Olen reilu nelikymppinen viitisen vuotta sitten eronnut yh-äiti, jonka lapsista vanhimmat ovat jo aikuisia ja nuorinkin on jo yläkouluikäinen. Eroni jälkeen olen omalla kohdallani törmännyt ongelmaan, johon toivoisin saavani mahdollisesti samanlaisien ajatusten/ongelman kanssa pohdiskelelevien/elävien ihmisten kommentteja, mahdollisia ratkaisuja, uutta perspektiiviä suhtautua omaan tilanteeseen/ajatuksiin jne. (myöskin "toisen osapuolen" näkemykset tervetulleita) eli
Ne muutamat seurustelusuhteet, joita itselläni on eron jälkeen ollut, ovat poikkeuksetta päättyneet omasta mielestäni ns.mahdottomaan yhtälöön. Vastapuoli on todennut minulle, että "olet kaikinpuolin sellainen nainen, joka kiinnostaa itseäni" - "tykkään" Sinusta paljon MUTTA meillä on liian erilainen käsitys arkisesta ajankäytöstämme. Tai sitten olen saanut jo ensimmäisillä treffeillä, kun elämäntilanteeni on selvinnyt, vastauksen, että "vaikutat kaikinpuolin tutustumisen arvoiselta naiselta" jne. MUTTA kun Sinulla on tuollainen elämäntilanne.
Siis mikä elämäntilanne? Viittaukset johtavat tähän yh-äidin arkisen ajan käyttöön. Käyt töissä = hankit perheen elannon, käyt kaupassa, teet ruokaa, pyykkäät, siivoat, hoidat vanhempainillat yms.yms. kaikki yksin 26 päivää kuukaudessa ja siitäkin huolimatta Sinulle (=itselläni) olisi kaipuu löytää ihminen, jonka kanssa voisin kaiken tuon(kin) ohella jakaa aikuisen naisen elämääni. Ihmisen kanssa, joka ymmärtää, että jos/kun hoidan arkisia "velvoitteitani" jolloin en voi esim. viettää yhteistä parisuhdeaikaa toisen osapuolen luona, niin en ole tietoisesti omasta tahdostani jättänyt häntä "toiselle sijalle". Ymmärrän sen, että varsinkaan suhteen alkuvaiheessa ei oman jälkikasvuni tarpeilla ole toiselle osapuolelle merkitystä, sillä kyseessä eivät ole hänen lapsensa, enkä ole hakemassakaan isäpuolta lapsilleni vaan miestä rinnalleni, mutta silti...
Itselläni on tällä hetkellä "toivoton" kaksijakoinen tunne; Onko syy kokemuksiini siinä, että en ole vielä löytänyt "sitä oikeaa" vai ihan oikeasti siinä, että elän mahdotonta elämäntilannetta niin kauan kuin minulla on jälkikasvua ts. menneisyyteni mukanaan tuomia vastuita ja velvoitteita jotka eivät automaattisesti koske tätä uutta osapuolta, niin minun on turha toivoakaan, että löytäisin elämääni miehen, joka olisi valmis jakamaan arkea kanssani tai edes ymmärtämään, että se kuuluu nyt tässä vaiheessa omaan elämääni, mutta tämä elämänvaihe muuttuu ajan kuluessa...
Tiedostan, että on paljon uusperhe yms. kuvioita, joissa tällaiset "ongelmat" on selätetty tai ei ole koskaan koettukaan sellaisiksi ja se tekee tästä tilanteesta vielä vaikeamman... Olenko yksin tämän tilanteeni kanssa...
Ne muutamat seurustelusuhteet, joita itselläni on eron jälkeen ollut, ovat poikkeuksetta päättyneet omasta mielestäni ns.mahdottomaan yhtälöön. Vastapuoli on todennut minulle, että "olet kaikinpuolin sellainen nainen, joka kiinnostaa itseäni" - "tykkään" Sinusta paljon MUTTA meillä on liian erilainen käsitys arkisesta ajankäytöstämme. Tai sitten olen saanut jo ensimmäisillä treffeillä, kun elämäntilanteeni on selvinnyt, vastauksen, että "vaikutat kaikinpuolin tutustumisen arvoiselta naiselta" jne. MUTTA kun Sinulla on tuollainen elämäntilanne.
Siis mikä elämäntilanne? Viittaukset johtavat tähän yh-äidin arkisen ajan käyttöön. Käyt töissä = hankit perheen elannon, käyt kaupassa, teet ruokaa, pyykkäät, siivoat, hoidat vanhempainillat yms.yms. kaikki yksin 26 päivää kuukaudessa ja siitäkin huolimatta Sinulle (=itselläni) olisi kaipuu löytää ihminen, jonka kanssa voisin kaiken tuon(kin) ohella jakaa aikuisen naisen elämääni. Ihmisen kanssa, joka ymmärtää, että jos/kun hoidan arkisia "velvoitteitani" jolloin en voi esim. viettää yhteistä parisuhdeaikaa toisen osapuolen luona, niin en ole tietoisesti omasta tahdostani jättänyt häntä "toiselle sijalle". Ymmärrän sen, että varsinkaan suhteen alkuvaiheessa ei oman jälkikasvuni tarpeilla ole toiselle osapuolelle merkitystä, sillä kyseessä eivät ole hänen lapsensa, enkä ole hakemassakaan isäpuolta lapsilleni vaan miestä rinnalleni, mutta silti...
Itselläni on tällä hetkellä "toivoton" kaksijakoinen tunne; Onko syy kokemuksiini siinä, että en ole vielä löytänyt "sitä oikeaa" vai ihan oikeasti siinä, että elän mahdotonta elämäntilannetta niin kauan kuin minulla on jälkikasvua ts. menneisyyteni mukanaan tuomia vastuita ja velvoitteita jotka eivät automaattisesti koske tätä uutta osapuolta, niin minun on turha toivoakaan, että löytäisin elämääni miehen, joka olisi valmis jakamaan arkea kanssani tai edes ymmärtämään, että se kuuluu nyt tässä vaiheessa omaan elämääni, mutta tämä elämänvaihe muuttuu ajan kuluessa...
Tiedostan, että on paljon uusperhe yms. kuvioita, joissa tällaiset "ongelmat" on selätetty tai ei ole koskaan koettukaan sellaisiksi ja se tekee tästä tilanteesta vielä vaikeamman... Olenko yksin tämän tilanteeni kanssa...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Heippa. Tilanteesi ei todellakaan ole mitenkään mahdoton. Itse olen tänä vuonna eronnut, eikä minun tilanteeni ole sen kummempi. Perhe ja talouden ylläpito vaatii suurimman osan ajastani. Joskus tulee kyläiltyä ystävien luona, mutta mitään isompia asioita ei tarvitse vielä edes ajatella. Ystäviä kaipaan lisää silti, niitä ei ole koskaan liikaa. Vastapuolen edustajat eivät ilmeisesti vaan käsitä sitä, että kuinka paljon yh-elämä verottaa ajasta.
T: 40v yh-isä.
PS: jos haluat keskustella asiasta enemmän, niin voit lähettää postia [email protected]