Hei ihanat kohtalotoverit! :)
Tiedättekö mitä? Poikkesin ensimmäistä kertaa tälle palstalle tänään ja sisältäni tippui pieni kivi. En olekaan yksin, teitä on muitakin, ketkä kamppailevat saman asian kanssa? Helpottunut tunne valtaa mielen ja hymyilen :)
Ketkä eivät ole kokeneet samaa eivät voi ymmärtää. Eivät voi ymmärtää kuinka pahalta voi sisällä tuntua, kuinka yksinäiseltä voi pieni ihminen pienessä sydämessään tuntea. Kuinka paljon pelkät katseet voivat satuttaa tai ulos lähteminen pelottaa. Kuinka elämä voi tuntua turhalta ja vaikealta. Kuinka vaikeaa on peittää arvet sisällään, saati naamastaan. Ja kaikki tämä p**ka tunne elämän aikana vain yhden sairauden, AKNEN takia. Voiko turhemmalta kuulostaa?
Kuulostaako tutulta? "Muutama näppy nyt siellä täällä, nin ketäs se nyt haittaa"! Voikun ei haittaiskaan. Kuinka usein sitä miettiikään miksi just miulle piti tulla tällänen paska iho, miks ei jollekii pinnalliselle missille (en halua yleistää missejä)?
Voi kun asiat olisikin toisin, olisin paljon onnellisempi.
Kukas mie sitten olen ja miks höpötän moisia? Oon 22 vuotias nuori nainen ja kärsinyt aknesta nyt nooin 9 vuotta. Finnitöntä päivää ei ole 9 vuoteen näkynyt. Joskus akne voi paremmin, joskus huonommin ja joskus tuntuu kuin kaikki aknepatit räjähtäisi samaa aikaa avaruuteen asti! Ja ai että sitä tulehtuneiden pattien kipua, ihanaa! vai mitä?
Tuntuu, että elämäni on ollut jonkun piilottelua, oman itseni piilottelua. Kuinka osata olla oma itsensä, kun jotakin pitää koittaa koko ajan peitellä (räjähtävää rasvaista naamaa..)? Kuinka voida sujuvasti lähteä illan viettoon korjailematta naamaa vähän väliä? Kuinka olla sosiaalinen, kun itsetunto on aivan maassa?
Seurustelen. Seurustellut kohta vuoden. Mutta tiedättekös mitä? Mieheni ei ole koskaan sanonut, että olen kaunis ja mistäköhän johtuu? Tuntuu, että mies haluaisi sittenkin jonkun kauniin naisen rinnalleen. Joskus aina kaupungilla kiinnittää huomiota johonkin naiseen, joka on kuulemma ihan hyvännäköinen. Jaahas.. Arvatkaas tuleekos sellasesta pahamieli? (seurustelussa sovittu katsella saa, mutta ei koskea, mutta en haluaisi kuitenkaan niistä asioista kuulla!)
Kun akne on pahimmillaan en voi mennä nukkumana miehen viereen ilman, että käyttäisin peitepuikkoa ja puuteria. Ajatuskin kammottaa. Tuntuu ettei koskaan pääse siitä piinaavasta ajatuksesta pääni sisälle, että "miltäköhän naamani nyt näyttää, pitäisköhän käydä jo lisäämässä puuteria" jne..
Olenko onnellinen? Totta, miulla on ihana mies, jota rakastan, opiskelut sujuu ja kesätöitä on. Perhe on läheinen ja kavereitakin vielä on pikkusen (monet kyllä kadotteet), mutta tuntuu, että jokin aina vaan puuttuu.. Minä itse? piilottelenko aina vaan itseäni jonkun maskin takana? Kuinka osaan elää tän elämän loppuun asti rumana?
Lääkkeitä oon popsinu jo nii paljon, etti kauheesti enää kiinnosta. Ajattelin kuitenkin ehkä uudestaa alottaa roac kuurin, mutta siinäkin pelottaa se, kun alussa akne pahentuu entisestään, jaksanko enää sitä..?
Paljon kysymyksiä, mutta onko vastauksia? Olisi mukava vaihtaa ajatuksia samalla tavalla ajattelevien ihmisten kanssa :) Jos tuntuu jotenkin edes tutulta, niin toivoisin kommenttia, edes jonkinmoista, kiitos!
Mukava, kun kurkkasit ja jaksoit sekavaa selitystä näinkin pitkälle lueskella!
Tiedättekö mitä? Poikkesin ensimmäistä kertaa tälle palstalle tänään ja sisältäni tippui pieni kivi. En olekaan yksin, teitä on muitakin, ketkä kamppailevat saman asian kanssa? Helpottunut tunne valtaa mielen ja hymyilen :)
Ketkä eivät ole kokeneet samaa eivät voi ymmärtää. Eivät voi ymmärtää kuinka pahalta voi sisällä tuntua, kuinka yksinäiseltä voi pieni ihminen pienessä sydämessään tuntea. Kuinka paljon pelkät katseet voivat satuttaa tai ulos lähteminen pelottaa. Kuinka elämä voi tuntua turhalta ja vaikealta. Kuinka vaikeaa on peittää arvet sisällään, saati naamastaan. Ja kaikki tämä p**ka tunne elämän aikana vain yhden sairauden, AKNEN takia. Voiko turhemmalta kuulostaa?
Kuulostaako tutulta? "Muutama näppy nyt siellä täällä, nin ketäs se nyt haittaa"! Voikun ei haittaiskaan. Kuinka usein sitä miettiikään miksi just miulle piti tulla tällänen paska iho, miks ei jollekii pinnalliselle missille (en halua yleistää missejä)?
Voi kun asiat olisikin toisin, olisin paljon onnellisempi.
Kukas mie sitten olen ja miks höpötän moisia? Oon 22 vuotias nuori nainen ja kärsinyt aknesta nyt nooin 9 vuotta. Finnitöntä päivää ei ole 9 vuoteen näkynyt. Joskus akne voi paremmin, joskus huonommin ja joskus tuntuu kuin kaikki aknepatit räjähtäisi samaa aikaa avaruuteen asti! Ja ai että sitä tulehtuneiden pattien kipua, ihanaa! vai mitä?
Tuntuu, että elämäni on ollut jonkun piilottelua, oman itseni piilottelua. Kuinka osata olla oma itsensä, kun jotakin pitää koittaa koko ajan peitellä (räjähtävää rasvaista naamaa..)? Kuinka voida sujuvasti lähteä illan viettoon korjailematta naamaa vähän väliä? Kuinka olla sosiaalinen, kun itsetunto on aivan maassa?
Seurustelen. Seurustellut kohta vuoden. Mutta tiedättekös mitä? Mieheni ei ole koskaan sanonut, että olen kaunis ja mistäköhän johtuu? Tuntuu, että mies haluaisi sittenkin jonkun kauniin naisen rinnalleen. Joskus aina kaupungilla kiinnittää huomiota johonkin naiseen, joka on kuulemma ihan hyvännäköinen. Jaahas.. Arvatkaas tuleekos sellasesta pahamieli? (seurustelussa sovittu katsella saa, mutta ei koskea, mutta en haluaisi kuitenkaan niistä asioista kuulla!)
Kun akne on pahimmillaan en voi mennä nukkumana miehen viereen ilman, että käyttäisin peitepuikkoa ja puuteria. Ajatuskin kammottaa. Tuntuu ettei koskaan pääse siitä piinaavasta ajatuksesta pääni sisälle, että "miltäköhän naamani nyt näyttää, pitäisköhän käydä jo lisäämässä puuteria" jne..
Olenko onnellinen? Totta, miulla on ihana mies, jota rakastan, opiskelut sujuu ja kesätöitä on. Perhe on läheinen ja kavereitakin vielä on pikkusen (monet kyllä kadotteet), mutta tuntuu, että jokin aina vaan puuttuu.. Minä itse? piilottelenko aina vaan itseäni jonkun maskin takana? Kuinka osaan elää tän elämän loppuun asti rumana?
Lääkkeitä oon popsinu jo nii paljon, etti kauheesti enää kiinnosta. Ajattelin kuitenkin ehkä uudestaa alottaa roac kuurin, mutta siinäkin pelottaa se, kun alussa akne pahentuu entisestään, jaksanko enää sitä..?
Paljon kysymyksiä, mutta onko vastauksia? Olisi mukava vaihtaa ajatuksia samalla tavalla ajattelevien ihmisten kanssa :) Jos tuntuu jotenkin edes tutulta, niin toivoisin kommenttia, edes jonkinmoista, kiitos!
Mukava, kun kurkkasit ja jaksoit sekavaa selitystä näinkin pitkälle lueskella!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä koen vastaavaa, kamalaa rajoittuneisuutta ulkonäön takia. Kauhean monta samanlaista tilannetta ja kamppailua kuin sulla. Energiaa menee hirveesti asian kanssa sumplimiseen.
En voi tähän nyt laittaa, mikä minussa sekä omasta mielestäni että minua pitkään katsovien (ne "satuttavat katseet", kuten hyvin kuvasit!) mielestä on ns. vialla, mutta elämä on yhtä tuskaa. Sivusta seuraan muiden elämää ja vertailen, miten kauhean rajoittunut olen. - En kirjoita tähän, olenko mies vai nainen, mutta se mun asiani on joko se, että olen erittäin pätkä-lyhytkasvuinen tai se on se, että olen erittäin paljon liiallisen pitkäkasvuinen. Jompikumpi. Vastaa paljon sinun asiaasi sikäli, että piiloon ei pääse. Ja kaikenmaailman kuorta on sitten keksittävä rakentaa. Joskus tuntuu etten jaksa, en jaksa enää. Ratkaisuakaan ei tule, enkä pysty muuttumaan välinpitämättömäksi, hyväksymään asiaa ja sitä kautta unohtamaan ja vapautumaan. En pysty. Sitä paitsi, jos tuntienkin ajaksi liikenteessä itse unohdun muiden asioiden ajatteluun, niin yksi katse tai huomautus tai tokaisu kyllä muistuttaa minua ja palauttaa maan rakoon tyyliin herää, mitä Sinä täällä pallolla pyörit, tää on toisennäköisten paikka. - Älä nyt masennu mun kokemuksen jakamisesta, mutta tämmöistä tää nyt vaan on. Hullux tässä tämän elämän aikana ehtii tulla?