Mieheni ja (entinen) ystäväni saivat lapsen yksien humalaisten jatkojen seurauksena.
Lapsen äiti katkaisi ilman selityksiä yhteytensä minuun, mutta kiristi miestäni vuosia sillä, että paljastaa minulle totuuden. Lopulta mieheni kertoi minulle. Lapsi oli täyttämässä 4 vuotta, kun kuulin asiasta.
Näiden vuosien aikana lasta ei ollut tunnustettu, vaikka mieheni olikin maksanut elatusta kiristyksen alaisena. Varsinaisia tapaamisiakaan ei ollut, eikä mieheni kertomansa mukaan halunnut olla lapsensa kanssa tekemisissä.
Hänellä ei nytkään tunnu olevan erityisen lämpimiä tunteita lastaan ja tämän äitiä kohtaan, vaikka onkin todella hyvä ja lämmin isä meidän lapsillemme. Toisaalta ymmärrän häntä, varmaankin syyllisyys painaa melko lailla ja tekee asiasta vaikeasti kohdattavan.
Minusta lapselle kuuluu yhteys isään ja sisaruksiinsa (eli minun lapsiini). Olin asiassa melko ehdoton, ja tapaamiset aloitettiin minun tahdostani ja isä kävi tunnustamassa lapsensa.
Äiti kuitenkin ahdistui (ilmeisesti tilanteesta, että lapsi oli poissa hänen luotaan ja isänsä perheessä kahden viikon välein) ja lopetti tapaamiset noin puolen vuoden kuluttua sekä kielsi isyydentutkinnan.
Miehelläni olisi toki ollut mahdollisuus pakottaa oikeuden avulla isyydentutkinta loppuun ja sitä kautta saada myös tapaamisoikeudet.
Mietimme asiaa yhdessä, ja tulimme siihen tulokseen, että lapsen etu ei voi olla, että häntä pakotetaan tapaamaan isäänsä äidin vastustaessa. Mielestämme pieni lapsi joutuisi vakavaan ristiriitaan ja kärsisi tällaisesta tilanteesta. Niinpä emme ole tehneet asialle mitään viimeisen 1,5 vuoden aikana.
Minua asia kuitenkin vaivaa. Koen, että lapselle tehdään vääryyttä, kun hänelle ei anneta mahdollisuutta tutustua isänpuoleiseen sukuunsa, sisaruksiinsa ja ennenkaikkea isäänsä. Asia on mielessäni usein. Tiedostan myös, että asia ei minulle varsinaisesti kuulu, vaan vain lapsen vanhemmille. Siksi olen ollut asiassa hiljaa.
Mitä mieltä olette: pitäisikö isyydentunnustusprosessi käynnistää uudelleen äidin vastustuksesta huolimatta? Pitäisikö mieheni pakottaa 5-vuotias poikansa tapaamisiin, vaikka äiti niitä vastustaa? Mikä tässä tilanteessa on lapsen etu?
Lopuksi: Pitäisikö minun olla asiassa aktiivinen vai luottaa siihen, että lapsen vanhemmat alkavat jossain vaiheessa toimia lapsen etu mielessään? Lain mukaan minulla ei ole asiassa mitään velvollisuuksia, mutta silti tilanne tuntuu mielestäni väärältä.
Lapsen äiti katkaisi ilman selityksiä yhteytensä minuun, mutta kiristi miestäni vuosia sillä, että paljastaa minulle totuuden. Lopulta mieheni kertoi minulle. Lapsi oli täyttämässä 4 vuotta, kun kuulin asiasta.
Näiden vuosien aikana lasta ei ollut tunnustettu, vaikka mieheni olikin maksanut elatusta kiristyksen alaisena. Varsinaisia tapaamisiakaan ei ollut, eikä mieheni kertomansa mukaan halunnut olla lapsensa kanssa tekemisissä.
Hänellä ei nytkään tunnu olevan erityisen lämpimiä tunteita lastaan ja tämän äitiä kohtaan, vaikka onkin todella hyvä ja lämmin isä meidän lapsillemme. Toisaalta ymmärrän häntä, varmaankin syyllisyys painaa melko lailla ja tekee asiasta vaikeasti kohdattavan.
Minusta lapselle kuuluu yhteys isään ja sisaruksiinsa (eli minun lapsiini). Olin asiassa melko ehdoton, ja tapaamiset aloitettiin minun tahdostani ja isä kävi tunnustamassa lapsensa.
Äiti kuitenkin ahdistui (ilmeisesti tilanteesta, että lapsi oli poissa hänen luotaan ja isänsä perheessä kahden viikon välein) ja lopetti tapaamiset noin puolen vuoden kuluttua sekä kielsi isyydentutkinnan.
Miehelläni olisi toki ollut mahdollisuus pakottaa oikeuden avulla isyydentutkinta loppuun ja sitä kautta saada myös tapaamisoikeudet.
Mietimme asiaa yhdessä, ja tulimme siihen tulokseen, että lapsen etu ei voi olla, että häntä pakotetaan tapaamaan isäänsä äidin vastustaessa. Mielestämme pieni lapsi joutuisi vakavaan ristiriitaan ja kärsisi tällaisesta tilanteesta. Niinpä emme ole tehneet asialle mitään viimeisen 1,5 vuoden aikana.
Minua asia kuitenkin vaivaa. Koen, että lapselle tehdään vääryyttä, kun hänelle ei anneta mahdollisuutta tutustua isänpuoleiseen sukuunsa, sisaruksiinsa ja ennenkaikkea isäänsä. Asia on mielessäni usein. Tiedostan myös, että asia ei minulle varsinaisesti kuulu, vaan vain lapsen vanhemmille. Siksi olen ollut asiassa hiljaa.
Mitä mieltä olette: pitäisikö isyydentunnustusprosessi käynnistää uudelleen äidin vastustuksesta huolimatta? Pitäisikö mieheni pakottaa 5-vuotias poikansa tapaamisiin, vaikka äiti niitä vastustaa? Mikä tässä tilanteessa on lapsen etu?
Lopuksi: Pitäisikö minun olla asiassa aktiivinen vai luottaa siihen, että lapsen vanhemmat alkavat jossain vaiheessa toimia lapsen etu mielessään? Lain mukaan minulla ei ole asiassa mitään velvollisuuksia, mutta silti tilanne tuntuu mielestäni väärältä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
..Vaikea tilanne, mutta kyllä aikuisten tuo pitäisi pystyä ratkaisemaan, jo ihan sen takia että jos asiaa ei hoideta NYT niin voi olla isompia vaikeuksia edessä!
Lapsen äiti vaikuttaa todella katkeralta kun noin on käyttäytynyt ja käyttäytyy..miehelläsi on varmasti kauheata olla!
Olen vahvasti sitä mieltä että kyllä miehesi pitää saada oikeudelliset ja oikeudenmukaiset tapaamisoikeudet lapseen ja sama toisinpäin. Ei toinen vanhempi saisi eikä saa toimia noin. Oikeudellisesti siis miehesi on vahvoilla, ei vähiten siksi että lapsi tarvitsee isää siinä missä äitiäkin! Tiedäthän sinä sen...Monet äidit toimivat tuonkaltaisesti kyllä paljon "pienemmissäkin" ongelmatilanteissa ja katkeruuden alla. Siltikään: laki, oikeustaju eikä lapsen etu se EI OLE.
Pistäkää toimeksi sillä kyllä se äiti vaikka pakon kautta tulee joskus ymmärtämään..toivottavasti silti enne sitä.
Isä joka ei saa olla tarpeeksi lapsensa kanssa
mitään syytä siis aitoa syytä kieltää tapaamisia eli vastustaa noita.Niin ei todellakaan ole se ett ahdistaa ett lapsi on isällään.Siis se ett lapsella on OIKEUS molempiin vanhempiin.
Millä tämä äiti mahtaa lapselleen vanhempana selittää,miksi isä ei tavannut..varmasti lapsi sitä kysyy ja aivan varmaan sillon se on isä ei halunnut.Ei varmaan mainitse ettei antanu.
Joten miettikää ja eikun se isä tutkimus loppuun,on väärin riistää lapsi kokonaan ja vielä kiristää elareita jne. Todella järkkyä.
Kyllä minusta lapsella on oikeus isään.
"Varsinaisia tapaamisiakaan ei ollut eikä mieheni kertomansa mukaan halunnut olla lapsensa kanssa tekemisissä.Hänellä ei nytkään tunnu olevan erityisen lämpimiä tunteita lastaan kohtaan." Joopa joo, no tottahan toki se on äidin vika, kun isä ei alun alkaenkaan halua olla oman lapsensa kanssa tekemisissä eikä ole tunteitakaan häntä kohtaan.Niinpä tietysti, kuinkas muutenkaan, olisihan tuo nyt pitänyt arvata! :D :D
isänsä, jonain päivänä. Olisinpa katkera jos minulle ei tunnustettua isää olisi suotu.
Lapselle on parempi yksi tasapainoinen ja onnellinen vanhempi,kuin ahdistunut äiti ja kireä isä. Kyllä se nainen sieltä tokenee ja lapsikin ilmoittaa halustaan tutustua isäänsä, ja silloin hetki on oikea. Kaikilla on hyvä olla. Pakottamalla ei tule kuin lisää pahaa mieltä kaikille. Kärsivällisyyttä.