Hei! Olen 17-vuotias tyttö, 163cm ja 59kg eli normaalipainoinen tai mielestäni ylipainoinen.
Olen laihduttanut puoli vuotta ja käynyt välillä 55kg:ssa. Lasken kalorit kaikesta mitä suuhuni laitan,pidän hyvin tarkkaa ruokapäiväkirjaa ja kalorilaskuriin tarkistaessani pyöristän kaikki ruuat ylöspäin. Syön n. 600kcal/päivä.
Ongelmani on, että olen alkanut vieraantua ystävistäni vähitellen. Monet kyselevät, että eikö minulla ole elämää. Se on totta, kaikki vapaa-aikani kuluu kalorien laihdutuksen jne. ajatteluun. Tunnen syyllisyyttä jos syön esimerkiksi 800kcal päivässä. En tahdo nähdä ystäviäni sillä joutuisin syödä heidän seurassaan! Ja en halua itkeä illalla lattialla
tuntien vihaa itseäni kohtaan, koska olin syönyt.
Vihaan niitä hetkiä kun minulle tarjotaan pullaa yms. ja nolona änkytän jotain vastaukseksi.
Musta tuntuu että en riitä mun perheelle. Vaikka oon niin hyvä koulussa ja mun huone ei ole IKINÄ siis todella ikinä sotkuinen. Olen pienestä asti ollut perfektionisti ja nyt tuntuu että se alkaa tulla esille entistäkin selvemmin. Monet mun ystävät ja perhe vihjailee mun painosta ja terkkarikin sanoi: "ohoh, onpas sulle tullu painoa!" Sen jälkeen olen löytänyt itseni katselemassa kuvia anorektikoista, suunnittelemassa liikkumisia ja syömisiä.
Olen koukussa puntarilla käyntiin ja tunnen itseni onnelliseksi painon pudotessa.
Tiedän, että tällä kertaa pytyn laihtumaan
Sillä silloin perheeni ja ystäväni ehkä hyväksyisivät minut ja voisin taas luottaa ihmisiin. Olen niin yksin..niin yksin.
Kiitos jos joku jakso ees lukea tai vastata
Ja sori et teksti oli niin sekavaa. Kirjoitin tänne vain siksi, että tuntuu että mulla on jonkinasteinen syömishäiriö vaikka ei tietenkään anoreksia ja halusin purkaa vähän mieltäni.
Olen laihduttanut puoli vuotta ja käynyt välillä 55kg:ssa. Lasken kalorit kaikesta mitä suuhuni laitan,pidän hyvin tarkkaa ruokapäiväkirjaa ja kalorilaskuriin tarkistaessani pyöristän kaikki ruuat ylöspäin. Syön n. 600kcal/päivä.
Ongelmani on, että olen alkanut vieraantua ystävistäni vähitellen. Monet kyselevät, että eikö minulla ole elämää. Se on totta, kaikki vapaa-aikani kuluu kalorien laihdutuksen jne. ajatteluun. Tunnen syyllisyyttä jos syön esimerkiksi 800kcal päivässä. En tahdo nähdä ystäviäni sillä joutuisin syödä heidän seurassaan! Ja en halua itkeä illalla lattialla
tuntien vihaa itseäni kohtaan, koska olin syönyt.
Vihaan niitä hetkiä kun minulle tarjotaan pullaa yms. ja nolona änkytän jotain vastaukseksi.
Musta tuntuu että en riitä mun perheelle. Vaikka oon niin hyvä koulussa ja mun huone ei ole IKINÄ siis todella ikinä sotkuinen. Olen pienestä asti ollut perfektionisti ja nyt tuntuu että se alkaa tulla esille entistäkin selvemmin. Monet mun ystävät ja perhe vihjailee mun painosta ja terkkarikin sanoi: "ohoh, onpas sulle tullu painoa!" Sen jälkeen olen löytänyt itseni katselemassa kuvia anorektikoista, suunnittelemassa liikkumisia ja syömisiä.
Olen koukussa puntarilla käyntiin ja tunnen itseni onnelliseksi painon pudotessa.
Tiedän, että tällä kertaa pytyn laihtumaan
Sillä silloin perheeni ja ystäväni ehkä hyväksyisivät minut ja voisin taas luottaa ihmisiin. Olen niin yksin..niin yksin.
Kiitos jos joku jakso ees lukea tai vastata
Ja sori et teksti oli niin sekavaa. Kirjoitin tänne vain siksi, että tuntuu että mulla on jonkinasteinen syömishäiriö vaikka ei tietenkään anoreksia ja halusin purkaa vähän mieltäni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Et sä ihan yksin ole, meitä on kuule valitettavan paljon! :)
Mä tiedän itsekkin kuinka hirveetä on kuulla painon noususta varsinkin kun kerran jo päässyt takasin normaali syömiseen joka todellakin oli he*vetin vaikeaa kun ei enään tiennyt kuinka paljon todellisuudessa pitäisi syödä! Mua satutti niin paljon kuulla se joten sorruin ja siitähän oli hyvä alku sortua taas tähän syömättömyyteen!
Tiedän myös sen kuinka paskaa elämä voi olla kun tämän sairauden takia ei olekkaan juuri ystäviä elämässään ja perheenkin kanssa koko ajan riitelemässä koska olen niin pahalla päällä jatkuvasti vähäisen ruoan takia! Että sellaista mutta voimia sulle hirveesti!
Musta tuntuu että en riitä mun perheelle. Vaikka oon niin hyvä koulussa ja mun huone ei ole IKINÄ siis todella ikinä sotkuinen. Olen pienestä asti ollut perfektionisti ja nyt tuntuu että se alkaa tulla esille entistäkin selvemmin.
^^sama täällä.
perheenkin kanssa koko ajan riitelemässä koska olen niin pahalla päällä jatkuvasti vähäisen ruoan takia!
^^taas sama täällä.
ei tätä jaksa...
Koitahan jaksella.. kyllä sulla jonkilainen syömihäiriö on, en mäkään mikään langanlaiha (ainakaan vielä) ole.. mutta kyllä mä silti lasken itteni shlaiseks.
Voimia sulle, kyllä sä varmasti riität sun perheelle, mutta ehkä ne ei tajua kuinka paha olo sulle tulee niiden kommenteista, auttaisko jos puhuisitte asiasta? Mä ainakin puhuin oman äitini kanssa ja se autto meitä elämään ainakin jonkinverran toistemme kanssa.
kyllä yrittäny puhua mun äidille,isälle en koska en oo oikeestaan missään tekemisis sen kans,mutta tuntuu et se ei kuuntele. Se ei koskaan muista mitä mä oon selittäny, ja se ei ymmärrä mua. Tuntuu että sen on aina pakko olla oikeessa kaikesta. Sit se vielä juoruaa kaikesta sen tutuille. Kerranki kuulin ku se puhui puhelimessa "Joo on tolla meijänki tytöllä joku dieetti päällä mut tuskin se onnistuu..tollasta teinityttöjen pelleilyä."
Ton takia ei oikeen huvita puhua. Mut vielä mä näytän ja laihdun tuplasti sen 7 kg.
Ja kiitos vielä kaikille teille jotka vastasitte..ihana huomata että en oo täysin yksin. Mun kaverit ku ei tajua mun ajatuksia..enkä niille ees uskalla kertoa, koska ne aina haukkuu kaikkia joilla on jotain ongelmia :< kiitos vielä
Koeta kestää.Itselläni on myös ongelmia vanhempien(lue äidin)kanssa.Me tapellaan lähinnä ruoasta.Mä yritän vältää sitä ja äiti tuputtaa.Ärsyttää,että mun syömisiä vahditaan ,kun olen kuitenkin jo aikuinen,18v. ja ihan liian painava.Vihaan kehoani ja olen ikuisella laihdutuskuurilla.Olen lyhyempi kuin sä,mutta painan ehkä vähän enemmän.Olen ex-ana ja mua niin kiusaa,kun itsekuri on mennyttä.Haluaisin takaisin anaksi ihan oikeasti.Välillä tuntuu,että hajoan tähän itseinhoon.Ymmärrän,että sä haluat laihtua,vaikka se ei ole mikään oikotie onneen,mutta olisit kyllä ihan sopiva tuollaisenakin.
Joo tiedän ettei laihtuminen oo oikotie onneen...sen perusteella mitä täältä lukee, mut jotenki tuntuu että en voi olla oma itteni tälläsenä pullukkana. Ja oon huomannu että en kato ihmisiä enää ees silmiin koska mä häpeen mun vartaloa. Tuntuu että laihana mä voisin elää sellasta elämää mistä oon aina unelmoinu.
Tän puolenvuoden aikana mun itsekuri on ollu sellasta viikko ja sortuminen, viikko ja sortuminen (johtuen atkinsin dieetistä) mut nyt pystyn olla vähillä ruuilla paljon pidempään. Äsken äitiltä tuli kommentti "taasko sä oot jääkaapilla" (oon tänään syöny 7 porkkanaa ja siks rampannu)