Hei!
Kirjoitan, sillä olen hyvin huolissani eräästä minulle tärkeästä henkilöstä. Ymmärtääkseni hän on ollut sairaalassanne hoidettavana oletettavasti amfetamiinipsykoosin vuoksi.
Kari kärsi pitkään jo siviilissä ollessaan paranoidisista harhoista, mutta laitoin sen aina valvomisen piikkiin, ja uskoin sen olevan hetkellistä, parantuvan nukkumisen myötä. Hän raivosi vieraille ihmisille kaduilla, koska he tuijottivat häntä, tankkaamassa käydessään hän saattoi jopa hyökkiä ihmisten kimppuun, koska väitti heidän olevan poliiseja ja väijyi ihmisiä öisin asuntonsa luona, koska luuli, että asunnolla käy poliiseja tutkimassa hänen tavaroitaan, valvoi ja kurkki ikkunoista odottaen kutsumattomia vieraita jne. (Kirjoitettuna tämä näyttää kamalammalta kuin tuntui.) Elin niin lähellä häntä, etten todellakaan osannut suhtautua objektiivisesti noihin harhaluuloihin. Ja toisaalta, vaatii aika paljon voimia tunnustaa itselleen, että ihminen, jonka kanssa elää, ja jota rakastaa kärsii oikeasti vainoharhoista. Silmien todellisuudelta sulkeminen ja siten itsensä suojelu on valitettavasti huomattavasti helpompaa.
Aloimme seurustella huhtikuussa 1997. Kari oli juuri pässyt istumasta pitkää tuomiotaan varkauksista. Häne ei ryyppäillyt, eikä käyttänyt huumeita, vaan urheili paljon, ja yhdessä touhusimme kaikenlaista, lähinnä retkeilyyn liittyviä juttuja. Olimme olleet yhdessä vajaan vuoden, kun kuvioihin tuli heroiini, poltettava sellainen. Olihan se melkoisen sekavaa aikaa, kun itse seuraa vierestä, kuinka toinen katoaa. Välillä oli taukoja, jolloin luuli, että onni palaa, mutta sitten tuli taas uusia repsahduksia. Jotenkin siitä kaikesta kuitenkin selvittiin. Vajaan vuoden jakso taisi tuokin olla. Heroiinin käyttö loppui osin siihen, että sen saatavuus vaikeutui, osin Karin ja hänen ystävänsä yhteiseen päätökseen lopettamisesta. Minun raivoamisellani tuskin ollut suurtakaan merkitystä.
Tuli uusi selvä kausi. Asiat palasivat uomiinsa. Heroiinimatkalla oli urheilu jäänyt, mutta jatkoimme taas retkeilyämme luonnossa. Asuin silloin Oulussa, ja autolla kiersimme kaikki sivukujat n.100km:n säteellä Oulusta. Etsimme laavuja ja kauniita maisemanäkymiä ja niitähän riitti. Ihan itkettää, kun ajattelenkin millainen Kari ja suhteemme tuolloinkin oli. Toivon, että tuntisitte oikean Karin. Hän on hauskin ihminen, jonka koskaan olen tavannut ja hänen elämänilonsa on sammumaton. Hän on nokkela ja innovatiivinen, älykäs ja lempeä. En varmaan ikinä ole nauranut yhtä paljon kuin hänen kanssaan, huumorintajumme pelasivat yksi yhteen.
Maaliskuussa 1999 Kari lähti lusimaan muutaman kuukauden tuomion ja pääsi jo juhannukseksi pois. Elämämme alkoi hieman mutkistua, kun Ouluun muutti vanha tuttu Etelä-Suomesta. Jostain syystä tämän tutun/ystävän vaikutus Kariin oli tosi suuri. Välimme hieman viilenivät, kun Karilla olikin aina menoa tämän henkilön kanssa. Hankaluuksiinhan se johtikin. Pian oli Kari vangittuna Oulun poliisissa juuri tästä hommasta, mistä nyt parhaillaan suorittaa tuomiotaan. Sen tutkintavankeuden jälkeen alkoikin meidän alamäkemme.
Kari muuttui. Ei ollut enää aikaa yhteisille retkillemme, eikä muillekaan asioille, joita ennen oltiin tehty. Kaveripiiri muuttui ja viikonloput kuluivatkin baareissa istuen. Minä annoin hänen mennä. Ajattelin, että hänellä on kolmenkympin kriisi, täytyy antaa tuulettua, kyllä se siitä asettuu. Vaan eipä asettunut. Kari löysi uuden naisen tästä uudesta kaveriporukasta ja niinhän siinä kävi, että erottiin. Myöhemmin kuulin, että uuden kaveriporukan myötä oli kuvioihin tullut myös uudet huumet eli extacy ja amfetamiini. Ei ihme, että kaveri muuttui.
Eromme oli riitaisa ja katkera. Emme pitäneet mitään yhteyttä toisiimme. Hädin tuskin tervehdimme kadulla. Kului jokunen kuukausi. Kari alkoi soitella ja kysellä mahdollisuuksiaan palata takaisin elämääni. Kieltäydyin. Kuitenkin, juhannuksena 2001, suostuin yhteiseen moottoripyöräretkeen, jonka seurauksena aloimme seurustella jälleen. Minulla kesti tovi ymmärtää millaisessa jamassa hän oli, enkä koskaan tainnut sitä todella ymmärtääkään. Sitä ennen en tiennyt pirin käytöstä tai käyttäjistä mitään. Sen puolen vuoden aikana, jonka olimme olleet erossa hän oli laihtunut n. 15kg. Muistan, kuinka itkin, kun katselin häntä hänen nukkuessaan ensi kertaa vuoteessani eron jälkeen. Niin laiha. Minun lihaksikas Karini.
Seurustelumme ei tuonut muutosta huumeiden käyttöön, vaikka niin uskottelin itselleni ja hän minulle. Hän itse puhui asiasta aina niin, että homma hanskassa, eikä ole huolta, enkä asioista tietämättömänä osannut juurikaan epäillä, tehdä tai vaatia mitään. Muutenkin elämämme sujui niin, että ollessaan luonani hän käsittääkseni oli ainakin lähes selvinpäin, mutta hän saattoi olla useita päiviä poissa, jolloin tiesin hänen narkkaavan. Näin jälkeenpäin ajatellen, minun luonani oli paikka, jossa hän hoiti itseään kuntoon, jaksaakseen jatkaa narkkaamistaan huilattuaan. Minä tein sen, minkä osasin, eli laitoin ruokaa ja annoin nukkua, hellin ja väliin raivosin.
Kesällä 2002 seurustelumme oli hajanaista pidimme usein taukoja ja palasimme taas yhteen. Aina palatessamme yhteen tiesin Karin yrittävän eroon huumeista. Hän eristäytyi luokseni, eikä suostunut tapaamaan ketään. Näihin aikoihin alkoivat myös pakkoajatukset poliiseista. Niitä oli kaikkialla. Myös ystäviään hän alkoi epäillä niin, että he suunnittelevat jotakin hänen päänsä menoksi. Luulen olleeni ainoa kanava todellisuuteen, sillä ne kaverit, joihin hän piti yhteyttä myötäilivät hänen kuvitelmiaan poliiseista ja muista ihmisten salaliitoista. Meille tuli yhä enenmmän erimielisyyksiä, kun en suostunut lähtemään mukaan hänen harhamaailmaansa.
Syksyllä 2002 Kari jätti lähtemätta lusimaan sovittuna ajankohtana, minkä vuoksi hän ei oikein uskaltanut olla minunkaan luonani, vaan haahuili teillä tietymättömillä. Toisinaan hän oli luonani, mutta olin jo niin väsynyt kaikkeen, että yhteiselomme ei enää toiminut. Lokakuussa, eräänä aamuna, huomasin olevani niin loppu, etten enää saattanut ajatellakaan eläväni hänen kanssaan, mikäli muutosta ei tule, ja pyysin häntä poistumaan. Niin Kari lähti. Minua vaivaa vieläkin hänen ilmeensä. Niin loukkaantunut, niin hukassa ja peloissaan. Viikkoa myöhemmin kuulin hänen jääneen poliiseille kiinni ja lähteneen suorittamaan rangaistustaan.
Karista ei kukaan tiennýt mitään, eivätkä Oulun poliisitkaan suostuneet antamaan hänen olinpaikkaansa edes lähiomaisille. Viime viikkojen aikana on käynyt selväksi, että hän on nyt Pelson vankilassa oltuaan hoidettavana vankimielisairaalassa ilmeisesti melkein tuomionsa alkumetreistä lähtien. Hän on ottanut yhteyttä muutamiin ihmisiin, jotka ovat ilmoittaneet asiasta minulle ja osoittaneet syvän huolensa hänen käytöksensä johdosta. Hän elättelee edelleen harhaluuloisia ajatuksia poliiseista ja syyttelee ystäviään valehtelusta, kun he eivät usko hänen juttujaan.
Olen viime päivinen aikana etsinyt kaiken mahdollisen tiedon amfetamiinipsykoosista ja oletan, että juuri siitä Kari kärsii. Ymmärtääkseni se menee usein ohi, kunhan amfetamiinin käyttö lopetetaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. En tiedä, onko syynä se, että hän on jatkanut käyttöään vankilassa, vai onko kyse pitkittyneestä psykoosista. Mahdollista tietenkin on myös, että hänelle on puhjennut paranoidi skitsofrenia. Varmaa on kuitenkin se, että Kari ei ole parantunut. Minä olen hänestä kamalan huolissani!
Tunnen syyllisyyttä siitä, että potkaisin hänet pihalle, enkä ole etsinyt häntä, enkä pitänyt yhteyttä tämän tuomion aikana. Haluan auttaa ja toivon hänen parantuvan, en vain tiedä, mitä tehdä. Karin tuntien uskon, että hän ei ole antanut realistista kuvaa huumeiden käytöstään, vaan vähättelee tilannettaan sekä itselleen että muille. Siksi kirjoitin tämän kirjeen. Voidakseni tehdä jotain hänen hyväkseen, jotain sellaista, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten.
Kirje jäi lähettämättä. Huumeidenkäyttö aiheutti paranoidin skitsofrenian. Siinä vaiheessa huumeidenkäytön lopetus oli myöhäistä.
Kari teki itsemurhan viime kesänä.
Kirjoitan, sillä olen hyvin huolissani eräästä minulle tärkeästä henkilöstä. Ymmärtääkseni hän on ollut sairaalassanne hoidettavana oletettavasti amfetamiinipsykoosin vuoksi.
Kari kärsi pitkään jo siviilissä ollessaan paranoidisista harhoista, mutta laitoin sen aina valvomisen piikkiin, ja uskoin sen olevan hetkellistä, parantuvan nukkumisen myötä. Hän raivosi vieraille ihmisille kaduilla, koska he tuijottivat häntä, tankkaamassa käydessään hän saattoi jopa hyökkiä ihmisten kimppuun, koska väitti heidän olevan poliiseja ja väijyi ihmisiä öisin asuntonsa luona, koska luuli, että asunnolla käy poliiseja tutkimassa hänen tavaroitaan, valvoi ja kurkki ikkunoista odottaen kutsumattomia vieraita jne. (Kirjoitettuna tämä näyttää kamalammalta kuin tuntui.) Elin niin lähellä häntä, etten todellakaan osannut suhtautua objektiivisesti noihin harhaluuloihin. Ja toisaalta, vaatii aika paljon voimia tunnustaa itselleen, että ihminen, jonka kanssa elää, ja jota rakastaa kärsii oikeasti vainoharhoista. Silmien todellisuudelta sulkeminen ja siten itsensä suojelu on valitettavasti huomattavasti helpompaa.
Aloimme seurustella huhtikuussa 1997. Kari oli juuri pässyt istumasta pitkää tuomiotaan varkauksista. Häne ei ryyppäillyt, eikä käyttänyt huumeita, vaan urheili paljon, ja yhdessä touhusimme kaikenlaista, lähinnä retkeilyyn liittyviä juttuja. Olimme olleet yhdessä vajaan vuoden, kun kuvioihin tuli heroiini, poltettava sellainen. Olihan se melkoisen sekavaa aikaa, kun itse seuraa vierestä, kuinka toinen katoaa. Välillä oli taukoja, jolloin luuli, että onni palaa, mutta sitten tuli taas uusia repsahduksia. Jotenkin siitä kaikesta kuitenkin selvittiin. Vajaan vuoden jakso taisi tuokin olla. Heroiinin käyttö loppui osin siihen, että sen saatavuus vaikeutui, osin Karin ja hänen ystävänsä yhteiseen päätökseen lopettamisesta. Minun raivoamisellani tuskin ollut suurtakaan merkitystä.
Tuli uusi selvä kausi. Asiat palasivat uomiinsa. Heroiinimatkalla oli urheilu jäänyt, mutta jatkoimme taas retkeilyämme luonnossa. Asuin silloin Oulussa, ja autolla kiersimme kaikki sivukujat n.100km:n säteellä Oulusta. Etsimme laavuja ja kauniita maisemanäkymiä ja niitähän riitti. Ihan itkettää, kun ajattelenkin millainen Kari ja suhteemme tuolloinkin oli. Toivon, että tuntisitte oikean Karin. Hän on hauskin ihminen, jonka koskaan olen tavannut ja hänen elämänilonsa on sammumaton. Hän on nokkela ja innovatiivinen, älykäs ja lempeä. En varmaan ikinä ole nauranut yhtä paljon kuin hänen kanssaan, huumorintajumme pelasivat yksi yhteen.
Maaliskuussa 1999 Kari lähti lusimaan muutaman kuukauden tuomion ja pääsi jo juhannukseksi pois. Elämämme alkoi hieman mutkistua, kun Ouluun muutti vanha tuttu Etelä-Suomesta. Jostain syystä tämän tutun/ystävän vaikutus Kariin oli tosi suuri. Välimme hieman viilenivät, kun Karilla olikin aina menoa tämän henkilön kanssa. Hankaluuksiinhan se johtikin. Pian oli Kari vangittuna Oulun poliisissa juuri tästä hommasta, mistä nyt parhaillaan suorittaa tuomiotaan. Sen tutkintavankeuden jälkeen alkoikin meidän alamäkemme.
Kari muuttui. Ei ollut enää aikaa yhteisille retkillemme, eikä muillekaan asioille, joita ennen oltiin tehty. Kaveripiiri muuttui ja viikonloput kuluivatkin baareissa istuen. Minä annoin hänen mennä. Ajattelin, että hänellä on kolmenkympin kriisi, täytyy antaa tuulettua, kyllä se siitä asettuu. Vaan eipä asettunut. Kari löysi uuden naisen tästä uudesta kaveriporukasta ja niinhän siinä kävi, että erottiin. Myöhemmin kuulin, että uuden kaveriporukan myötä oli kuvioihin tullut myös uudet huumet eli extacy ja amfetamiini. Ei ihme, että kaveri muuttui.
Eromme oli riitaisa ja katkera. Emme pitäneet mitään yhteyttä toisiimme. Hädin tuskin tervehdimme kadulla. Kului jokunen kuukausi. Kari alkoi soitella ja kysellä mahdollisuuksiaan palata takaisin elämääni. Kieltäydyin. Kuitenkin, juhannuksena 2001, suostuin yhteiseen moottoripyöräretkeen, jonka seurauksena aloimme seurustella jälleen. Minulla kesti tovi ymmärtää millaisessa jamassa hän oli, enkä koskaan tainnut sitä todella ymmärtääkään. Sitä ennen en tiennyt pirin käytöstä tai käyttäjistä mitään. Sen puolen vuoden aikana, jonka olimme olleet erossa hän oli laihtunut n. 15kg. Muistan, kuinka itkin, kun katselin häntä hänen nukkuessaan ensi kertaa vuoteessani eron jälkeen. Niin laiha. Minun lihaksikas Karini.
Seurustelumme ei tuonut muutosta huumeiden käyttöön, vaikka niin uskottelin itselleni ja hän minulle. Hän itse puhui asiasta aina niin, että homma hanskassa, eikä ole huolta, enkä asioista tietämättömänä osannut juurikaan epäillä, tehdä tai vaatia mitään. Muutenkin elämämme sujui niin, että ollessaan luonani hän käsittääkseni oli ainakin lähes selvinpäin, mutta hän saattoi olla useita päiviä poissa, jolloin tiesin hänen narkkaavan. Näin jälkeenpäin ajatellen, minun luonani oli paikka, jossa hän hoiti itseään kuntoon, jaksaakseen jatkaa narkkaamistaan huilattuaan. Minä tein sen, minkä osasin, eli laitoin ruokaa ja annoin nukkua, hellin ja väliin raivosin.
Kesällä 2002 seurustelumme oli hajanaista pidimme usein taukoja ja palasimme taas yhteen. Aina palatessamme yhteen tiesin Karin yrittävän eroon huumeista. Hän eristäytyi luokseni, eikä suostunut tapaamaan ketään. Näihin aikoihin alkoivat myös pakkoajatukset poliiseista. Niitä oli kaikkialla. Myös ystäviään hän alkoi epäillä niin, että he suunnittelevat jotakin hänen päänsä menoksi. Luulen olleeni ainoa kanava todellisuuteen, sillä ne kaverit, joihin hän piti yhteyttä myötäilivät hänen kuvitelmiaan poliiseista ja muista ihmisten salaliitoista. Meille tuli yhä enenmmän erimielisyyksiä, kun en suostunut lähtemään mukaan hänen harhamaailmaansa.
Syksyllä 2002 Kari jätti lähtemätta lusimaan sovittuna ajankohtana, minkä vuoksi hän ei oikein uskaltanut olla minunkaan luonani, vaan haahuili teillä tietymättömillä. Toisinaan hän oli luonani, mutta olin jo niin väsynyt kaikkeen, että yhteiselomme ei enää toiminut. Lokakuussa, eräänä aamuna, huomasin olevani niin loppu, etten enää saattanut ajatellakaan eläväni hänen kanssaan, mikäli muutosta ei tule, ja pyysin häntä poistumaan. Niin Kari lähti. Minua vaivaa vieläkin hänen ilmeensä. Niin loukkaantunut, niin hukassa ja peloissaan. Viikkoa myöhemmin kuulin hänen jääneen poliiseille kiinni ja lähteneen suorittamaan rangaistustaan.
Karista ei kukaan tiennýt mitään, eivätkä Oulun poliisitkaan suostuneet antamaan hänen olinpaikkaansa edes lähiomaisille. Viime viikkojen aikana on käynyt selväksi, että hän on nyt Pelson vankilassa oltuaan hoidettavana vankimielisairaalassa ilmeisesti melkein tuomionsa alkumetreistä lähtien. Hän on ottanut yhteyttä muutamiin ihmisiin, jotka ovat ilmoittaneet asiasta minulle ja osoittaneet syvän huolensa hänen käytöksensä johdosta. Hän elättelee edelleen harhaluuloisia ajatuksia poliiseista ja syyttelee ystäviään valehtelusta, kun he eivät usko hänen juttujaan.
Olen viime päivinen aikana etsinyt kaiken mahdollisen tiedon amfetamiinipsykoosista ja oletan, että juuri siitä Kari kärsii. Ymmärtääkseni se menee usein ohi, kunhan amfetamiinin käyttö lopetetaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. En tiedä, onko syynä se, että hän on jatkanut käyttöään vankilassa, vai onko kyse pitkittyneestä psykoosista. Mahdollista tietenkin on myös, että hänelle on puhjennut paranoidi skitsofrenia. Varmaa on kuitenkin se, että Kari ei ole parantunut. Minä olen hänestä kamalan huolissani!
Tunnen syyllisyyttä siitä, että potkaisin hänet pihalle, enkä ole etsinyt häntä, enkä pitänyt yhteyttä tämän tuomion aikana. Haluan auttaa ja toivon hänen parantuvan, en vain tiedä, mitä tehdä. Karin tuntien uskon, että hän ei ole antanut realistista kuvaa huumeiden käytöstään, vaan vähättelee tilannettaan sekä itselleen että muille. Siksi kirjoitin tämän kirjeen. Voidakseni tehdä jotain hänen hyväkseen, jotain sellaista, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten.
Kirje jäi lähettämättä. Huumeidenkäyttö aiheutti paranoidin skitsofrenian. Siinä vaiheessa huumeidenkäytön lopetus oli myöhäistä.
Kari teki itsemurhan viime kesänä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyvä että kerroit mitä karille tapahtui. Huiiiih. Kyllä tippu kannabispiikki lattialle, huh, kuinka lähellä kävi. Mitähän naapuritkin olisi ajatellut kun täällä psykoosissa olisin riehunut itseäni tappamassa... Mikä on suora seuraus huumeista, senhän todisti tämä Karin tarina aukottomasti.
Pitäisiköhän sitä lähteä ensi urheilemaan ja samalla rukoilemaan... Isä meidän ja 100m, se vaikuttaisi hyvältä näin lauantaina.
Tais kolahtaa...
Jaa, siekö käytät kannabista tykittämällä?? Taidat olla aika paha narkomaani :D
Sun olisi syytä hakeutua hoitoon kiireesti....
Aika erikoista että tyyppi on ensin ollut pollenarkki, sitten siitä toivuttuaan aloittanut pirin ja essot.
Sekin ihmetyttää että jos meno oli tuollaista niin miten ihmeessä oli rahaa moottoripyörään, khyl pollella ja pirillä on sen verran kovat hinnat pohjoisessa. Pollella varsinkin 90-luvun lopussa, kun se alkoi häviämään muutenkin Suomesta ja koko pohjolasta.
Jos ei kuitenkaan ongelma ollut niin paha että riitti rahat motskariin, ei ilmeisesti kuitenkaan ollut kovin korkea motivaatio elämiseen.
Otan osaa.