Emmä tiiä, kokoajan on vaan semmonen olo, ettei saa mitään aikaiseksi. Olis vaik kuin paljon kivoja asioita tehtäväksi, mutta jotenki ei niinku mikään kiinnosta. Mä oon pari vuotta popsinu Cipralexii ja haluisin siit kokonaan eroon, itseasiassa mun lääkitystä on tiputettu 20mg to 10mg. Varmaan osittain johtuu tää tekemätön olo siitäki ja myös syksystä. Haluisin olla iloinen ja toimekas, mut ei niinku mistään saa mitään kiksejä. Oon tosi kateellinen ihmisille, jotka jaksaa tehä kaikkee iltaisin, vaikka korjata taloo. Ei ni ei. Mä en saa aikaseks mitään ja jos meen tekee jotain innolla, niin innostus loppuu ja alkaa vituttaa koko homma, sitten sitä taas istutaan perse homeessa tässä tietokoneella. Mitähän tässä oikein pitäis tehdä? Oon alkanu epäilee noit masennuslääkkeit, et onkohan diagnoosi ollu oikee(vaik kyl ne on auttanu)kun tuntuu, et jokatoisella on nykyään masennus, onko se vaan lääkäreille helpompi sanoo, et oot masentunu ja purkki kouraan, et popsi tost. Mene ja tiedä, mut mä ainankin haluisin mun elämän ilon takas, ku mikään ei nappaa...
Kun mikään ei
kiinnosta
191027
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Jos ongelma on mielenkiintoisen tekemisen puute, niin ei siihen pillerit auta. Yritä nyt itse keksiä, mikä voisi olla kivaa, mistä saisit itsellesi energiaa. Syötkö tarpeeksi monipuolisesti, ettei ole mitään vitamiininpuutoksia? Mikä tuntuu kivalta? Mitä olisi hauska tehdä?
olla lamakausi menossa sitä se on elämä toisinaan on parempi olla ja toisinaan masentunut mutta ajattele että se menee ohitse aina. Etkö voi nostaa lääkkeen annosta takaisin siihen mikä oli ensin
Lääkärillä on kyllä just tollasta. Lääkkeitä vaan lisää, vaikka niiden teho on heikko ja sivuvaikutuksia riittää. Tollaseen psyykelääkekierteeseen kun joutuu, niin lääkäri vaan sanoo et vähän vielä lisää. Psyykelääkekierteestä ei pääse, ellei pysty lopettamaan lääkärissa käyntejä. Tulee kyllä paljon parempi olo, kun pääsee sivuvaikutuksista eroon. Ja tekee just niitä juttuja joista itselle tulee hyvä mieli.
Joo, oon aatellu, et rupeen salilla käymään, jos se vähän piristäis. Syön monipuolisesti, mutta en aina terveellisesti. =)
Voishan noit lääkkeit syödä taas samanverran, mut ei olis oikein intressejä, ennemmin löytäis jostain muusta sen lääkkeen tähän.
Lisäisin viel tohon aloittamaani textiin, et on toi sexi ollu kans aikas hankalaa, en kyl mikään sika aktiivinen ikin oo ollu, mut nyt ei oikein millää taho saada.. PRKL
Just, näitä "ota itseäsi niskasta kiinni ja tee jotain" neuvoja kyllä riittää! Tällaisten henkilöiden olisi paras pysyä masennuspalstoilta kokonaan poissa. Masennus on sairaus jonka oireena nimenomaan on mielenkiinnon ja hyvänolon puute. Olen itse käynyt läpi pari vakavaa masennusta, ollut osastohoidossakin ja tiedän tasan tarkkaan että ei sitä niin vain "itse keksitä kivaa tekemistä". Luuletko että tässä maassa tarvittaisiin yhtään psykiatria tai mielialalääkkeitä jos se olisi niin yksinkertaista?
Pysy muilla palstoilla jos et parempia kommentteja keksi!
Ketjun aloittajalle kommentoisin että kipin kapin lääkärille puhumaan ongelmastasi. Pelkkä lääkkeillä itse pelaaminen ei auta. Voihan olla että tarvitset kokonaan uudenlaisen lääkityksen. Ja joka tapauksessa myös terapiaa / säännöllisiä lääkärikäyntejä. Se on minun näkemykseni näin maallikkona ja kohtalontoverina.
Jaksamisia ja tsemppiä!
Mua alkoi kyllä niin naurattaan tämä sun teksti:
"Haluisin olla iloinen ja toimekas, mut ei niinku mistään saa mitään kiksejä. Oon tosi kateellinen ihmisille, jotka jaksaa tehä kaikkee iltaisin, vaikka korjata taloo. Ei ni ei. Mä en saa aikaseks mitään ja jos meen tekee jotain innolla, niin innostus loppuu ja alkaa vituttaa koko homma, sitten sitä taas istutaan perse homeessa tässä tietokoneella."
Mulla ihan sama homma...Tuli kun omasta suusta.
Pelastit päiväni, minä kun luulin, että olen ainoa, jolla näin tuntuu.
Nyt saakin hymyillä loppuillan ja yön.
Kyllä meistäkin hymyä löytyy, se on vaan niin vaikea saada esille:).
Terv. Homeessa jo pari vuotta....
Hieno homma, et sai edes toiselle hyvän mielen =)
Minäkin vastustin lääkehoitoa monta vuotta depressiossani. Kun lopulta taivuin lääkärin suosituksiin, alkoi elämään paistaa aurinko. Oikeaa lääkitystä tosin jouduttiin etsimään pitkään, mutta kun natsasi, niin a vot :)
Kyllä depressio on ihan oikea sairaus: syynä aivojen serotoniin vähäisyys. Ei se ajattelemalla tai lenkkeilemällä parane. Diabeetikonkin tulee käyttää insuliinia koko loppuikänsä, kun elimistön oma eritys lakkaa... sama se on serotoniinin kanssa...
ne lääkkeet sovi, itse kokeillut kymmeniä, tuloksetta.
En kyllä ole samaa mieltä pelkäämisestä. Ensinnäkin sivuvaikutuksia on melkein kaikissa, senlisäksi, niistä tulee riippuvaiseksi, jos joku muuta väittää, niin ei tiedä kyllä mistä puhuu.
Lenkkeily on aina hyvä asia, söi lääkkeitä tai ei, sitäpaitsi keho itse kyllä tuottaa serotoniiniä...EI sen tuotto lopu, stessi, elämäntavat jne. kuluttavat sitä nopeammin kuin sitä tulee takaisin. Lääkkeet nopeuttavat vaan tuottoprosessia.
Ajattelemisesta on kyllä hyötyä, jos sitä käyttää elämäntapojen muuttamiseen terveellisempään suuntaan.
Tämä vaan tiedoksi niille, joille ei sovi lääkkeet. Ihmiset ovat erilaisia, toisille lääkkeet sopii, toisille ei.
... ei se nyt ihan noinkaan ole, että SSRI-lääkkeet lisäisivät serotoniinin tuotantoa aivoissa. Kyseessähän on serotoniinin takaisinoton estäjä-lääkkeistä, joiden ansioista aivojen serotoniinpitoisuus pysyy korkeammalla, se ei lähde sieltä pois... ...
Ja mitä sivuvaikutuksiin tulee, niin on totta että niitä on kaikilla lääkkeillä. Kuitenkin on joskus valittava kahdesta huonosta vaihtoehdosta se vähemmän huono. Minun tapauksessani se ainakin on lääkehoito, sillä ilman sitä olisin jo aikoja sitten tehnyt itsemurhan...
oikeassa, kirjoitin epäselvästi. Mutta "pointtini" kuitenkin oli, että myös ilman lääkitystä voi myös parantua, jos lääkkeet eivät sovi, on olemassa muita hoitokeinoa, kuten terapia, sinkki/magnesium tabletit jne. On osattava käyttää maalaisjärkeä itse ja kerrottava lääkärille jos lääkkeet eivät sovi. Kaikki eivät sitä tohdi tehdä.
Useat lääkärit määräävät masennuslääkkeitä, ilman minkäänlaista "masennustestiä", vaikka vaivat ovat ihan muuta(lähipiirissäni kävi terveelle ihmiselle niin).
Kuten sanoin aikaisemmin, ihmiset ovat erilaisia, olin yhden kesän kuin "koomassa" lähes toimintakyvytön, koska uskoin lääkäriä, enkä ymmärtänyt lopettaa epäsopivaa lääkitystä.
Toisista olen saanut räjähtävää päänsärkyä takaraivoon, joistakin tuli olo, että olisi vain nukkunut vuorokauden ympäri.
Lääkkeiden lopetuksen jälkeen oloni on huomattavasti kohentunut.
Masennuksen syyt voivat olla myös eri ihmisillä erilaisia.
Hyvä, että Sinulle sopi lääkkeet.
muistelisin lukeneeni, että masennuslääkeillä ei saada vastetta niinkin isolle osalle potilaista kuin n. 30 prosentille. Itse kuulun niiden onnekkaiden joukkoon, joille heti eka kokeiltu lääke sopi, annostusta vaan piti hieman säätää.
Mun lääkitys on saanut mielialan nousemaan ihan hurjasti. Miinuspuolena on se, että se väsyttää enkä meinaa aamulla herätä.
liikunta on ilmaan muuta aina hyvästä. jos masentunut on siinä kunnossa, että saa itsensä vielä liikkeelle niin hieno homma! mutta kaikki eivät todella ole. mä saan itse lenkkeilystä, pumpista jne kunnon kiksit:) ongelmana vaan on ollut se, että sairaana motivaatio riittää tavallista harvemmin päästä liikkeelle.
itsekkin useita eri kuntoutuksissa tapaamiani henkilöitä, joille ei lääkkeet ole sopineet.
Asiasta ollaan myös keskusteltu, ollessani eri luennoilla, koskien masennusta.
Saman totesi myös eräs ruotsalainen prosessori, joka oli tehnyt tutkimuksia aiheesta, muutamia kuukausia sitten ruotsin tv;ssä.
On totta, että motivaatio laskee ulkoilemiseen/kuntoilemiseen, itse ostin kuntopyörän vuosi sitten, juuri laskemaan kynnystä kuntoilemiseen, raitista ilmaa ei kyllä sillä saa mutta liikuntaa kuitenkin. Kyllä se ainakin sohvalla makaamisen voittaa...
oletko mies vai nainen ? ja suunnilleen ikä.
kiitos jos vastaat
...yx sivustaseuraava / "kärsivä "
Ap:n tekstistä päätellen hän on vähän yli 2-kymppinen mies...
Kyllä tässä enemmänki kolmekymppisii ollaan ja kuten edellä todettiin, niin mies olen.
itse nimittäin "kärsin" kun tiedän erään miespuoleisen ystäväni käyttävän lääkitystä masennukseen (kaamosmasennus..). Jotenkin yritän että saisin vähän intoa ja puhkua , petyn :-( , ja taidan vaan lisätä hänen ahdistustaan näillä ideoillani ja jutuillani.. Mutta tuntuu vaan niin jotenkin pahalta sivustakin seurata, eikä sitten oikein tahdo osata asettua toisen asemaan, kun ei itse ole pahemmin masennuksesta kärsinyt...
Oh, pliis, älä vertaile muihin ihmisiin ja niiden tekemisiin! Se tie on loputon ja vain vierottaa sinua edelleenkin ulos itsestäsi ja itsesi tuntemisesta. Koeta nyt asettua omaksi itseksesi "puutteinesi" päivineen ja kysele itseltäsi, mitä oikeasti haluat tehdä tai olla tekemättä. Koeta erottaa, mikä on ympäristön painetta sinulla ja mikä todella omaa tahtoasi. Auttaisiko se vähän?
Sinä olet selvästikin masennuksessa. Minä en syyttäisi tätä 'mikään ei kiinnosta' -syndroomaa mitenkään lääkityksen aiheuttamaksi, vaan sen aiheuttaa sinun oma perusvaivasi, masennus-ahdistus ja semmoinen. Sillä sitten oma taustansa, ajattele niin. Äläkä syyllistä itseäsi. Joskin, korostunut syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne kuuluu masennukseen. Minä jopa luulen, että olosi on huonontunut lääkitystä laskettaessa? - Saisitkos hetimiten yhteyden lekuriisi ja kerro tämä, mitä tässä. Hyvin kuvattu kuitenkin ja ammatti-ihminen voi avartaa oloasi ajan mittaan tukemalla sinua. Parempia päiviä varmaan sinäkin vielä saat ja niitä toimekkaita! Älä lannistu, vaan annapa nyt ihan omalle itsellesi tilaa! Siitä sitä kasvua, parantumista, eheytymistä voi alkaa odottaa.
Tuttua on, ettei saa mitään aikaiseksi. Ei ole kiksejä, ei adrenaliinia, vaikka on käsky käynyt, että pitäisi olla vähän enemmän adrenaliinia. Eivät siinä käskyt auta. Lääkkeet auttavat valtaosaa niiden käyttäjistä, minuakin ne auttavat. Terapiakin auttaa. Usein ajattelen, että juuri terapia auttaa eniten. Niin, mikään ei innosta. On kuin koko maailmassa ei olisi mitään kiinnostavaa. Olen jo ajatellut, kuuluuko oikeasti olla niin. Lapsissamme näen kuitenkin ylitsepursuavan innostuksen. 18-vuotiaamme aivan uhkuu intoa ja tarmoa, samoin ovat toisetkin, myös 4-vuotias. Miehenikin on iloinen ja innostunut. Minä vain laahaan ja homehdun, kuten sinäkin. Elän kuitenkin toivossa, että voimat palaavat. On niin pitkän ajan elämän koetusten tulosta tämä nykyinen tila. Ehkä vie kauan myös toipua siitä kaikesta. Sekin pitää hyväksyä, kaikki itsessään pitää hyväksyä.