... sen sananlaskun tunnelin toisessa päässä. Kirjoittelin vajaa vuosi sitten tännekin uupumuksestani ja täydellisen romahduksen pelostani. Työ, ihmissuhteet, elämäntavat ja vielä kerran työ.
Vuoden aikana olen yrittänyt saada elämässäni muutosta aikaan, ja jollain tavalla tuntuu, että se voi onnistuakin. Ei niin, että nyt tanssisin ruusuilla, mutta ainakin olen vähemmän väsynyt ja ymmärrän tilanteeni paremmin.
Mutta hidasta on, ja hyvin helposti sitä lähtee takaisin vanhaan kaavaansa. Tekee liikaa töitä, nukkuu liian vähän, syö epäterveellisesti ja stressaa kaikesta mahdollisesta. Lieneekö tämä nyt sitten koko loppuelämän kestävä kampanja - kerran työnarkomaani, aina työnarkomaani?
Vuoden aikana olen yrittänyt saada elämässäni muutosta aikaan, ja jollain tavalla tuntuu, että se voi onnistuakin. Ei niin, että nyt tanssisin ruusuilla, mutta ainakin olen vähemmän väsynyt ja ymmärrän tilanteeni paremmin.
Mutta hidasta on, ja hyvin helposti sitä lähtee takaisin vanhaan kaavaansa. Tekee liikaa töitä, nukkuu liian vähän, syö epäterveellisesti ja stressaa kaikesta mahdollisesta. Lieneekö tämä nyt sitten koko loppuelämän kestävä kampanja - kerran työnarkomaani, aina työnarkomaani?
Vastaukset 3
Vanhimmat
jatkossakin :)
Tosin onhan siinä sekin, että liika pyrkiminen taas pilaa koko jutun. Kun osais yrittää sopivasti, ei liikaa, ei liian vähän :)
Mulla on vähän samanlainen juttu. Kerään liikaa tekemistä ja sitten jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä että on puun ja kuoren välissä, ei pysty edes hengittämään ja kaikki paikat särkee kun tuntuu siltä että joka puolelta sataa vaatimuksia. Silloin loppuu puhti täysin ja on pakko olla pari päivää ihan hissun kissun ja pistää maailmansa taas uuteen järjestykseen. Samalla kun siivoaa kalenterista pois turhat jutut saa taas tilaa itsellensä.
Tämä syksy on ollut pahempi kuin aiemmin. On ollut muitakin murheita kun työasiat. Masennus alkoi jo kesällä ja nyt on sellainen olo että mikään ei enää tunnu miltään. Sitä vain ottaa kaiken vastaan mitä tulee eikä pyristele vastaan. Ei jaksa edes kiukuta. Toisaalta tiedän aina jo etukäteen missä mennään ja tiedän senkin, missä kohdassa alkaa taas paistaa aurinko risukasaan.
Niinkuin edellinen sanoi: Kun osaisi vaatia sopivasti, ei liikaa, ei liian vähän. Olen sitä opetellut viisitoista vuotta ja huomannut vain sen että voimien vähetessä ei enää voi vaatia samoin kuin ennen ja joka vuosi vähemmän...