Nyt tulee hieman pitkä esipuhe, mutta koittakaa kestää. Mulle on pienestä asti (ehkä jo äidinmaidossa tullut) toitotettu muutamaa "elämän totuutta", joita on: "itku pitkästä ilosta", "paha saa palkkansa" ja mutsin oma juttu "pitkää hyvää, paljon pahaa"...tai sinnepäin. Kaikki varmaankin ymmärtänee noi 2 ensimmäistä, mutta toi viimeinen on vaan joku pirun elämänohje tms. Eli turha kuvitella, että asiat menee hyvin jatkuvasti, aina välillä tulee niitä elämän kompastuskiviä ja joskus ne sitten on isoja sellaisia. Selitinköhän tarpeeksi sekavasti.
No nyt sitten on alkanut hieman pelko hiipiä persuuksiin tän raskauden viimeisen kolmanneksen aikana, joka on idioottia ja älytöntä tiedän sen. Eli raskaus on tähän mennessä (rv29 ) mennyt melkein luvattoman hyvin ja nyt sitten pelkään, että noinkohan tämä hyvä jatkuu pitkäänkin. En niinkään murehdi loppuraskauden mukanaan tuomia ongelmia tai synnytystä, vaan lopputulosta. Saadaanko me ihan terve lapsi, kun ollaan tähän mennessä päästy näin helpolla.
Siis hulluahan tällaisia on edes miettiä, mutta minkäs teet. Yritän olla ajattelematta asiaa ja kuitenkin välillä pohdin, mitä tuleman pitää. Siis mut on vaan jotenkin jossain asioissa kasvatettu niin kieroon, että pelkään tosiaan pitkän hyvän tuovan paljon pahaa eli siis helpon raskauden mahdollisesti sairaan lapsen tms. Vaikka järki sanoo, ettei pidä pohtia moisia, niin minkäs tälle selkärankaan taotulle "elämänohjeelle" voi...sieltä se vaan nostaa päätää.
Taidan olla ainoa hörhö, joka murehtii tulevia? Varsinkin, kun tiedän, ettei tulevia parane murehtia. Niille, kun ei etukäteen mitään mahda. Kiitos jos joku jaksoi lukea, saati vastata jotain tähän höpertelyyn.
No nyt sitten on alkanut hieman pelko hiipiä persuuksiin tän raskauden viimeisen kolmanneksen aikana, joka on idioottia ja älytöntä tiedän sen. Eli raskaus on tähän mennessä (rv29 ) mennyt melkein luvattoman hyvin ja nyt sitten pelkään, että noinkohan tämä hyvä jatkuu pitkäänkin. En niinkään murehdi loppuraskauden mukanaan tuomia ongelmia tai synnytystä, vaan lopputulosta. Saadaanko me ihan terve lapsi, kun ollaan tähän mennessä päästy näin helpolla.
Siis hulluahan tällaisia on edes miettiä, mutta minkäs teet. Yritän olla ajattelematta asiaa ja kuitenkin välillä pohdin, mitä tuleman pitää. Siis mut on vaan jotenkin jossain asioissa kasvatettu niin kieroon, että pelkään tosiaan pitkän hyvän tuovan paljon pahaa eli siis helpon raskauden mahdollisesti sairaan lapsen tms. Vaikka järki sanoo, ettei pidä pohtia moisia, niin minkäs tälle selkärankaan taotulle "elämänohjeelle" voi...sieltä se vaan nostaa päätää.
Taidan olla ainoa hörhö, joka murehtii tulevia? Varsinkin, kun tiedän, ettei tulevia parane murehtia. Niille, kun ei etukäteen mitään mahda. Kiitos jos joku jaksoi lukea, saati vastata jotain tähän höpertelyyn.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jos samoilla linjoilla jatketaan niin muista että poikkeus vahvistaa säännön. Joten eiköhän nyt toivota ja uskota siihen että raskautesi kohdalla hyvä jatkuu synnytyksenkin jälkeen ja lapsella on kaikki hyvin!!
Koita olla stressaamatta, se ei tee teille kummallekaan hyvää. Kaikkea hyvää sinulle ja pikkuisellesi!!
Et ole hörhö ;)
Ollessani raskaana pohdin aivan samaa asiaa.. että kun nyt on raskaus sujunut hyvin niin mitähän on edessä, kamala synnytys vai hirviövauva. Koska elämä on aina heittänyt eteeni jotain ei niin mukavaa juuri kun asiat ovat alkaneet sujua hyvin.
Mutta toisin kävi, loppuraskaus sujui hyvin, synnytys oli helppo ja lapsikin on kuin unelma.
Monet ovat kateellisina katselleet menoamme ja itselläni takaraivossa piilee ajatus, koska kaikki hajoaa ja elämä näyttää taas kyntensä?!
Sitä odotellessa..
Nautihan raskaudesta :)
"Dee-Jii" on myös jouluodottelija, jolla peruspessimistinen kasvatus, tai siis oikeammin sanottuna niin pirun yltiöpessimistinen mutsi että kaltaistaan on vaikea löytää.
-Elämältä on turha odottaa mitään hyvää, ja jos hyvää on "odotappa vaan, jollei muuta niin kuolo korjaa"...
:|
Samat on ajatukset itsellä, tiedä sitten kuinka paljon syytä oikeasti ON kasvatuksessa ja lapsuuden "traumoissa".
Raskauteni on ollut, niinkun sanoit ; luvattoman helppo, olo on ollut luvattoman hyvä, ja vauvakin kasvanut ihan käyrillä.
Silti olen ajanut koko ajatuksen raskaudesta taka-alalle koska mitätahansa voi sattua (tai pikemminkin SATTUU, ja PITÄÄ SATTUA, jos mutsiani kuuntelee), enkä oikein halua edes ajatella odottavani.
-Kuvittelen toipuvani mahdollisesta menetyksestä helpommin työntämällä koko odotuksenkin syrjään.
Odotus-matkani varrelta napattua :
*Jos odotus menee hyvin, lapsi todetaan jossakin ultrassa vammaiseksi
*Jos ultrista selvitään terveen papereilla, se vammautuu viimeistään synnytyksessä
*Jollei synnytyksessä halvaannukkaan, niin dysfasia, ADHD tai joku muu "päänsisäinen" vaikeammin havaittava sairaus on sitten ihan varmasti.
En STRESSAA näillä asioilla, vaan "ne vaan ovat läsnä ja olemassa" minulle kaiken aikaa,
kuin perässä kulkeva varjo, johon ei viitsi eikä tarvitse kiinnittää huomiota, mutta joka seuraa eikä irti päästä.
P.S : LA 16.12.2007
Alttius kärsiä peloista on luonne- ja kasvatuskysymys, eikä liity juuri mitenkään pelkääjän reaalisiin elinoloihin (paitsi että usein pahenevat elämän murrosvaiheissa)- kuten itsekin vihjaisit.
Et taatusti ole ainoa "turhaan" pelkääjä! Täälläkin on sellainen - ja takana aikas varoittelukeskeinen kasvatus.
Elämä ja maailma on täynnä mahdollisia pelon aiheita, eikä pelkoa voi torjua oikein muuten kuin hyväksymällä ne pelon aiheet ja tajuamalla, että pelkäämällä kiusaa vain itseään (ja mahdollisesti läheisiään, jotka joutuvat kuuntelemaan pelkopuheita).
Miten se oma äitini iskikään pentuna meidän päähän juuri tuon saman! Sehän on tietty ihan elämäntotuus, että elämä on välillä hyvää ja välillä huonoa, mutta onko sitä pitänyt aina toitottaa? Ihan aivopesulta vaikuttaa.
Mulla on eka odotus meneillään aika pitkällä. Kaikki on mennyt niin loistavasti, että ihan ihmettelen välillä, ettei niitä kipuja, yrjötyksiä yms. ole tämän enempää ollutkaan, kun joillakin on kauhukertomuksia raskaudenoireista. Tosin kamaluuden ja hyvyyden kokeminenkin on yksilöllistä, joillekin neulanpisto ei tunnu missään ja jotkut sitten pyörtyvät siihen paikkaan.
Kai se sitten kuuluu asiaan, että "lopputulosta" alkaa miettimään ja pelkäämään juuri tässä myöhäisessä vaiheessa, niinkuin itsellenikin on käynyt. Varsinkin kun kaikki on mennyt niin loistavasti, niin missähän se pahuuden peikko lymyääkään...
Siinäpä sitä onkin tekemistä, että kasvattaisimme oman lapsemme terveesti ilman loputtoman pessimististä asennetta.
Ensin pelkäsin tuulimunaa ja kohdunulkoista raskautta, sekä keskenmenoa. Sitten kun selvittiin yli 12 viikolle, niin pelkäsin silti. Mitä, sitä en tiedä, muutakuin että vauvani menettämistä.
Meillä ne ajatukseni, tunteeni ja pelkoni osuivat oikeaan, ja vauvani syntyi kuolleena rv 25. Kai se oli jokin äidinvaisto joka minua varoitti koko raskausajan.
Nyt ollaan selvitty hautajaisista, ja elämä on täysin sirpaleina.
Toivon todellakin, että sinulla nuo ajatukset tulevat vain lapsuudestasi. Yritä olla murehtimatta, ja jos olet ultrissa käynyt, niin kyllähän sieltä pitäisi jo suurimmat poikkeavuudet olla selvillä, jos sellaisia on.
Kaikkea hyvää ja anteeksi että kirjoitin kokemukseni, en todellakaan tarkoita pelotella. Ajattelin vain kertoa että omalla kohdallani vaisto olikin oikeassa, vaikka niin mielelläni olisin sen olettanut olevan väärässä.
varmaan niin kauan että lapsi on turvallisesti minun sylissäni..!
12 viikolle asti olen pelännyt keskenmenoa ja siitä eteenpäin sitä että minulla irtoaa istukka, kohtu repeää, minä tai vauva kuollaan synnytyksessä... eli kaikkea mahdollista mitä vaan voi pelätä raskaana ollessa!
Ja tuota istukan irtoamista minä pelkään vielä senkin takia niin paljon koska kokonaan en ole pystynyt olemaan raskausaikaa tupakoimatta.. nyt kylläkin viimeiset kaks kuukautta olen ollut polttamatta ja siks varmaan olen pystynyt olemaan polttamatta koska NIIN pelkään että minulla irtoaa istukka jos poltan (1-2 päivässä).
Olisi ihana olla pelkäämättä asioita.. koska sehän on tosi asia että jos jotain tapahtuu niin se ei etukäteen murehtimalla auta asiaa ollenkaan.. ja jos jotain tapahtuu niin se on tarkoitettu tapahtuvaksi.
Nyt oon menossa 31 viikolla.. ja toivon että kaikki menisi hyvin ja saisimme ihanan ja terveen ja odotetun lapsen syliimme
aina, että kyllä kaikki kääntyy tavalla tai toisella parhainpäin ja että asioilla on tapana lutviutua.
On kieltämättä ihan helpottavaa kuulla, etten ole ainoa "traumaattisen" kasvatuksen saanut odottaja. Vaikka luulisi jo iän haalistaneen lapsena päähän ympättyjä oppeja, niin silti ne vaan hassusti kummittelee koko eliniän...meidän kaikkien harmiksi.
Mietin illalla asiaa ja huomasin lisäksi vielä yhden huonon piirteen liittyen tähän odotuksen henkiseen puoleen ja se on syyllisyyden tunne. Eli tunnen (välillä lievää) syyllisyyttä siitä, että itellä kaikki on mennyt niinkin hyvin ja toisilla niitä ongelmia on rutkasti jo alkumetreiltä asti. Milläs sitä toisten raskautta pystyisi helpottaa, joten toi syyllisyydenkin tunne on ihan perätön. Mutta mullakin toi liittyy selvästi kasvatukseen, kun on lähtenyt köyhemmistä oloista, niin ei saa näyttää ulospäin jos joskus sattuukin menee vähän paremmin...tai sitten se on vaan osa Suomalaisuutta.
Täytyy nyt vaan olla kiitollinen tästä raskaudesta ja uskoa, että kaikki menee hyvin ja lapsikin on ihan terve. Jos sais lisäksi vielä jostain "lapsuuden traumat hiivattiin"-pillerin, niin aina vaan parempi. Tsemppiä kaikille ja kiitos kommenteista hyvä tietää, ettei ole yksinään tässä.