Viimeinen kaveri oli 16-vuotiaana. Sen jälkeen en ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Kertaakaan en ole seurustellut tai edes pitänyt tyttöä kädestä.
Nuoruus meni.
Vaikka elämäni olisi tästä eteenpäin kuinka hienoa, sosiaalista ja rikasta, en silti tule koskaan olemaan kokonainen ihminen. Elämässäni on aukko.
Kyllä nuoruus pitää kokea. Ja nuoruuden tärkeimpiä ainesosia ovat kaverit ja rakkaus. Vanhainkodissa pitää olla muutakin muisteltavaa kuin keski-ikä.
Nuoruus meni.
Vaikka elämäni olisi tästä eteenpäin kuinka hienoa, sosiaalista ja rikasta, en silti tule koskaan olemaan kokonainen ihminen. Elämässäni on aukko.
Kyllä nuoruus pitää kokea. Ja nuoruuden tärkeimpiä ainesosia ovat kaverit ja rakkaus. Vanhainkodissa pitää olla muutakin muisteltavaa kuin keski-ikä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
juuri yhteiskunnaltahan saamme sen näkemyksen, että elämää tarkastellaan ikään kuin tarinana, johon kuuluu tietyt osat: lapsuus, nuoruus, aikuisuus, keski-ikä jne. ja niihin pitäisi kuulua tietyt asiat, jotta olisimme muiden silmissä, ja omissa silmissämme normaaleja ja hyväksyttyjä. Vertaamme itseämme toisiin ihmisiin ja, vaikka emme tiedostaisikaan sitä, koemme paineita siitä millaisia meidän pitäisi olla. Ja jos emme kykene olemaan riittävässä määrin samanlaisia muiden kanssa, niin emme koe yhteenkuuluvuuden tunnetta, emme tunne itseämme hyväksytyksi vaan näemme itsemme negatiivisesti ja tunnemme epäreilusti jääneemme jostakin paitsi.
Ehkä itse määrittelemme, että elämässämme on aukko, koska emme saaneet sitä mikä meille kuului, mutta miten tällä perusteella voi sanoa ettei koskaan tule olemaan kokonainen ihminen. Siihen miten määrittelemme itsemme, joko kokonaiseksi tai ei-kokonaiseksi, vaikuttavat omat käsityksemme eikä ole mitään erityistä syytä mikseivät omat määrittelymme voisi muuttua myöhemmin.
On paljon meitä muitakin, jotka ovat jääneet sosiaalisia suhteita ja rakkautta ja läheisyyttä paitsi, mutta eihän sitä tiedä, jos vaikka asiat tulevaisuudessa muuttuisivatkin paljon paremmiksi.
Ei se mitä ole mennyt. Et koskaan tiedä, milloin saat siihen mahdollisuuden. Noin minäkin luulin. Luulin koko elämäni olevani paitsi sitä nuoruutta, josta niin romanttisesti kirjoitellaan. Vaan vieläpä mitä. Elän sitä nyt 55-vuotiaana. Olen niin kuin teinityttö romanttisen rakastunut nuoreen mieheen, joka palvoo minua, siis ihan muuten kuin seksin vuoksi. Tämä on ihan hassua. Tiedän varsin hyvin, että teen nyt sitä, minkä kohdalla minulla on jäänyt aukko elämääni. Tätä kestää aikansa, eikä tämä ole sen kummempaa, mutta olen ikionnellinen siitä, että sai kokea tämän, mitä paitsi olen elänyt. Jatka vaan sinäkin avoimin mielin eteenpäin. Koskaan ei tiedä, mitä sieltä vastaan kävelee.
vaikka kuinka monta kertaa. Ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde viikonloppuna viihteelle ja iske tyttökaveri itselles tai vaikka netistä.
Elän itse vielä myöhäisnuoruutta, mutta en todellakaan ole kokenut mitään nuoruuten kuuluvaa. suhteita, juhlimista jne. tuntuu jo nytten, että nuoruuden kohdalle on jäänyt aika iso aukko. :/
noidankehää, eli et saavuta mitään, mikäli jäät surkuttelemaan jo elettyä elämää. Tiedän tunteesi, todellakin, paremmin kuin hyvin. Mutta, nuoruus lähtee ihmisestä, tiedän myös sen. Syvältä sisimmästä, mielestä, mielenkiinnon kohteista. Toiset ihmiset ovat "vanhoja" jo lukioiässä, toiset kykenevät säilyttämään leikkimielisyyden, luontaisen uteliaisuuden ja unelmansa koko ikänsä. Itse olen nuori, vasta 18, mutta olen elämäni lyhyen oppimäärän aikana huomannut, kuinka ikä on ihmisestä itsestä ja suhtautumistavasta kiinni. Jos jäät surkuttelemaan kohtaloasi, tunnetkin itsesi vanhaksi ja väsyneeksi. Jos taas jaksat uskoa elämän hyviin puoliin, kaikki on mahdollista. Annammeko ulkopuolisten stereotypioiden määrätä lyhyen elämämme kulusta? Ei siitä ole mitään hyötyä, siitä ei keneltäkään kiitosta saa. Kannattaisiko keskittyä nauttimaan elämästä nyt, kun se on mahdollista?
Jos on nyt sitten 18v, ok mutta kaikella kunnioituksella, et voi tosiaankaan tietää miltä tuntuu olla eristynyt, vai mitä? Nuorena on kaikki niin itsestään selvää ,ei vain voi ymmärtää miksi joku ei mene porukkaan ja nauti niin kuin sinä teet. Keski-ikäisenä voin sanoa että me ihmiset synnymme sellaisina kuin olemme ja sitä ei mikään muuta, ei edes ne naisten lehdet eikä se psykologian kurssikaan vaikka niin väitetääkin. Miksi kaikkien pitäisi olla niin helvetin sosiaalisia, mikä siinä on niin hienoa että uskoo naivisti ihmisten hyvyyteen? Herätkää idiootit, homo sapiens on itsekäs surkeasti onnistunut lihansyöjä joka tavoittelee vain henkilökohtaista etua ja ei OLE sosiaalinen todellisuudessa,eikä tarvistse syleillä koko maailmaa, omansa jos löytää hyvä niin.
täällä taas se sama tyhmä 18-vuotias. Tiedän mitä yksinäisyys ja eristäytyneisyys tarkoittaa, minulla ei tähän ikään mennessä ole ollut kaverisuhteita kuin netissä, lukioaikana pari hyvänpäiväntuttua, heidänkään kanssa en ole tavannut vapaa-ajalla kuin keskimäärin kaksi kertaa vuodessa. Harrastuksissa tutustuminen on täysin utopiaa, siitä ei tule mitään, sitäkin olen kokeillut. Kyllä, minulla on perhe, asun lapsuudenkodissa, en siis täysin tiedä, mitä on olla eristynyt. Mutta säilyttäähän moni keski-ikäinenkin välit vanhempiinsa, jos hengissä ovat pysyneet, eikä se silti tuo elämää, eihän? Sen kuitenkin tiedän, mitä on olla eristetty oman ikäisistä, illanvietoista, harrastuksista, sellaisesta hauskuudesta kuin ystävyys. Parisuhde on vihdoin korvannut tuota lapsuuden ja nuoruuden tyhjiötä, mutta nykyisin esteenä ovat vanhempani, joten en voi mennä ja tehdä, elää kuten haluaisin. Olen siis suurimman osan ajastani eristettynä kotona, nyt kun vihdoinkin olisin valmis tutustumaan uusiinkin ihmisiin.
Ihmiset eivät ole hyviä, sen olen kokenut kovan käden kautta. Hyvin harvat ovat mutta heitäkin on ja lopulta hekin tavoittelevat omaa parastaan. Mutta eihän se ole mikään uutinen, onko siinä edes mitään pahaa?
Synnymme sellaisina kuin olemme, siihen viittasinkin sanoessani, että jotkut ovat jo lukioiässä kuin vanhuksia, voivottelevat elettyä elämää. Itse olen viettänyt suuren osan nuoruudesta itsemurhaa hautoen, tiedän mitä on nähdä elämä elettynä, turhan tähden kärsittynä. Olen kuitenkin viime aikoina vihdoin löytänyt itseni, elämänhalun. Juuri siitä tiedänkin, että ihminen voi muuttua. Se ei tarkoita välttämättä sitä, että ryhtyy yhtäkkiä hirmu sosiaaliseksi, enkä odota minäkään, että saisin teinivuoteni takaisin nyt, asenteeni muututtua. Tarkoitin lähinnä eletyn hyväksymistä ja sen huomaamista, että elämä voi alkaa millä vuosikymmenellä tahansa, yhtä hyvin toisella kuin neljännelläkin. Elämän alkaminen tarkoittaa toisille eri asioita, jollekin sosiaalisia suhteita, jollekin se voi olla oman eristyneen elämäntavan hyväksymistä ja siitä nauttimista.
kenties katosi, mutta hain takaa sitä, ettei se elämästä nauttiminen ja rohkeus missään iässä ole itsestäänselvyys, kuten monet minua vanhemmat nyt ajattelevat. Joka iässä se on löydettävä itse, jos niin haluaa. Ikä ja asennoituminen elämään eivät kulje käsi kädessä.
mutta minäkin yli 40 v olen elänyt melkein nelikymmpiseksi kuin riivatun kakara; olen siis juhlinut, ollut viihteellä, hullutellut ja ei se mikään nuoruuden juttu ole, vanhempanakin voi pitää hauskaa.
Sillä erotuksella että olen nainen ja vielä 27.
Pitäisi varmaan laittaa töpinäksi ja hankkia tässä joku suhde ennen synttäreitä. Ehkä ne ihmiset ovat sittenkin oikeassa, joille sillä ei ole niin väliä kenen kanssa ovat.
Niin..itsellänikin vuodet ovat vain menneet. Nuorena kärsin aknesta, eip pojat olleet minusta kiinnostuneita. Itsetunto kärsi todella pahasti. Nykyään olen ihan kivannäköinen(vihdoinkin voin sanoa itsestäni näin)mutta nyt työttömyys on vienyt itsetuntoni. Koskaan en ole seurustellut vakavasti.
Kuinka sitä kaipaisikaan sitä omaa kultaa kenen kanssa voisi jakaa asioita ja tehdä yhdessä kaikkea kivaa.
Tänäkään viikonloppuna kenelläkään ei ollut aikaa minulle. Mitäpä minä yksinäinen työtön sinkku..tuttavat ja ystävätkin jo varmaan oudoksuvat minua.
Eipä kiinnosta yksin lähteä tuonne yöelämäänkään..ja jos johonkin yrittää tutustua niin ensimmäiseksi tietenkin kysytään että mitäs teet. Kun tulee ilmi että olen työtön, niin siitäkös ihmettely alkaa ja yllätys en olekaan enään kiinnostava. turha siis yrittää. Kyllä harmittaa että nyt sitten jää perhehaaveet ja kaikki kun on yhteiskunnan pohjasakkaa niin monen miehen mielestä.
Noh, tulipahan vuodatettua...Ehkäpä vanhainkodissa joku minuunkin rakastuu
Nuoruus meni multakin täysin ohi niin kuin koko elämä taitaa mennä, päivät, viikot ,kuukaudet, vuodet kuluu kuin huomaamatta ohi. Juhlapyhinä tulee usein pohdittua kuinka voi olla tosiaan elämä valunut näin sormien valistä hukkaan mitään pysyvää tai näkyvää en elämässä ole saanut aikaiseksi en omaa taloa, en lapsia, en seurustelu suhteita paitsi työpaikan mutta mitä vitun hienoa siinä on herätä aamulla tyhjästä kämpästä, lähteä töihin jossa saa kuunnella työtovereiden ja pomon naljailua, töistä mennä takaisin niin kutsuttuun "kotiin" jossa odottaa tyhjyys, ajatella nyt kuinka hienoa olisi mennä kotiin jossa odottaisi vaimo joka olisi laittanut ruokaa ja lapset jotka kertoisivat koulu päivästä ja pyytäisivät apua kotitehtäviin. Siis monelle ihan normaalia arkea.
Eipä paljoo viitti kotona olla seiniä tuijottamassa siksi tuleekin usein lähettyä lähi kuppilaan keskikalja lasin ääreen.
Liian moni on samassa tilanteessa, vaikka sitä tässä yksinäisyydessä märehtii, että on ainut yli kolmikymppinen kuka ei ole saanut mitään aikaiseksi.
Itsellä ei ole duuniakaan juuri nyt. Kuinka ihanaa olisikaan jakaa elämä jonkun kanssa...
enpä tiedä onko se "elämätön nuoruus" niinkään asia, jolla olisi loppujen lopuksi merkitystä, jos tässä vielä joskus löytäisi jonkun oikean parisuhteen (naisen kanssa) tai edes todellisia ystäviä. Enemmänkin huolestuttaa se, että elämä menee samaa rataa koko ajan vuodesta toiseen ja että toistaa samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. Olen hieman yli kolmekymppinen mies ja en voi sanoa, että olisin koskaan varsinaisesti seurustellut, jotain lyhyitä (hyvin lyhyitä) suhteita lukuun ottamatta. Sinänsä en voi valittaa, sillä on minulla sentään jotain ihmissuhteita muitakin kuin vanhemmat. On työpaikka, urheilun ja harrastusten parissa tapaa ihmisiä ja sinänsä tekemisen puutetta ei ole, mutta varsinaisia läheisiä ystäviä ei ole. Sitä haluaisi jakaa elämänsä jonkun kanssa, mutta yleensä yksinäisiä ihmisiä vieroksutaan ja jos johonkuhun onnistuukin vähän tutustumaan, tulee se yksinäisyys ilmi enemmin tai myöhemmin.
Baarit tai yöelämä ei ole oikeastaan koskaan mua kiinnostaneet. Sitä paitsi baarissa sitä vasta huomaakin olevansa yksinäinen, kun useimmat muut tulevat sinne porukoissa tai tapaamaan ystäviään.
Vaan mitä sitten pitäisi tehdä - eipä taitaisi treffipalstoilla kukaan vastata "yksinäiselle" miehelle, joka etsii seuraa? On helppo sanoa, että pitäisi lähteä ulos ja tavata ihmisiä, mutta jos ei ole tähän mennessä onnistunut luomaan kummoisiakaan ihmissuhteita, niin ei se kyllä kovin helposti onnistu vain ulos lähtemällä.
samoin? Oon 19-v ja pahalta näyttää...
vipellä vimmatusti jookos
ja perheenperustamisvaihekin, kun olen jo keski-ikäinen. Nuorena tuli kyllä bailattua, mentyä ja seurusteltua, mutta siitä huolimatta jäin yksin, enkä elämänkumppania ole löytänyt saati perhettä perustanut. Mitään erityistä vikaa en itsessäni kuitenkaan näe eli olen kivannäköinen, trendikäs ja menestynyt, mutta "tässä olen enkä muuta voi". Tosin pidän vieläkin silmät auki, jos vaikka jossain törmäisin kivaan ystävään.
Sinulla on kyllä vielä hyvää aikaa löytää kaveri ja kavereita, joten pistä töpinäksi. Itsekin täytyy asian eteen tehdä jotain, eikä mikään ihan itsekseen tavaasta tipu.
Ala äkkiä tekemään jotain, ettei käy kuin meille monille. Valitettavasti en osaa sanoa, mitä pitäisi tehdä. Itse olen lähemmäs 40-vuotias, enkä ole juhlinut, enkä seurustellut. Ei ole kavereitakaan.
Töissä jaksan vielä toistaiseksi käydä, mutta elämä tuntuu kovin raskaalta, kun ei ole ketään. Saa nähdä, kauanko enää jaksaa.