä vaiheessa syntyneelle lapsellesi?
Eikä se yksinhuoltajuus mikään lopullinen olotila oo. Voit löytää myöhemmin paljon parempaakin.
Miehiä tulee ja menee, mutta tämän lapsen elämä on vain tässä ja nyt. Ei koskaan enää myöhemmin.
Olin itse vastaavassa tilanteessa mieheni kanssa, olimme seurustelleet reilut puoli vuotta kun tulin odottamatta raskaaksi. Tässä vaiheessa en häntä vielä rakastanut. Aluksi minut valtasi onni, sen jälkeen pelko ja pakokauhu ehkä hormoonit olivat osasyynä ahdistukseen. Ajattelin että menetän unelmani mistä kaikesta olin haaveillut. Välitin kuitenkin miehestäni ja annoin hänelle mahdollisuuden, tunteet joita ajattelin etten voi koskaan häntä kohtaan kokea ovat kehittyneet hiljalleen ja nyt olen onneni kukkuloilla.
Nyt olemme 2kk vanhan terveen poikalapsen onnellisia vanhempia.
Pelko on ihan normaalia ja on hyvä puhua omista tunteistaan. On myös hyvä miettiä onko tehnyt kaikkea suhteen eteen, itse tunsin vasta rakkautta raskauden viime hetkillä kun uskalsin antaa tunteiden tulla vapaasti pikkuhiljaa esiin. Tajusin miten upea mies minulla on. En voi kuvitellaakkaan millaista elämäni olisi nyt jos olisin ilman perhettäni.
Itse lopetin masennuslääkkeiden syömisen lääkärin määräyksestä kun tajusin tulleeni raskaaksi, sekin sekoitti ajatuksia entisestään. Mitenköhän on asianlaita sinulla?
Lapsi ja perhe on iso asia mutta pelko omallakohdalla helpotti kun uskalsin puhua asioista ja tunteista avoimesti.
Elämä ei todellakaan katoa mihinkään vaan unelmia voi lapsesta ja perheestä holimatta toteuttaa. Minä olen aikaisemmin kokenut pelkästään salama rakkauksia, suhteet olivat kuitenkin huonoja eivätkä toimineet. Huomasinkin että kiinnyn ja ihastun helpommin kun minua kohdellaan huonosti. Nykyisessä suhteessa hitaasti kehittynyt rakkaus on kuitenkin parempaa, kun tietää että mies rakastaa minua ja lasta aidosti ja omatkin tunteet ovat kehittyneet hiljalleen. Intohimokin on syntynyt vasta myöhemmin ja nyt elämä tuntuu hyvältä.
ps. jaksamista ja muista keskustella asioista myös lapsen isän kanssa
Kiitos ihanasta vastauksestasi.
Lukiessani tekstisi, tilanteesi on pelottavan samanlainen.
Välitän myös miehestäni, hän on todella hyvä minulle. Ehkä liiankin hyvä, tekisi kaikkensä meidän puolesta, enkä ole tottunut siihen. Olen tottunutkin isäni kaltaisiin ilkeisiin miehiin. Edelliset suhteeni ovat olleet lyhyitä ja tulisia,mutta täynnä kaikkia mahdollisia ongelmatapauksia.
Olen myös lääkärini määräyksestä lopettanut masennuslääkkeeni. Kärsin pahoista vieroitusoireista että myös raskauspahoivoinnista. Hormoonit ovat näistä kaikista aivan sekaisin, joten voin vaikea tulkita itseään, mikä ahdistus on todellista ja mikä hormoonien ylilyöntiä.
Keskustelitko sinä avoimesti miehesi kanssa tunteistasi?
Olemme molemmat mieheni kanssa samaa mieltä, ettemme halua lasta rikkinäiseen perheeseen. Yritän ajatella ja ajatella.. ja puntaroita asioita... tuntuu että en saa yhtään mitään päähäni..
..en sekoita päätäsi enempää, mutta haluan myös kirjoittaa sinulle.
Teidän ettei yksinhuoltaja arki ole ruusuista, olet nuori ja haluat elämältä jotain muuta.
Mutta et voi tietää mitä sinulle on tulossa.
Jos nyt teet abortin ja miehen kanssa meneekin vuoden päästä hyvin?
Pyydän sinua miettimään ja tarkasti ja jos mahdollista jättämään abortin tekemättä!
Sinulla on nyt aikaa kun odotat vauvaa, sinun ei tarvitse tehdä nyt päätöstä.
Katso miltä tilanne alkaa vaikuttamaan miehesi kanssa. Teidän ei varmaan nyt vielä kannata lyödä loppu elämää lukkoon, vaan odota rauhassa että ajatuksesi selkiävät.
Jos lapsen synnyttyä haluat jakaa elämäsi miehen kanssa niin kaikkea hyvää teille.
Jos taas lapsen synnyttyä et halua olla miehesi kanssa missään tekemisissä ja et vielä silloinkaan halua olla yksinhuoltaja niin yksi mahdollisuus on että annat lapsen adoptioon.
Vaihtoehtoja on siis olemassa, ei kannata veilä tyrmätä niitä vaan miettiä rauhassa.
Toivon että löydät sen sinulle kaikista sopivimman ratkaisun.
Jos haluat niin saat varmaan tarvittaessa ammattitaitoistakin keskustelu apua, mutta muista että tärkeintä on se mitä SINÄ haluat.
Itselläni juuri puhuminen auttoi, huomasin miten paljon mies välittää minusta ja tulevasta lapsesta. Aloin miettimään asioita myös hänen kannaltaan. Jos en olisi tehnyt lasta hänen kanssaan tiedän että olisin katunut sitä loppuelämäni. Oli jännää huomata miten omatkin tunteet kehittyi hiljalleen kun antoi vain niile mahdollisuuden. Vaikeaahan tämä kaikki oli sekavien ajatusten keskellä, mutta kun on ympärillä ihmisiä jotka välittää kaikki on helpompaa. Monella äidillä ei ole miestä tukena ollenkaan. Ei ainakaan sellaista joka kohtelee liian hyvin.
On tärkeää että puhut miehesi kanssa kaikki asiat avoimesti läpi.
Niin vaikealta kuin omista tunteista puhuminen tuntuu, se oikeasti auttaa. Vain sitä kautta miehesi voi ymmärtää sinua ja sinä häntä.
Hormoonit tasoittuu ajallaan ja silloin on helpompaa. Välität miehestäsi ja hän sinusta, teillä on asiat hyvin. Anna vain aikaa itsellesi ja miehellesi, rakkaus kehittyy kyllä omalla painollaan.
Uskon että teistä tulee vielä onnelinen perhe.
mies vaikuttaa olevan vastuullinen, joka tuskin suostuu adoptioon. Lapsi ei ole mikään nukke, joka viskataan hoitoon, jos leikki ei miellytäkään.
Tämä on abortti palsta.
Eli sinusta on parempi että lapsi viskataan abortoituna jonnekin?
Mutta oikeasti en kyllä ymmärrä ollenkaan tuota viskata sanaa.
On olemassa erilaisia ihmisiä ja erilaisia ratkaisuja.
Jokainen tekee itse omat ratkaisunsa oman tahtonsa mukaan.
Toivon vaan että jokainen miettii kaikki ratkaisut hyvin läpi ennen kuin tekee ratkaisunsa ettei tarvitse sitten myöhemmin katua kun jokin ratkaisu ei tullut aikanaan mieleen.
Kukaan ei voi tehdä ratkaisua toisen puolesta.
Voimme vain kertoa vaihtoehdoista puolueettomasti, leimaamatta mitään ratkaisua.
Toki on paras jos jokainen raskaus saa edetä lapsen syntymään ja lapsi saa syntyä kahden rakastavan vanhemman lapsena aikuiseksi asti.
Vastuullisuus on hyvä asia, mutta se ei korvaa kaikkea muuta. Parisuhde on monitahoinen asia ja vain parisuhteessa olevat voi itse päättää onko suhde kumpaakin tyydyttävä.
ratkaisu, mutta tämän kertomuksen perusteella isä vaikuttaa vastuulliselle ja hänelläkin on oikeutensa. Ja epäilenpä, ettei hän olisi adoptioon innokas, niinkuin ei ole kukaan vähäänkään vastuullinen ihminen. Jokainen tehköön, niinkuin parhaaksi näkee.
luulen että monilla nuorilla raskaana olevilla naisilla, on ollut samankaltaisia tuntemuksia kuin sinulla nim 9vkolla.
minulla on omia kokemuksia masennuslääkeiden syömisestä ja niiden vaikutuksesta tunne-elämään. aborttikin oli sekavien ajatusten keskellä lähellä. koin vuosia sitten ensimmäisen raskauteni, ja tuolloin lopetin myös lääkkeiden syömisen. tunsin pelkoa ja ahdistusta tulevaisuudesta, koska luulin etten tunne miestäni kohtaan tarpeeksi, seksielämämmekin oli ollut vähäistä koska haluni olivat menneet. jälkeenpäin tajusin että juuri lääkkeiden vaikutuksesta, ja alkuraskauden (ensimmäiset 12vko) aiheuttamasta hormoonitoiminnasta johtuen näin oli ollut. lääkkeiden vaikutuksen ja raskauden takia tarvittiin aikaa ennen kuin osasin jälleen tuntea oikeita tunteita. tunteet ja halut tuli hiljalleen mukaan elämään. juuri välittämisen ja huolehtimisen tunteet ovat niitä tärkeitä asioita, joita toimivassa parisuhteessa mielestäni tarvitaan. myös ne on niitä asioita joita minä elämääni tarvitsen, niistähän se rakkauskin koostuu. ei elämä ole pelkästään sitä hekumaa ja mieletöntä rakastumisen tunnetta. sellaisia tunteita ei kukaan voi kokea läpi elämänsä. parasta on turvallisuuden ja rakkauden tunne, joka meidän perheeseen on kehittynyt hiljalleen. nykyään välillä kun katson miestäni ja lapsieni isää koen mielettömän onnentunteen. olen onnellinen että hän kesti kaiken, silloin kun minulla oli vaikeaa. harva mies sellaista olisi kestänyt. elämässä mitään ei pidä ajatella itsestään selvyytenä. yleensä kun jotain menettää, vasta silloin tajuaa niiden merkityksen ja arvon. sinun pitää muistaa ettei elämä ole pelkillä ruusuilla tanssimista. tällä hetkellä olen kahden lapsen äiti, ja kolmas pienokainen odottaa masussani maailmaan saapumista. asiat ja tunteet saattavat välillä tuntua todella hankalilta, mutta tunteet kyllä tulevat esiin ajallaan, kun annat mahdollisuuden.
Sinun pitää myös itse osata antaa niitä tunteita, jotta voit ottaa niitä vastaan.
niin ainakin kävi omalla kohdallani. sinun kohdallasihan suhde on vasta alussa ja välitätte molemmat toisistanne, nauttikaa yhdessä elämästä, ja sisälläsi kasvavasta ihmeestä.
Tämän tyyliset parit ovat juuri niitä jotka muutaman vuoden päästä eroaa. Mikä ihmeen vimma ihmisillä on perustaa perhe ilman todellista rakkautta, ja toivoa parasta? Täällä tuntuu olevan vallalla ajatus, että raskaaksi tullut nainen olisi jotenkin velkaa sen, että yrittää saada suhteen toimimaan. Käytännössä se on pelkkää teeskentelyä. Olkaa ihmiset rehellisiä itsellenne. Jos unohdatte ympäristön painostuksen ja kaikki olettamukset, luulisi olevan melko helppoa sanoa haluaako sen lapsen vai ei. Tunteilu sikseen ja kaiva se vastaus pääsi sisältä.
Olen 26 vuotias yhden kolme vuotiaan tytön äiti. Tiedän oman kokemuksen mukaan että raskausaika on yhtä tunteiden myllerrystä ja sekamelskaa. Itse en ollut välillä ollenkaan varma tunteistani raskauden aikana, varsinaista rakkautta en ollut vielä raskauden alkuaikoina miestäni kohtaan kokenut.
Minulle rakkaus on tunnetila jossa molemmat antavat jotain toisistaan toisilleen. Ajattelin aluksi liikaa vain itseäni enkä ollut valmis ottamaan rakkautta vastaan, saati sitten antamaan sitä, harkitsin vakavasti jopa aborttia. Päätimme kuitenkin lapsen isän kanssa ydessä yrittää ja antaa kaikkemme. Välimme lämpeni hiljalleen ja nyt olemme onnellisesti naimisissa.
Omalla kohdalla rakastuminen ja rakkaus vaati paljon aikaa, omien tunteiden selvittelyä ja sitä että uskalsin itse rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tunne ei ole tullut mitenkään kertaheitolla vaan ikäänkuin salaa hiipien.
Olen itse todella onnellinen etten tehnyt aborttia. Elämä on nyt ihanaa ja pystyn täysin nauttimaan "normaalista" perhe-elämästä. Mitään omia unelmia ei tämä lapsi ja mies ole murskannut. Yksinhuoltajudessakaan ei ole mitään pahaa mutta jos vain mahdollista on hienoa jos lapsella on omat vanhemmat ympärillä. Itse luulin että menetän kaiken mutta jälkeenpäin mietittynä olen saanut kaiken. Ihanan lapsen, miehen ja perheen.
Sinun kirjoitusta lukiessa tuntuu siltä että miehesi olisi valmis ottamaan vastuuta, huolehtimaan sinusta ja lapsesta. Minusta sinun pitäisi antaa miehellesi mahdollisuus, tuskin olet ollut hänen kanssa pelkästään tyhjyyden tunteen ja yksinäisyyden takia?
Sinä tapaat ihmisen ja ajattelet, että hän on tietynlainen, unelmasi. Arjessa huomaat, että hänellä onkin toisenlaisia tapoja, kuin unelmallasi. Mutta jos tarkemmin pohdit elämää, niin tarvitset rinnallesi ihmisen, joka kohtelee sinua hyvin, muu on harhaa. Koulusi ei jää kesken, voit sitä hyvin jatkaa, lapsen saatuasi. Lapsi tuo tullessaan työtä ja vastuuta, mutta korvaa sen kaiken, moninverroin rakkaudella, joka on ainutlaatuinen.
Et sinä kuole, kunhan otat nyt järjen avuksesi ja jätät haihattelut.
Olen itse reilu parikymppinen nainen. Tulin raskaaksi vahingossa, olimme tuolloin seurustelleet poikaystäväni kanssa noin puoli vuotta. Tein abortin poikaystäväni vastustelusta huolimatta. Abortti oli kivulias mutta vielä kivuliaammat olivat ja ovat moraaliset tuskat.
Ajattelin että en tunne poikaystävääni kohtaan riittävästi. Olin tuolloin aivan sekaisin tunteissani. Jälkeenpäin tajusin kuinka tärkeä ihminen hän oli minulle ja mikä lahja lapsi olisi ollut meille.
Nyt kaikki on kuitenkin myöhäistä, tehtyä ei enään saa tekemättömäksi. Menetin sekä lapsen että miehen.
Tuskani ovat valtavat vaikka tapahtuneesta on yli vuosi aikaa.
Kannataa harkita ja miettiä tarkkaan ennenkuin tekee mitään peruuttamatonta.
Elämässä on välillä todella vaikeaa, on osattava ottaa vastuuta ja kasvettava ihmisenä. Luin tarinaasi ja rivienvälistä ymmärrsin että haluat pitää lapsen ja miehen. Mutta pelkäät ottaa vastuuta ja sitä miten perhe muuttaa elämääsi. Sinulla kuitenkin tuntuu olevan tulevaisuuden kannalta tarvittavat ainekset käsissäsi, huolehtiva ja välittävä mies mistä sinäkin välität. Uskalsit lisäksi kirjoittaa tänne, se osoittaa että todella välität miehestäsi, tulevasta lapsestasi ja kaipaat tukea päätöksellesi. Ei ole luulo puhetta että tunteet ja rakkaus syntyy ajallaan ja joskus senkin eteen on tehtävä töitä.
Olen jo itse yli kolmekymppinen nainen jolla takana yksi abortti. Siitä on aikaa jo seitsemän vuotta. Mieheni ei halunnut aborttia, mutta tuolloin en itse uskaltanut ottaa vastuuta ja tein sen mikä oli helpoin ratkaisu.
Ehkä pelkäsin myös tulevaa perhe-elämää ja tunteitani mieheen ajattelin tilanteessa ainoastaan itseäni en miestäni .
Abortin seurauksena erosin miehestäni. Pian sen jälkeen kuitenkin tajusin kuinka upea hän on ja vaikeuksien kautta palasimme yhteen. Mieheni on antanut minulle anteeksi, mutta koskaan emme pysty asiaa unohtamaan. Parisuhde vaatii molemmilta ihmisiltä paljon työtä että suhde onnistuu. Tänäpäivänä en enään tyrkkää kaikkea vastuuta mieheni niskaan vaan osaan kantaa sitä myös itse. Mieheni rakastaa minua ja minä häntä, olemme nyt yrittäneet lasta noin kaksi vuotta, vielä ei ole tärpännyt, mutta toivo onnellisesta perheestä elää.
"Välitän myös miehestäni, hän on todella hyvä minulle. Ehkä liiankin hyvä, tekisi kaikkensä meidän puolesta, enkä ole tottunut siihen. Olen tottunutkin isäni kaltaisiin ilkeisiin miehiin. Edelliset suhteeni ovat olleet lyhyitä ja tulisia,mutta täynnä kaikkia mahdollisia ongelmatapauksia."
Kirjoitat miehistä jotka ovat olleet aikaisemmin isäsi kaltaisia ja ilkeitä. Kirjoitat lisäksi masennuksesta ja paniikkihäiriöstä, jotka ehkä saattavat johtua suhteestasi isääsi?
Itselläni on ollut todella vaikea suhde isääni. Ensimmäiset seurusteluni peilasi vahvasti isääni, hakeuduin suhteisiin miesten kanssa jotka muistuttivat isääni. Koin lyhyissä suhteissa todella pahaa henkistä väkivaltaa ja alistamista. Suhteissa oli kyllä räiskyntää mutta ei oikeaa rakkautta.
Terapian avulla pääsin jaloilleni ja tajusin ettei tämänkaltaiset suhteet tule ikinä onnistumaan enkä edes ollut niissä onnellinen. Oikeasti tarvitsen minusta välittävän ja huolehtivan miehen, Olenkin nyt löytänyt sellaisen ja olen onnellisesti raskaana viikolla29. Raskauspahoinvoinnit on takana ja hyvä elämä edessä.
Uskon vahvasti että meidän tarinoissa on ainakin hieman samaa. Jos mies todella sinusta välittää, on valmis pitämään sinusta huolta ja tulevasta lapsesta.
Pidä tästä lapsesta ja miehestä kiinni hän on sinulle juuri sitä mitä tarvitset. Kukaan ei halua elää ilkeässä suhteessa tai perheessä. Abortti ei ole mikään ratkaisu.
Uskon, että elämä sisälläsi on lahja. Lapsi on annettu sinun huomaasi rakastaaksesi häntä. Jumala on uskonut hänet sinulle ja hän tietää, että selviät tämän lapsen kasvattajana parhaiten - paremmin kuin kukaan muu. Lapsesi on Suuri Ihme. Jos et ole valmis pitämään itse lastasi, niin mieti muita vaihtoehtoja kuten adoptiota. Elämällä on sinulle paljon annettavaa, eikä lapsesi tuhoa sitä. Jos haluat käydä lukemassa enemmän asiasta voisin suositella ruotsinkielisiä sivustoja www.jatilllivet.se (KYLLÄ elämälle). Voit nähdä ja lukea, miten lapsi sisälläsi on Ihmeellinen Ihminen. Protect life, suojele elämää. Ajattele, miten olet saanut itse syntyä tähän maailmaan anna myös lapsellesi se mahdollisuus! Bless ya!
Mitä tällä Lahjalla nyt taas tarkoitetaan? Voisitteko hihhulit joskus vastata oikeasti näihin kysymyksiin? Sanomalla että lapsi on lahja ja anna adoptioon äläkä abortoi ei ole lähellekään nyt semmoinen vastaus mitä ap kirjoittaja tässä haki. Näkee taas kuinka vähän hihhulit ajattelee äitiä paahdotessaan sen alkion puolesta.
Itse alkuperäiselle kirjoittajalle: Minustakin vaikuttaa kovasti siltä, että sinä itse asiassa haluaisit pitää lapsesi, tunnet vain epävarmuutta ja pelkoa. Itse olen aikanani tehnyt abortin ja en kadu sitä, vaikka se vaikeaa olikin. Olin hyvin nuori, mies oli väärä ja kärsin masennuksesta. Mutta silloin jo kun aborttiin päädyin, ei minulla ollut oikeaa halua saada lasta tai alkaa elämään perhe-elämää, en tuntenut minkäänlaista onnea raskaudestani.
Sinulla on hyvä pohja, sinä ilahduit ajatuksesta ennen kuin annoit pelkojen nakertaa. Sinulla on mies joka on tukenasi. Syttyy se rakkaus tai ei, te luultavasti pystytte olemaan hyviä vanhempia, asutte tulevaisuudessa yhdessä tai ette. Tee abortti jos et halua lasta, mutta älä tee jos haluat ja vain pelkäät että kaikki ei menekään täydellisesti.